F
Forever as one
Vieras
Seuraa parisuhteesta vuodatusta, että skipatkoon ketä ei kiinnosta.
Oon tarponut äärettömässä sonnassa koko sen ajan kun oon itsenäinen ihminen ollut ja nyt tunnen kuinka murenen aivan naurettaviin ja pieniin asioihin, en enään kestä pienintäkään loukkausta. Ja kukaan ulkopuolinen ihminen ei usko, että mä murenen. Yks tossa taannoin sanoi että se ei oikeen voi kuvitella mua itkemässä ja voimattomana.
Mutta kun mä itken aina. Ja musta tuntuu, ettei tämä tästä enään. Ja tunnen olevani loukussa omassa helvetissä ja tietysti syytän itse itseäni sen rakentamisesta.
Tunnen parisuhteessa olevani jokin suorittaja, kone ja arvoton. Minun tarpeet ihmisenä unohdetaan jatkuvasti, asiat jotka ovat minulle tärkeitä kierretään, ylitetään tai muuten vaan ollaan noteeraamatta. Ja kun vielä päälle väläytellään menneistä ajoista, tapahtumista, hajoan vaan ihan totaallisesti. Olen pelännyt tulevani hylätyksi, mutta nyt kai jo pelkään, etten kestä hengissä enään tälläistä. Lähteä en voi kun niskaa painaa asuntolaina, jota ei voi ihan heti myydä pois ja muutenkin tekee välillä tiukkaa, vaikka työt on ihan ok. Kumppani on nyt kehittänyt itselleen kuvan, että minä olen tehnyt jotain (pettänyt) ja se kai nyt loppuun hajoittamista edesauttaa kaikkein eniten. En ehkä jokaisesta liikkeestäni raportoi, mutta jos tapaan jotain tai töissä menee myöhään ilmoitan. Ja kumppani tuntee lähestulkoon kaikki joiden kanssa olen tekemisissä. Eikä mun puhelimen, sähköpostin tai naamakirjan selailemisesta tule numeroa, kun ei siellä ole mitään.
Toiste päin kyllä tulee pahastikkin, sivuhistoriaa tyhjennetään ja asioita jätetään kertomatta. Salailu loukkaa ja saa raivostuttamaan. Ja tavallaan tuntemaan niin että toinen pitää tyhmänä.
En jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta, en jaksaisi enään hetkeäkään suurempaa yksinäisyyttä, sillä koen olevani ihan yksin, vaikka olisin ihmisten keskellä. Jotkut vaistoaa että en ole oma itseni, toisia huijaan hienosti teatterillisella käytöksellä. Ihmisille jotka olen vasta hetken tuntenut voin olla oma myrtsi minäni, koska ne ei tiedä mitä aiemmin olin.
Kumppani valittaa kun en nykyisin hymyile koskaan. Ja mun sisin vaan huutaa, että mieti minkä takia, mieti! Jos todella saisin tuntea että olen arvokas, olla jotain muuta kuin käytännöllinen ratkaisu. Mutta mä en enään usko, että on mahdollista korjata rikkinäistä. On kestänyt liian kauan. On loukattu liian syvästi. Eikä tästä mitenkään voi selvitä kotikonstein. Ja mulla ei olis varaa luuhistua juuri nyt mihinkään, pitäisi olla entistä skarpimpi, pitäisi jaksaa puurtaa työssä paljon kovempaa, jos joskus aijon olla jotain muuta kuin pelkkä työntekijä. En mä haluis töissä olla mitään kummosta, mutta kun elämässä ei oikeastaan ole muuta kuin työssä pärjäämisen tavoittelu. Alan luopua haaveesta olla jonkun rakastettu vaimo tai onnellisen perheen äiti. Mä en usko tässä elämässä saavuttavani enään noita. Ja vuodet vierii nopeasti ohi. Kaikki sanoo että onhan sitä aikaa. Onhan sitä mutta kuinka paljon? Kuinka paljon täytyy odottaa, että alkaa todella elämään?
Mikä on se oikea reitti hakea apua tai miten muuttaa elämää jotta sitä sietäisi elää?
Oon tarponut äärettömässä sonnassa koko sen ajan kun oon itsenäinen ihminen ollut ja nyt tunnen kuinka murenen aivan naurettaviin ja pieniin asioihin, en enään kestä pienintäkään loukkausta. Ja kukaan ulkopuolinen ihminen ei usko, että mä murenen. Yks tossa taannoin sanoi että se ei oikeen voi kuvitella mua itkemässä ja voimattomana.
Mutta kun mä itken aina. Ja musta tuntuu, ettei tämä tästä enään. Ja tunnen olevani loukussa omassa helvetissä ja tietysti syytän itse itseäni sen rakentamisesta.
Tunnen parisuhteessa olevani jokin suorittaja, kone ja arvoton. Minun tarpeet ihmisenä unohdetaan jatkuvasti, asiat jotka ovat minulle tärkeitä kierretään, ylitetään tai muuten vaan ollaan noteeraamatta. Ja kun vielä päälle väläytellään menneistä ajoista, tapahtumista, hajoan vaan ihan totaallisesti. Olen pelännyt tulevani hylätyksi, mutta nyt kai jo pelkään, etten kestä hengissä enään tälläistä. Lähteä en voi kun niskaa painaa asuntolaina, jota ei voi ihan heti myydä pois ja muutenkin tekee välillä tiukkaa, vaikka työt on ihan ok. Kumppani on nyt kehittänyt itselleen kuvan, että minä olen tehnyt jotain (pettänyt) ja se kai nyt loppuun hajoittamista edesauttaa kaikkein eniten. En ehkä jokaisesta liikkeestäni raportoi, mutta jos tapaan jotain tai töissä menee myöhään ilmoitan. Ja kumppani tuntee lähestulkoon kaikki joiden kanssa olen tekemisissä. Eikä mun puhelimen, sähköpostin tai naamakirjan selailemisesta tule numeroa, kun ei siellä ole mitään.
Toiste päin kyllä tulee pahastikkin, sivuhistoriaa tyhjennetään ja asioita jätetään kertomatta. Salailu loukkaa ja saa raivostuttamaan. Ja tavallaan tuntemaan niin että toinen pitää tyhmänä.
En jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta, en jaksaisi enään hetkeäkään suurempaa yksinäisyyttä, sillä koen olevani ihan yksin, vaikka olisin ihmisten keskellä. Jotkut vaistoaa että en ole oma itseni, toisia huijaan hienosti teatterillisella käytöksellä. Ihmisille jotka olen vasta hetken tuntenut voin olla oma myrtsi minäni, koska ne ei tiedä mitä aiemmin olin.
Kumppani valittaa kun en nykyisin hymyile koskaan. Ja mun sisin vaan huutaa, että mieti minkä takia, mieti! Jos todella saisin tuntea että olen arvokas, olla jotain muuta kuin käytännöllinen ratkaisu. Mutta mä en enään usko, että on mahdollista korjata rikkinäistä. On kestänyt liian kauan. On loukattu liian syvästi. Eikä tästä mitenkään voi selvitä kotikonstein. Ja mulla ei olis varaa luuhistua juuri nyt mihinkään, pitäisi olla entistä skarpimpi, pitäisi jaksaa puurtaa työssä paljon kovempaa, jos joskus aijon olla jotain muuta kuin pelkkä työntekijä. En mä haluis töissä olla mitään kummosta, mutta kun elämässä ei oikeastaan ole muuta kuin työssä pärjäämisen tavoittelu. Alan luopua haaveesta olla jonkun rakastettu vaimo tai onnellisen perheen äiti. Mä en usko tässä elämässä saavuttavani enään noita. Ja vuodet vierii nopeasti ohi. Kaikki sanoo että onhan sitä aikaa. Onhan sitä mutta kuinka paljon? Kuinka paljon täytyy odottaa, että alkaa todella elämään?
Mikä on se oikea reitti hakea apua tai miten muuttaa elämää jotta sitä sietäisi elää?
