Ulkopuolisuuden tunnelukko

["Himmeli"]

Onko kukaan teistä kuullut sellaista termiä kuin ulkopuolisuuden tunnelukko tai onko täällä ketään, jolla olisi sellainen?

Mulla ei ole ollut paras mahdollinen suhde omiin vanhempiin lapsena. En saanut sellaista rakkautta ja välittämistä ja läsnäoloa, kuin olisin tarvinnut, ja koulussa kiusattiin monta vuotta. Opin olemaan ja tekemään asioita yksin, sillä en voinut oikein muutakaan. Olin surumielinen ja vetäytyvä lapsi ja nuori ja vielä aikuisenakin kannan sitä roolia. Tunnen oloni herkästi ulkopuoliseksi ja syrjityksi. huonoksi, rumaksi, hirveäksi. Kuulostelen herkästi toisten sanoja ja eleitä ja voin suorastaan pahoin, kun pitäisi tutustua uusiin ihmisiin ja ryhmiin. Näen ja koen vuorovaikutustilanteet helposti niin, että olen niissä ulkopuolinen ja pitäisi jotenkin vaan yrittää enemmän. Tässä vaiheessa yleensä uusin ja luovutan. Jos on kolmen kimppa ja minä siihen kuulun, en omasta mielestäni kuitenkaan kuulu ja vetäydyn omiin oloihini - ehkä alan jopa kartalla ko. ihmisiä, ettei vaan tarvitsisi tuntea sitä kamalaa ulkopuolisuuden tunnetta enää. Ja niin päädyn taas olemaan yksin, vaikka sekin tuntuu pahalta. Miten tästä voi "parantua"?

 

["eeeee"]

psykoterapialla. Valitettavasti siihen ei taida olla kovin helppoa ratkaisua olemassa.

 

["Mä kans"]

Joskus, nykyään töis tollanen mutta mä vaan en kaikista tykkää, osan kans tuun hyvin juttuun mut osa ahistaa enkä halua jutella kun heillä niin paljon inside juttuja ja muutenkin vähä älyistä.... Mulla autto se että tuedodtan ongelman, ja hakeudun lihmisten seuraan joiden kans viihdyn, tykkään olla yksin kun oon tottunu kotona todun en

 

["vieras"]

Minulla on hieman samanlainen tausta, ja samanlaisia kokemuksia. Minkä ikäinen olet? Minä olen ihan iän myötä hiljalleen päässyt näistä tuntemuksista hieman eroon. Nuorena tunsin itseni varsin usein ja voimakkaasti ulkopuoliseksi. Lisäksi olen tietoisesti harjoitellut sosiaalisia tilanteita, eli olen laittanut itseni tilanteisiin, joissa tutustun ihmisiin, ja sanonut itselleni jos ulkopuolisuuden tunne on alkanut tulla, että en ole ulkopuolinen, mene mukaan jne. Se on vaikeaa ja kynnys aloittaa on korkea, mutta se ehdottomasti kannattaa. Minulla ainakin ulkopuolisuuden tunne oli "jäänne" lapsuudesta, ja kun saa toisenlaisia kokemuksia, se auttaa pääsemään siitä yli. En voi sanoa, että olen täysin "parantunut", mutta jos mietin millainen olin nuorena, niin ero on huikea.

 

[Tunteellinen siili]

Se, että kirjoittaa noita ajatuksia ylös auttaa jo hahmottamaan niitä paremmin. Vielä enemmän auttaa, kun on joku turvallinen ihminen (ystävä, terapeutti,..), jolle voi purkaa asiaan liittyviä tunteitaan. Mun kohdalla auttoi rukous.

 

["Himmeli"]

Psykoterapiasta olen lukenut, mutta onko se todella ainoa, mikä auttaa? Välillä tämä ahdistaa ja välillä ei. Ulkopuolisuuden tunne voi tulla melkein tyhjästä. Facebook on hyvä esimerkki, että jokin niin pinnallinenkin olemisen muoto saa mut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi.

Olen kolmen kympin kriisissä parhaillaan. Eniten kriiseilen kai sitä, että eikö tällaisten taukojen pitäisi jo tähän ikään mennessä helpottaa. Välillä tuntuu, että pahenee vaan. Vanhemmuus tuo ulkopuolisuuden tunteesta yllättäen uusia puolia esiin, kun löytää itsensä äiti-lapsi-viidakosta ja yrittää luovia sen läpi joten kuten itsevarmana. Ikäero miehen kanssa (10v) on sekin osaltaan aiheuttanut sen, että välillä tuntuu, että olen lähimpienkin ihmisten seurassa täysin pihalla. Saman henkistä seuraa samoilla kokemuksilla ei ole juuri tullut vastaan, ja kaikki kontaktit tuntuu todella pintaraapaisuilta. Elämä ei tunnu nautittavalta. Haluaisin jo alkaa nauttia siitä. Kirjoittaminen auttaa hetkellisesti, kenellekään ei oikein voi avautua aiheesta. Ei kukaan tajua tätä. Elämä on hetkestä toiseen taaperrusta. Kuka minä oikeasti olen? Olenko minä oikeasti hyvä? Kelpaanko?

 

["hilla"]

Hui, oikein huono olo tuli lukiessa kun liippaa niin läheltä itseäni. En ole aiemmin nähnyt että joku osaisi kuvailla omia tunteitani noin hyvin, oikein säikähdin.

Itse koen myös erittäin vahvaa ulkopuolisuutta, olen kokenut näin ainakin seitsemänvuotiaasta.
Nykyään jopa ulkopuolistan itseni tarkoituksella jos näyttää siltä että minut haluttaisiin johonkin porukkaan. Ymmärrän myös että tämä voi loukata muita, mutta en osaa muuta.

Opittu selviytymiskeino, joka nykyään on jo niin suuri osa minua etten osaa (pysty) siitä luopua.
En aidosti tunne kuuluvani mihinkään joukkoon. En mieheni, perheeni, harrastusryhmän, opiskelutovereiden joukkoon.
Voin olla minä vain jos olen yksin, todella yksin.

Outoa. En myöskään usko että tuosta pääsen eroon, mutta toivottavasti sinä löydät keinon.

 

[Hommelia menee nyt nukkumaan]

Hilla, minäkin nautin yksin olemisesta. Se rauhoittaa ja on turvallisuuden tila tavallaan. Ja kuitenkin samalla niin ahdistava ja murheellinen. Joku sosiaalisempi kauhistelee, kun minulla ei ole kavereita. Sanoo sen vielä niin, että kaikki kuulee ja kiinnittää huomionsa epäonnistujaan. Nöyryyttävää. Välillä tuntuu, että ulkopuolisuuden tunnelukko ei ratkea ja rikkoudu niin kauan kuin annan tiettyjen ihmisten määrittää minut haluamallaan tavalla. Että sinä päivänä, kun uskallan sanoa vastaan kirkkaalta äänellä sopertelematta J pelkäämättä, minä en ole enää ulkopuolella vaan sisällä. Vasta silloin minä olen minä enkä jokin haamu menneisyydestä.

 

[vierailija]

On olemassa kaksi tunnelukkoja käsittelevää kirjaa. Eka opus -tunne lukkosi-avaa vähän asiaa ja kertoo mistä on kyse. Toinen -murra tunnelukkosi- keskittyy enemmänkin just kirjan nimen mukaisesti lukkojen avaamiseen. Siellä on erilaisia tehtäviä/harjoituksia. Mulla on molemmat kirjat. Avaavat kyl hemmetin hyvin ymmärrystä ja sitä,että miksi toinen tai minä itse käyttäytyy kuin käyttäytyy. Suosittelen ehdottomasti hankkimaan molemmat,kimmo takasen kirjoja.