Koiranpentuja ei yleensä viedä ulos ihan pienenä, koska ne voivat saada kaikenlaisia tartuntoja. Ulkona on kaikenlaista kulkijaa: kapisia kettuja, matoisia villiintyneitä kissoja, uteliaita kotikissoja, helyjä etsiviä variksia, ampiaisia ja käärmeitä ja tietenkin satunnaisia outoja ihmiskulkureita, ihan muutamia mainitakseni. Oletko ihan varma, ettei lapsesi altistu näille ollessaan ulkona nukkumassa? Ainakin lapsi saa turhaa sähköaltistusta ollessaan itkuhälyttimen vieressä pitkiä aikoja.
Useimmat ei-suomalaiset äidit järkyttyvät kuullessaan suomalaisesta tavasta nukuttaa vauvoja ulkona. Useimmissa sivistysvaltioissa siitä saisi lastensuojelusyytteen.
Sitähän se on, vain tapa, jolla ei ole todellista perustaa. Tapa perustuu äidin, ei lapsen tarpeisiin. Aiemmin tehtiin niin paljon töitä, että lapsi oli pakko joskus jättää omilleen, ei sitä tehty vapaaehtoisesti. Ei avuton vauva tarvitse ahdistavia heräämisiä poissa kodin ja äidin tuoksusta, pelottavia tapahtumia, joista ei voi viestiä kenellekään. Yksi variksen lento yli voi jättää elinikäisen kauhun. Eloonjäämisvaisto saa vauvan vaistomaisesti hiljaiseksi hylkäyksen uhatessa, jotta pedot eivät kuule.
Mikä onkaan tällaisen varhaisen "hylkäyskoulutuksen" seuraus suomalaiselle yhteiskunnalle? Kyllä sen näkee meistä: vetäytymistä, mykkyyttä, naisvihaa, itsemurhia, kyvyttömyyttä käsitellä ahdistusta jne.
Suomalaisäideillä on varmasti monella oma piilevä traumansa ulkona nukkumisesta itsellään. Kun itse on kokenut trauman, on siinä sokea piste. Äidinvaisto vääristyy, eikä se toimi tältä osin kunnolla. Olisivatko ne miljoonat äidit, jotka pitävät lapsen lähellään aina kun mahdollista sittenkin oikeassa ja terveemmän ja luonnollisemman tavan omaavia kuin me suomalaiset?
Ajattele, jättäisitkö liikuntakyvyttömän vanhuksen tai vammaisen ulos tuntikausiksi suojattomana nukkumaan? Vauva on vielä haavoittuvampi ja avuttomampi ja lämmönsäätelykyky kehittymättömämpi. Nauttisitko itse nukkumisesta ulkona pakkasellakin? Kokeilepa itse sitä, mitä vauvallesi teet.
Kirjoitan tämän, koska olen nähnyt ja tuntenut itsessäni vauvan ahdistuksen ulkona parvekkeella kylmässä ja erossa, sen raa'an todellisuuden, jonka kanssa aivan liian pieni joutui tekemisiin, vailla mitään kykyä käsitellä asiaa, muuta kuin siten, että jotain särkyy sisällä. Sellainen hyytää pientä sielua. Olen tajuamassa oman sisäisen traumani siitä asiasta ja toivoisin, että useammat äidit edes ottaisivat harkintaan sen, että heilläkin saattaa olla oma trauma tästä asiasta (sen sijaan että suutut tästä kirjoituksesta, mikä on traumatisoituneen ensimmäinen reaktio, kun traumaa kosketaan).
Älä ihmettele, jos vauvastasi tulee takertuva, huomiota vaativa ja hankala ulkona nukuttamisen seurauksena. Ihmisen poikanen on äärimmäisen sopeutuva, eikä tapahtunut vaurio näy pitkään aikaan, mutta voi olla varma että lähtökohdat ovat silloin huonommat kuin muilla, vaikka kaikki näyttää lapsella olevan hyvin.
Vauva on pieni niin kovin vähän aikaa, voisiko äiti kuitenkin omistautua tälle sen ajan kokonaan, kun symbioosi on olennaisen tärkeää vauvan kehitykselle? Kun yhteiskuntakin tukee.
En väitä, että vauvalla olisi aina hyvä olo kaikissa kodeissa sisälläkään, mutta vauvan yksin ulkona nukuttaminen on erittäin harvoin perusteltua millään lapsen kannalta hyvällä syyllä.
Useimmat ei-suomalaiset äidit järkyttyvät kuullessaan suomalaisesta tavasta nukuttaa vauvoja ulkona. Useimmissa sivistysvaltioissa siitä saisi lastensuojelusyytteen.
Sitähän se on, vain tapa, jolla ei ole todellista perustaa. Tapa perustuu äidin, ei lapsen tarpeisiin. Aiemmin tehtiin niin paljon töitä, että lapsi oli pakko joskus jättää omilleen, ei sitä tehty vapaaehtoisesti. Ei avuton vauva tarvitse ahdistavia heräämisiä poissa kodin ja äidin tuoksusta, pelottavia tapahtumia, joista ei voi viestiä kenellekään. Yksi variksen lento yli voi jättää elinikäisen kauhun. Eloonjäämisvaisto saa vauvan vaistomaisesti hiljaiseksi hylkäyksen uhatessa, jotta pedot eivät kuule.
Mikä onkaan tällaisen varhaisen "hylkäyskoulutuksen" seuraus suomalaiselle yhteiskunnalle? Kyllä sen näkee meistä: vetäytymistä, mykkyyttä, naisvihaa, itsemurhia, kyvyttömyyttä käsitellä ahdistusta jne.
Suomalaisäideillä on varmasti monella oma piilevä traumansa ulkona nukkumisesta itsellään. Kun itse on kokenut trauman, on siinä sokea piste. Äidinvaisto vääristyy, eikä se toimi tältä osin kunnolla. Olisivatko ne miljoonat äidit, jotka pitävät lapsen lähellään aina kun mahdollista sittenkin oikeassa ja terveemmän ja luonnollisemman tavan omaavia kuin me suomalaiset?
Ajattele, jättäisitkö liikuntakyvyttömän vanhuksen tai vammaisen ulos tuntikausiksi suojattomana nukkumaan? Vauva on vielä haavoittuvampi ja avuttomampi ja lämmönsäätelykyky kehittymättömämpi. Nauttisitko itse nukkumisesta ulkona pakkasellakin? Kokeilepa itse sitä, mitä vauvallesi teet.
Kirjoitan tämän, koska olen nähnyt ja tuntenut itsessäni vauvan ahdistuksen ulkona parvekkeella kylmässä ja erossa, sen raa'an todellisuuden, jonka kanssa aivan liian pieni joutui tekemisiin, vailla mitään kykyä käsitellä asiaa, muuta kuin siten, että jotain särkyy sisällä. Sellainen hyytää pientä sielua. Olen tajuamassa oman sisäisen traumani siitä asiasta ja toivoisin, että useammat äidit edes ottaisivat harkintaan sen, että heilläkin saattaa olla oma trauma tästä asiasta (sen sijaan että suutut tästä kirjoituksesta, mikä on traumatisoituneen ensimmäinen reaktio, kun traumaa kosketaan).
Älä ihmettele, jos vauvastasi tulee takertuva, huomiota vaativa ja hankala ulkona nukuttamisen seurauksena. Ihmisen poikanen on äärimmäisen sopeutuva, eikä tapahtunut vaurio näy pitkään aikaan, mutta voi olla varma että lähtökohdat ovat silloin huonommat kuin muilla, vaikka kaikki näyttää lapsella olevan hyvin.
Vauva on pieni niin kovin vähän aikaa, voisiko äiti kuitenkin omistautua tälle sen ajan kokonaan, kun symbioosi on olennaisen tärkeää vauvan kehitykselle? Kun yhteiskuntakin tukee.
En väitä, että vauvalla olisi aina hyvä olo kaikissa kodeissa sisälläkään, mutta vauvan yksin ulkona nukuttaminen on erittäin harvoin perusteltua millään lapsen kannalta hyvällä syyllä.
)
