surusilmä
Olen aivan totaalisessa umpikujassa enkä tiedä mitä tehdä vaikka asiaa olen miettinyt kuukausitolkulla.
Tiivistettynä: olen seurustellut mieheni kanssa kohta kolme vuotta. Asumme vielä toistaiseksi eri kaupungeissa koska molemmilla on lapset tiiviisti elämässä mukana päiväkoteineen ja kouluineen.
Tämä on ollut aikamoinen rasite parisuhteelle ja vaikeuttanut tapaamisia, mutta yhdessä on pysytty ja erittäin vahvasti.
Tämä mies on elämäni suurin rakkaus. Olen 3kymppinen ja tavannut paljon miehiä elämässäni, mutta tämä mies on aivan ainutlaatuinen. Kun tapasin hänet, koimme molemmat todella voimakkaasti että olimme etsineet toisiamme koko elämämme ja koimme järisyttävän rakastumisen, joka ei ole haihtunut mihinkään. Hänen kanssaan olen löytänyt rauhan jota en ole aiemmin kokenut. Olemme sopineet mihin kaupunkiin muutamme(tämän vuoden aikana), kuten myös vuoden jona menemme naimisiin. Yhteistä arkea on kolmen vuoden aikana ehditty jakaa niin hyvässä kuin pahassakin, joten mitään harhakuvitelmia kummallakaan ei sen suhteen ole.
Ongelma...? Minä olen kohta kymmenen vuotta tehnyt työtä urani eteen. Kokenut hylkäämisiä, takaiskuja, kyyneleitä, mutta jatkanut sinnikkäästi ja määrätietoisesti koska olen uskonut omiin kykyihini ja siihen että joku päivä työni alkaa tuottaa tulosta. Työni (ja tietenkin rakas lapseni!)on ollut ennen tätä suhdetta elämäni suurin rakkaus. Minä rakastan työtäni, se on elämäntapa, osa identiteettiäni. Kahden vuoden sisään olen alkanut yhtäkkiä menestyä, saanut töitä ja tarjouksia valittavaksi asti. Työtäni arvostetaan ja sitä onnen tunnetta on mahdoton kuvailla miltä tuntuu kun työ alkaa oikeasti kantaa hedelmää. Kymmenen vuotta ei ole mennyt hukkaan! En ole harkinnut muuta ammatinvalintaa koska tämä on ollut aina se itsestäänselvä ala.
Mieheni on minua 14 vuotta vanhempi. Hänellä on takana sama ala kuin minulla. Sen epäsäännöllisyys aiheutti hänen avioeronsa ja hän on vakuuttunut ettei tasapainoinen perhe-elämä onnistu mikäli toisella on niin epäsäännöllinen työ. Vaikkakin työ takaa myös pitkiä vapaita.
Hän on sanonut ettei enää kestä samaa. Hän haluaa tasapainoisen perhe-elämän (kukapa ei?!) niin että molemmat puolisot ovat aina yhtäaikaa kotona.
Mimä olen siis valinnan edessä. Kymmenen vuoden työ jossa olen vihdoin alkanut todella menestyä ja elämä tyttäreni kanssa kahden, tai elämäni mies
ja uusioperhe, tasapainoinen parisuhde ja rauhallinen elämä mutta uusi työ josta en todella tiedä mikä se voisi olla. Joudunko menemään uudestaan koulun penkille opiskelemaan uutta ammattia...
Tuntuu pahalta. Pärjäisin kahden tyttäreni kanssa, ansaitsen saada nauttia sen uskomattoman sinnikkään työn hedelmistä, mutta toisaalta menettäisin rakastamani miehen ja perhehaaveet eikä ura lämmitä yksin vanhana keinutuolissa. En vain halua katkeroitua väärästä valinnasta. Tuntuu että olen umpikujassa.
Kiitos, kiitos että jaksoit lukea.
Tiivistettynä: olen seurustellut mieheni kanssa kohta kolme vuotta. Asumme vielä toistaiseksi eri kaupungeissa koska molemmilla on lapset tiiviisti elämässä mukana päiväkoteineen ja kouluineen.
Tämä on ollut aikamoinen rasite parisuhteelle ja vaikeuttanut tapaamisia, mutta yhdessä on pysytty ja erittäin vahvasti.
Tämä mies on elämäni suurin rakkaus. Olen 3kymppinen ja tavannut paljon miehiä elämässäni, mutta tämä mies on aivan ainutlaatuinen. Kun tapasin hänet, koimme molemmat todella voimakkaasti että olimme etsineet toisiamme koko elämämme ja koimme järisyttävän rakastumisen, joka ei ole haihtunut mihinkään. Hänen kanssaan olen löytänyt rauhan jota en ole aiemmin kokenut. Olemme sopineet mihin kaupunkiin muutamme(tämän vuoden aikana), kuten myös vuoden jona menemme naimisiin. Yhteistä arkea on kolmen vuoden aikana ehditty jakaa niin hyvässä kuin pahassakin, joten mitään harhakuvitelmia kummallakaan ei sen suhteen ole.
Ongelma...? Minä olen kohta kymmenen vuotta tehnyt työtä urani eteen. Kokenut hylkäämisiä, takaiskuja, kyyneleitä, mutta jatkanut sinnikkäästi ja määrätietoisesti koska olen uskonut omiin kykyihini ja siihen että joku päivä työni alkaa tuottaa tulosta. Työni (ja tietenkin rakas lapseni!)on ollut ennen tätä suhdetta elämäni suurin rakkaus. Minä rakastan työtäni, se on elämäntapa, osa identiteettiäni. Kahden vuoden sisään olen alkanut yhtäkkiä menestyä, saanut töitä ja tarjouksia valittavaksi asti. Työtäni arvostetaan ja sitä onnen tunnetta on mahdoton kuvailla miltä tuntuu kun työ alkaa oikeasti kantaa hedelmää. Kymmenen vuotta ei ole mennyt hukkaan! En ole harkinnut muuta ammatinvalintaa koska tämä on ollut aina se itsestäänselvä ala.
Mieheni on minua 14 vuotta vanhempi. Hänellä on takana sama ala kuin minulla. Sen epäsäännöllisyys aiheutti hänen avioeronsa ja hän on vakuuttunut ettei tasapainoinen perhe-elämä onnistu mikäli toisella on niin epäsäännöllinen työ. Vaikkakin työ takaa myös pitkiä vapaita.
Hän on sanonut ettei enää kestä samaa. Hän haluaa tasapainoisen perhe-elämän (kukapa ei?!) niin että molemmat puolisot ovat aina yhtäaikaa kotona.
Mimä olen siis valinnan edessä. Kymmenen vuoden työ jossa olen vihdoin alkanut todella menestyä ja elämä tyttäreni kanssa kahden, tai elämäni mies
ja uusioperhe, tasapainoinen parisuhde ja rauhallinen elämä mutta uusi työ josta en todella tiedä mikä se voisi olla. Joudunko menemään uudestaan koulun penkille opiskelemaan uutta ammattia...
Tuntuu pahalta. Pärjäisin kahden tyttäreni kanssa, ansaitsen saada nauttia sen uskomattoman sinnikkään työn hedelmistä, mutta toisaalta menettäisin rakastamani miehen ja perhehaaveet eikä ura lämmitä yksin vanhana keinutuolissa. En vain halua katkeroitua väärästä valinnasta. Tuntuu että olen umpikujassa.
Kiitos, kiitos että jaksoit lukea.