Ukko kyrsii...

[Nalkuttaja(ko?)]

No joo... Oonko ihan kamala ämmä vai ootteko te muutkin tällaisia?

Odotan meidän perheelle toista lasta. Esikoinen on jo leikki-ikäinen. Jäin just sairaslomalle raskauden vuoksi töistä loppuajaksi, oon nyt 7 kk raskaana. Selkä ja maha huutaa hoosiannaa joka päivä, öisin ei pysty nukkua. Varsinaisia supisteluja ei ole, mutta lääkäri on kehottanut esim. olemaan imuroimatta, ikkunoita ei sais pestä eikä mattoja tampata, ei mitään raskaita kotitöitä nyt loppuaikana.

Ollaan oltu miehen kans yhdessä yli 10 vuotta. Esikoisen raskaus oli niin ikään erinäisiä rajuja elämänmuutoksia täynnä. Ajateltiin, että toisessa raskaudessa päästäis vähemmällä, mutta toisin kävi. Tässä on sattunut paljon pahempia asioita raskauden aikana.

Remontoidaan parasta aikaa meidän hometaloa, tämä ongelma paljastui samaan aikaan, kun huomasin olevani raskaana. Myyjien kanssa ei enää jaksettu alkaa riitelemään, eivät korvanneet mitään vaikka vastuuaikakaan ei ollut ummessa.

Raskauspahoinvointi oli ihan järkyttävää, oksensin 2-30 kertaa päivässä ja pidin kesälomankin maaliskuussa, jotta sain katsoa esikoisen perään, kun mies teki remonttia. Olisin tietysti saanut saikkua, mutta halusin olla "hyvä työntekijä".

Mies jäi työttömäksi ja irtisanottiin töistä laittomasti. Onneks ei kuitenkaan liiton rahat menny. Ehti siinä hetken tehdä remonttia, mutta sitten lähti töihin. Tämä työpaikka ei ole osoittautunut sellaiseksi, jossa hänen kannattaisi olla. Ei taida jaksaa.

Meillä oli tähän väliin vielä sikiön kohdalta seulakäry. Niskaturvotusta ja down-riski todella suuri. Punktion jälkeen saatiin tulokseksi terveet kromosomit ja sydäntäkin on ultrattu monta kertaa, joten tältä osin saamme huokaista helpotuksesta.

Nyt sairaslomalle jäätyäni jäin käytännössä työttömäksi. Tulevaisuus on täysin auki. Pankki on alkanut olla jo nihkeä, niin paljon tässä on tapahtunut. Mutta onneksi saatiin vähän järkättyä asioita.

No niin, varsinaiseen kysymykseeni. Voitte kuvitella, että on ollut aika raskas vuosi.

Mies on nykyään töiden jälkeen niin väsynyt, että ei jaksa tehdä juuri mitään. Ehkä jotain pakollista remonttiin liittyvää. Tämä alkaa käydä raskaaksi, sillä en itsekään kykene tekemään enää entiseen malliin kotihommia. Tänään kävin kaupassa, kauppareissu kesti 1,5 tuntia, kun kipu vatsan ja selän seudulla oli niin kova. Esikoisen uhmatessa siinä vieressä, luonnollisesti.

Olen vähän huolissanikin miehestäni ja parisuhteestamme. Ei olla moneen vuoteen nukuttu samassa sängyssä, mulla on niin huonot unenlahjat ja mies kuorsaa. No, hän herää töihin suht aikaisin, aamu puol 6-6. On ulkona koko päivän, tekee fyysistä työtä eikä syö kunnolla. Tänään sitten tuli ihan puhki töistä kotiin. Annoin hänen levätä sen puol toista tuntia (mitä yleensä aina vähintään tekeekin) ja sitten kun hän meni nettiin istuun, aloin sen mäkätyksen. Että kun auttaisi edes vähän kotitöissä. (Tänään jouduin itsekin lepäämään tunnin kaiken välillä, kun alkoi niin mahaan sattua).

Kuten sanottu, minunkin on vaikea jo nukkua ja nukun öisin n. 5 tuntia, jos sitäkään. Hormonit pitää hereillä. Alan epäillä, että mies on masentunut kaikesta tästä, tai sitten olen itse. Suututtaa, kun koen, että hän ei arvosta yhtään sitä, mitä teen täällä. Leivoin tuossa äsken lapseni kanssa ja hermo meni, kun tiputin voin lattialle. Tähän mies sanoi, että tekisin minäkin joskus jotain hyödyllistä. Päätin, että hän ei ainakaan tätä torttua syö!!

Eli käytännössä illat nukkuu töiden jälkeen ja joskus silloin tällöin tekee remonttia n. tunnin ajan. Alkaa vähän ressata, kun täällä on kaikki paikat ihan sekaisin ja en itsekään tiedä, mistä aloittaisin. Remontti alkaa onneksi kuitenkin olla pikku hiljaa loppusuoralla (loput talosta remontoidaan, kun kyetään).

Nalkutan sellaisista asioista, kuten siitä, että hän ei suostu syömään kaikkia tekemiäni ruokia (tai maistamaan, salaattiin ei koske). Minusta se on huonoa esimerkkiä meidän lapselle. Koska mulla on imurointikielto, olen pyytänyt kolme viikkoa, että mies imuroisi vähän. Kaikkia nurkkia ei voi, sillä romua on toki tielläkin. No, havainnollistin hänelle, että imurointiin menee aikaa 10-15 min. jos vain voisi. Ja kyllähän mies sitten imuroikin. Kun sitten eräs toinen päivä hän alkoi nalkuttaa mulle tekemäni ruoan jälkeen, että lattialla on vaikka mitä sipulin yms. palasia sanoin hänelle, että herra on hyvä ja imuroi, mutta sanoi vaan mulle siinä että vitut ja jouduin sitten kuitenkin itse imuroida. (Pikku urakka onneksi vain, joten ei sellaset haittaa).

Mutta kun meillä on näitä isojakin ongelmia, niin miksi sitten nalkutan kaikesta pienestä ja turhasta????

Pelottaa ajatus siitä, että kahden kuukauden päästä meillä on uusi ihminen täällä valvottamassa ja jos pyydän jotain ihan mitätöntäkin palvelusta mieheltäni, niin alkaa silmitön raivoaminen.

Mitä meidän pitäisi tehdä?

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Ai että. On se elämä vaan lasten kanssa ihanata. Hohhoh.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Lisäystä: Ollaan joskus aikoinaan käyty ihan parisuhdeneuvonnassakin asti. Suurin ongelma miehessäni on se, että hän ei halua yhtään läheisyyttä, työntää pois, jos menee lähelle. Itse olen kovastikin läheisyyden kaipuinen, mutta olen jotenkin kylmettänyt itseni ja mies ei kiinnosta nyt juuri tällä hetkellä lainkaan. Juuri kaiken torjumisen ja sen kyynisen käyttäytymisen vuoksi. Ehkä miestä ei kiinnosta olla mun lähellä jos nalkutan koko ajan? Parisuhdeneuvonnassa suositeltiin kompromisseja, mutta mies ei ole sillä tavalla kiinnostunut ja ahdistuu, jos vaikka pitäisi olla vierekkäin sohvallakin.

Erota en aio. Mutta tuleeko mun vaan hyväksyä se, että mies tekee mitä haluaa ja minä vain nalkutan?

 

[Millenia]

Onhan se joskus vähän tuollaista pienten lasten kanssa. En kuitenkaan ymmärrä miksi haluat niin välttämättä pitää kiinni miehestä, joka arvostelee sinua, eikä halua läheisyyttä. Mitä teillä on sitten yhteistä? Homekämppä ja lapset?

Minusta miehelläsi ei ole varaa sanoa sinun nalkuttamisestasi, samalla tavallahan tuo tuntuu nalkuttavan itsekin.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

En voisi ajatella mitään eroa, ollaan joskus aikaisemmin oltu siinä tilanteessa enkä halua kokea sitä samaa uudestaan. Rakastan miestäni kaikesta huolimatta. Ja hänkin varmaan rakastaa mua kaikesta huolimatta.

Yhteistä on juurikin tuo homekämppä ja lapset. Minusta kaksi aika isoa asiaa. Talon saa kuitenkin korjattua, ei ole onneksi niin pahoin vaurioitunut, ei siinä mitään, mutta kukaan, joka ei ole samaa kokenut ei voi tietää, miltä se tuntuu kun tulee omalle kohdalle. En ymmärrä sitäkään, miksi lasten pitäisi asua kahdessa eri kodissa sen takia, kun isi ei suostu imuroimaan kun äiti pyytää. Aina erotaan liian helposti, kun toinen ei vaan oo kiva. Tai kun se arki ei just nyt satu oleen sitä helpointa.

Ei nuo olleet mitään neuvoja mitä tuosta tuli esiin. Tottakai tiedän, millaista on olla (yhden) lapsen kanssa ja valvoa yöt. Meillä oli koliikkivauva aikanaan, meinasi ottaa sekin vähän hengen päälle sen reilun 3 kk.

Mutta jos jollain olis ehdottaa nyt jotain, mikä helpottais tilannetta, niin ottaisin ehdotukset vastaan?

 

[Millenia]

En minä neuvoja antanutkaan, halusin väin kysyä miksi olit niin totaalisesti eroa vastaan, vaikka viestistäsi ei käynyt ilmi minkäänlaisia lämpimiä tunteita parisuhteessa puoleen tai toiseen.

Minusta on myös aika yleistävää ja alentuvaa selittää, kuinka toiset eroaa "kun toinen ei vaan oo kiva" tai "arki ei ole helpointa". Mitä sinä tiedät muiden ihmisten parisuhteista ja heidän ongelmistaan?

Sinä olet päättänyt pysyä yhdessä vaikka väkisin, ja mielestäni se ei ole terve asenne. Varmastikin suhteenne eteen voi kuitenkin vielä jotain tehdä, eiköhän se vähintäänkin vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä miehen kanssa. Mitä kumpikin haluaa ja mitä ollaan valmiita tekemään sen eteen. Voit tietysti kokeilla vaikka sitä nalkuttamisen lopettamista, mutta se nyt tuskin mikään taikaparannus kuitenkaan on.

 

[Pikkuinen Jättiläinen]

En tiedä miten teillä sujuu puhuminen, siis myöhemmin kun tilanne ei ole ns. päällä. Meillä esim. saunominen on se hetki kun toinen on oikeasti läsnä, mikään ei vedä huomiota pois ja voi tuoda niitä ajatuksiaan esille. Joskus, kun molemmilla on se huono hetki, tilanne on päällä, se puhuminen on aika turhaa kun kumpikin ajattelee vain sen oman tilanteen ja juuri sen turhautumisen kun toinen ei tajua Eli jos on tarkoitus jutella ja tuoda esille niitä epäkohtia niin kannattaa valita se rauhallisempi hetki siihen.

Muuten en minäkään eroa teille ehdottaisi, varmasti helpottaa kun talon osalta rempat on saatu kuntoon ja vapaa-aika on oikeasti vapaa-aikaa eikä talon kunnostamista.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Miksi kyrsintäsi kohdistuu vain mieheesi, vaikka ihan itse olet niitä lapsia tehnyt, ihan itse olette jättäneet käyttämättä valitusmahdollisuuden hometalon kaupasta ja ihan itse olet marttyroinut töissä?

Sitten mies on sun elämäsi ongelma. Katsopa peiliin nainen.

Ei kukaan tee sinua onnelliseksi ellet sinä itse. Jos päätät nähdä vain ongelmia, näet vain ongelmia. Itse olet elämäsi valinnat tehnyt, nyt vain päätät nauttia niistä, jos kerran olet niin valinnut.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Meillä on todellakin ollut raskas vaihe nyt. Lapsi on minulle ja meille molemmille kaikki kaikessa, niin myös tämä raskaus ja tuleva toinen lapsi. Oltais pidetty vammainenkin lapsi (mitä riskiä kärähdys osoittikin). En usko, että kovin moni liitto tällaisia ongelmia olisi kestänyt tämän vuoden sisään, mitä meillä on ollut. En usko, että te, jotka minulle olette ylimielisesti vastanneet, ihan tietoisia siitä, millaisia ongelmia voi yhtäkkiä elämässä tulla eteen. Aina niistä ei selviä, meillä on ollut tähän asti onneakin onnettomuudessa.

Millenia: olen joskus muutama vuosi sitten miettinyt eroa. Otettiin aikalisä ja asuttiin erillään. Siinä tajusi molemmat omat mokansa suurin piirtein. Kun elämä alkoi helpottaa vuoden parin päästä, huomattiin, kuinka hyvin toisen kanssa viihtyykään, loppujen lopuksi. Siksi olen sitä mieltä, että ero ei ole aina se oikea ratkaisu. Meillä oli tuolloinkin todella vaikeita aikoja, joiden vuoksi moni muu olisi eronnut. Me mentiin sitä kautta, että haluttiin apua, sitä saatiin ja pikku hiljaa alkoi asiat paranemaan päin. Mietin silloin, että en voi pakottaa toista olemaan yhdessä enkä voi sille mitään, jos hän ei enää rakasta. Tajusin kuitenkin tuolloin itse omat vikani ja ongelmani (niin kuin nytkin turhasta nalkuttamisen) ja olen jollain tavalla ainakin mielestäni muuttunut siitä ihmisestä, joka tuolloin olin.

Kiitos PIkkuinen jättiläinen hyvästä neuvosta. Mies ottaa onneksi sitä aikalisää ja lähtee pois tilanteesta yleensä. Nyt kun tuli takaisin ja ilmasta savu hälvennyt, pyydettiin toisilta anteeksi. Pitäisi yrittää puhua ja minun tapauksessani ehkä myös kuunnella miestäni vähän enemmän... Toki joskus mietityttää, miten mieheni saisi puhumaan asioista, jotka ovat hänelle vaikeita, sillä hän ei yleensä halua puhua mistään, mistä saattaa ahdistua, jolloin juurikin nämä ongelmat saattavat kärjistyä.

Fine van Brooklyn jotain sinne päin:::: Niin, siis ihan yhdessähän me ollaan miehen kanssa niitä lapsia tehty. En tietääkseni kykene lisääntymään itsekseni. Valitusmahdollisuus on kyllä käytetty hometalokaupassa, mutta kun asiat eivät mene aina niin kuin Strömsössä (olettaen et tiedä, että elämä ei mene aina niin kuin suunnittelee), niin myyjät päätti alkaa hankalaksi ja aloittaa riitelemisen. Siinä kun oli monta muutakin asiaa mielessä ja varmaa on ainoastaan se, että ostaja joutuu aina maksumieheksi jollain tasolla, niin ei haluttu enempää paskaa niskaan vaan annettiin asian olla ja päätettiin oikeudenkäyntikulut ja muut käyttää hyödyksi, eli remonttiin. Tässä ihan vain esimerkiksi: Ystäväni oli ostanut hometalon, asunut siinä muutaman vuoden ja nyt on riita käynnissä, joka on kestänyt yli vuoden. Varsinaiset tutkimukset on tehty, mutta tällä hetkellä kustannuksia on kertynyt yli 40 000 euroa. Vielä ei tiedä, kumpi joutuu maksamaan, ostaja vai myyjä. Kaikki kustannukset ovat tällä hetkellä tulleet ostajalle. Suomessa tälle asialle, että ostat hometalon tietämättäsi, ei ole oikeutta. Täytyy olla vähintään rakennusalan insinööri, kun taloa ostaa ja tietää kaikki mahdolliset asiat, sillä ostajalla on selonttovelvollisuus. Vaikka myyjä on vastuussa piilevistäkin rakennusvirheistä, myyjä voi aina vedota esim. asunnon ikään tai tietämättömyyteensä, jolloin asian joutuisi riitauttamaan, eli lähteä hakemaan oikeutta oikeusteitse. Ja se kestää, kestää ja kestää ja lopulta ei kestä enää kukkaro eikä mielenterveys. Ei liene tuttua sulle?
Otsikon perusteella näin voisi päätelläkin, että mies on elämssäni ongelma. Ei se näin ole. Ihmettelen itsekin välillä, miksi olen tyytymätön. Oletko itse aina tyytyväinen elämääsi? En usko. Ja varmaan nyt näenkin pelkkiä ongelmia, sillä niitä on riittänyt. Ehkä positiivisuus auttaisi??? Hyvä vinkki. Kiitos.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Fine van Brooklyn jotain sinne päin:::: Niin, siis ihan yhdessähän me ollaan miehen kanssa niitä lapsia tehty. En tietääkseni kykene lisääntymään itsekseni. Valitusmahdollisuus on kyllä käytetty hometalokaupassa, mutta kun asiat eivät mene aina niin kuin Strömsössä (olettaen et tiedä, että elämä ei mene aina niin kuin suunnittelee), niin myyjät päätti alkaa hankalaksi ja aloittaa riitelemisen. Siinä kun oli monta muutakin asiaa mielessä ja varmaa on ainoastaan se, että ostaja joutuu aina maksumieheksi jollain tasolla, niin ei haluttu enempää paskaa niskaan vaan annettiin asian olla ja päätettiin oikeudenkäyntikulut ja muut käyttää hyödyksi, eli remonttiin. Tässä ihan vain esimerkiksi: Ystäväni oli ostanut hometalon, asunut siinä muutaman vuoden ja nyt on riita käynnissä, joka on kestänyt yli vuoden. Varsinaiset tutkimukset on tehty, mutta tällä hetkellä kustannuksia on kertynyt yli 40 000 euroa. Vielä ei tiedä, kumpi joutuu maksamaan, ostaja vai myyjä. Kaikki kustannukset ovat tällä hetkellä tulleet ostajalle. Suomessa tälle asialle, että ostat hometalon tietämättäsi, ei ole oikeutta. Täytyy olla vähintään rakennusalan insinööri, kun taloa ostaa ja tietää kaikki mahdolliset asiat, sillä ostajalla on selonttovelvollisuus. Vaikka myyjä on vastuussa piilevistäkin rakennusvirheistä, myyjä voi aina vedota esim. asunnon ikään tai tietämättömyyteensä, jolloin asian joutuisi riitauttamaan, eli lähteä hakemaan oikeutta oikeusteitse. Ja se kestää, kestää ja kestää ja lopulta ei kestä enää kukkaro eikä mielenterveys. Ei liene tuttua sulle?
Otsikon perusteella näin voisi päätelläkin, että mies on elämssäni ongelma. Ei se näin ole. Ihmettelen itsekin välillä, miksi olen tyytymätön. Oletko itse aina tyytyväinen elämääsi? En usko. Ja varmaan nyt näenkin pelkkiä ongelmia, sillä niitä on riittänyt. Ehkä positiivisuus auttaisi??? Hyvä vinkki. Kiitos.

Itse olen aina tyytyväinen elämääni, kiitos kysymästä. Koska olen tehnyt elämästäni sellaisen kuin olen siitä itse halunnut.

Mikäli ei osaa/ uskalla/ jaksa vaatia omia oikeuksiaan hometalokaupassa, asiasta on aika turha rutista. Sitten suu suppuun säkkiä myöden ja remppaamaan. Eihän sitä lopputulosta tosiaan tiedä ennenkuin asia on loppuun käsitelty kaikissa mahdollisissa instansseissa.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Fine van Brooklyn med pieno: Olet oikeassa tässä oikeuksien vaatimis-asiassa. Ei siitä enää kannattaisi rutista. En ajatellutkaan näin tekeväni, mutta tässä havainnollistin sen, että meillä on nyt takana isompia ongelmia kuin se, kumpi ei ole puolen vuoden aikana pedannut sänkyään kertaakaan tai vienyt roskia jne. jne. Eli meillä ei ole ollut normaali parisuhdetilanne ja kriisi on nyt koko ajan päällä. On ollut vaikea pitää parisuhdetta yllä, mulla on ollut vuosia nukkumisen kans ongelmia, miehellä läheisyyden ja puhumisen ja kyllä erinäistä noidankehää näistä saa aikaan, siis pelkästään näistä kahdesta viimeisestä asiasta.

Kyllä se kuule vaan niin menee, että kun niitä ongelmia on (siis isoja!) niistä kestää hetken, että selviää. Välillä tulee suoranainen vitutus ja takapakkia koko elämää kohtaan. Yleensä esim. ihmiset remppaa omaa kotiaan siten, että saadaan kivemman näköistä. Me rempataan siksi, että täällä ei ole ollut terveellistä asua. Ok, hyvä puoli on se, että saadaan talosta meidän näköinen, mutta sellaista ei aina muista tässä kaiken kiireen keskellä. Ja kun rahaa menee kaikkeen sellaiseen, mitä luuli, että ei menisi tämän remontin osalta. Mulla on toki käynyt näin aikaisemminkin, kun lopetin omasta päätöksestäni (en konkurssin vuoksi) oman yritystoimintani. Olin lapsivuodeajalla esikoisesta, kun päätin lopettaa yritykseni ja kyllä tästäkin ylimääräisiä ja ennakoimattomia kuluja syntyi, joita maksetaan edelleen muutama vuosi. Eikä tämä vituta enää yhtään. Silloin aikoinaan harmitti kun ei uskaltanut edes postilaatikolle mennä kun ei tiennyt, kuinka iso takaumalasku jälleen olisi vastassa.

Ymmärrän senkin, että toisille ihmisille oikea ongelma on vasta se, kun läheinen kuolee. Toisten mielestä pelkkä bad-hair-day riittää isoksi ongelmaksi.

On kuitenkin melko idioottimaista elvistellä täällä netissä päivät pitkät sitä, kuinka hyvä tyyppi on ja kuinka hyvin on elämäänsä tyytyväinen. Jos sulla olis onnellinen elämä, sun ei tarttis sitä hehkuttaa täällä. Toivottavasti sinulla ei ole ystäviä, joita olet tukemassa tai neuvomassa. Anteeks vaan. Mutta jos joku kertoo, kuinka rankkaa on ollut (vaikka outokin ihminen) ja vastaus on mitä on ja sitten elvistellään omalla paremmuudella voi olla, että ei ne ihmiset siellä real lifessakaan oikein diggaa sun juttuja.... Vaikka osin oletkin oikeassa, ymmärrän kyllä. Mutta jos sulta ei riitä ymmärrystä muille ihmisille, et voi oikeasti olla onnellinen vaikka sitä täällä huutaisitkin. Mutta, jos oikeasti olet onnellinen ja tehnyt aina oikeat asiat elämässäsi, olen onnellinen puolestasi. Siis ihan oikeasti. Sillä hyvin harva voi noin sanoa omasta elämästään.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Mutta, jos oikeasti olet onnellinen ja tehnyt aina oikeat asiat elämässäsi, olen onnellinen puolestasi. Siis ihan oikeasti. Sillä hyvin harva voi noin sanoa omasta elämästään.

Siksipä tämä palsta onkin ihan parasta viihdettä, kun saa sivusta katsoa millaisiin ihmislukkoihin toiset itsensä vääntävät ja sitten vielä syyllistävät muita oman elämänsä pilaamisesta.

Kannattaisi ajatella ennen kuin toimii. Monenkin.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Pitkälle nimimerkille: En ole tämän palstan vakikävijä enkä muutenkaan seuraa keskusteluja. Mua suoraan sanottuna ei jaksa kiinnostaa, kun mulla on oikeasti oma elämä. Vaikka se ei sun silmissä näytä siltä, että olisin onnellinen, niin kyllä mä voin sanoa, että rehellisesti oon onnellinen 24 tunnin aikana vähintään 10 tuntia. Lopun aikaa saatan olla vihainen, vittuuntunut, ahdistunut tai suorittaja. Mutta mulla on paljon asioita, joiden vuoksi selviän, joka päivä. Myös mun mies, vaikka se onkin välillä raskas ja väsyttävä. Niin ku itekki oon välillä.

Oon kyllä ymmärtänyt, että tänne saa kirjoittaa anonyymisti ja ajattelin, että täällä varmasti on jonkin sortin kärvistelijöitä, joilta saisi neuvoja.

Sen verran on pakko kommentoida, että jos tulet elämässäsi onnelliseksi siitä, että luet päivät pitkät toisten juttuja ja kommentoit niitä omasta mielestäsi fiksusti, ja jos tämä on sun mielestä hyvää viihdettä ja olet tehnyt oikeita valintoja hyvään elämääsi, niin jotain puuttuu elämästäsi tai sielustasi ja pahasti. Ilmeisesti olet jonkun viestin tänne kirjoittanut? Huhhuh... Miten ehdit tehdä mitään muuta? Mä olen suoraan sanottuna tuhlannut tänne aikaani juttelemalla jonku nobody besserwisserin kanssa ja olen siitä jo vittuuntunut.

Mutta kiitos sulle kuitenkin, että sain taas oikeaa perspektiiviä omaan hyvään elämääni. Jatka sä onnellista netissä roikkumista ja pätemistä, niin mä yritän vaikka sitten elää sitä oikeaa elämää ja parantaa parisuhdettani. Sillä parannettavaa siinä riittää, niin ku melko monella muullakin omassa parisuhteessaan. Harmi vaan, että moni ei ymmärrä eikä tiedä, mistä jotkut asiat johtuu parisuhteessa. Eikä edes hävetä myöntää, että meillä menee välillä huonosti, sillä niitä myötäkäymisiä ei voi olla jos ei niitä vastoinkäymisiäkin ole.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Noh, katselen tässä samalla mitä paskaa telkkari suoltaa, kun kahlaan huvikseni tätä palstapaskaa. Kukaan ei roiku lahkeessa häiritsemässä, eikä tarvitse liata käsiäni muiden ihmisten suoltamassa paskassa, niinkuin sinä mitä oletettavimmin teet päivät pitkät kun et ehdi viettää joutilasta aikaa netissä.

Kyse ei ole siitä kumman elämänsisältö on mielekkäämpää toisen mielestä. Meidän välinen ero on se, että minä olen tyytyväinen omiin valintoihini, sinä näet omissa valinnoissasi vain valitettavaa ja aihetta tyytymättömyyteen aloituksesta päätellen.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Ajattelin jo lähteä kattoon leffaa ja viettään sitä "onnellista omaa aikaa" ilman että tarvii liata käsiä muiden paskaan tällä hetkellä, mutta tämä keskustelu kääntyi mielenkiintoiseksi... (En olis uskonut heti).

Et ole tyytyväinen elämäsi valintoihin. Haluaisit olla. Siksi roikut täällä. En tunne sua, mutta veikkaan, että haluat vahvistusta täältä omille valinnoillesi. Sulla ei siis ole lapsia? Tai et elä parisuhteessa? Saa korjata, jos ymmärsin tekstisi väärin. Jos en, niin ok. Nämä on sun valintoja. Mutta et ehkä ole varma, oletko sittenkään tehnyt oikeita valintoja. Siksi susta on mielenkiintoista lukea, että muilla voi mennä paskemmin ku sulla itellä ja pääset hetkeksi muiden ihmisten yläpuolelle. Todellisuudessa en usko, että olet oikeasti tuollainen. Tää on joku sun nimetön toisen minän angstipaskapaikka, johon haluat purkaa oman tyytymättömyytesi ja pahan olosi. Miks tänne kukaan muuten viittii kirjottaa? Tää oli mun harvoja keskustelukokemuksia, ja tulee jäämäänkiin siihen. Ei aiheuta nettiriippuvuutta tällainen Mutta tajuatko sä ollenkaan, että sä tuhlaat sun elämää täällä netissä???? Jos se on susta sellasta, joka tekee sut onnelliseksi, niin todellakin, siitä vaan. Ei ole kysymys elämänsisällöstä. Mutta mä veikkaan, että olen onnellisempi silloin, kun mun lapsi oppii ensimmäistä kertaa uusia asioita, olen saanut elämän ihmeen eteeni syntymän kautta, ja mulla on pyyteetöntä rakkautta olemassa kuin se, että saan istua juustovoikkari kädessä netissä. Oma aika ja muu itsensä toteuttaminen on vielä edessä, sitä ennen pitää oppia nauttimaan arjen pienistä iloista. Tässä nyt vaan on sellainen tilanne ollut, että on ollut vähän vaikea nauttia niistä arjen pienistä iloista, kun on käynyt 5 kk suihkussa autotallissa.

Perusluonteeltani olen pessimisti. Se on totta. Se vituttaa välillä. Haluaisin olla positiivisempi, kukapa ei? Anteeksi vain, mutta en todellakaan usko sitä, mitä suollat täällä mulle (tai jollekin muulle). Pointtini on, että et voi olla elämääsi tyytyväinen, jos roikut täällä pätemällä muiden ihmisten ongelmista ja yrität omilla elämänvalinnoillasi todistaa olevasi onnellisempi. Niin mitäs valintoja sä olitkaan tehnyt elämässäsi, siis niitä ratkaisevia? DD Vai onko niin, että SINÄ olet vaan tyytynyt siihen, mitä sulla on??

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Mutta mä veikkaan, että olen onnellisempi silloin, kun mun lapsi oppii ensimmäistä kertaa uusia asioita, olen saanut elämän ihmeen eteeni syntymän kautta

Hallelujaa

Oma aika ja muu itsensä toteuttaminen on vielä edessä, sitä ennen pitää oppia nauttimaan arjen pienistä iloista. Tässä nyt vaan on sellainen tilanne ollut, että on ollut vähän vaikea nauttia niistä arjen pienistä iloista, kun on käynyt 5 kk suihkussa autotallissa.

Kyllä sä vielä ehdit marttyyrina katkeroitua niin ettet koskaan kuitenkaan tule toteuttamaan itseäsi, don't worry. Sä voit uskoa mun elämästä ihan mitä itse tykkäät, ja uskoa siihen totuuteen. Tai ehkä asia onkin kuitenkin aivan päin vastoin... Saat päättää ihan itse, mikä tekee sut onnellisemmaksi.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Todellakin!!!! Halleluja!! Olen valinnut lapset elämääni ja olen siitä onnellisempi, kuin olisin ikinä voinut kuvitella olevani ennen lasta ja tulevaa lastamme!! Vasta lapsen syntymän jälkeen olen alkanut elää, henkisellä tasolla.

Koska sulla ei lapsia ole, (et vastannut tähän mutta ei voisi olla ilmeisempää) et voi tietää, mistä olet jäänyt paitsi. Niin hyvässä kuin pahassa. Se on sitä elämää. Tajuatko? Montako kertaa elämässäsi voit itkeä onnesta? Lasten kanssa melko usein.

Et voi tajuta. Tahattomasti lapseton et ole, sen huomaa kirjoituksestasi. Katkera kuitenkin jostain. Koukuttuneena kyttäämään muiden ihmisten elämää, joilla on lapsia ja arvostelemaan heitä. Olet suoraan sanottuna säälittävä tapaus.

Rimputa sä vaan sitä pienoasi DDD Toivottavasti sormet ei kramppaa ku tänne pitää kirjottaa 1000 viestiä päivässä. Sun päivätyö??? DD

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Niin sitä piti kirjoittaa vielä, että huomaan, että joillakin ihmisillä ei ole mitään sisältöä elämässään ja sen vuoksi kyllä, sinä sait minut tajuamaan sen, kuinka onnellinen voin olla! Oikeasti, kiitos!!

Itseni toteuttamisesta sen verran, että sitä on tullut tehtyä jo ihan tarpeeksi tähän ikään asti. Ja mulla on nyt paras aika toteuttaa itseäni ihan tälläkin hetkellä, sillä mä näen sen joskus myöhemmin, mitä olen saanut aikaan tai sitten en.

Mä en tiedä, mikä sun mielestä on itsensä toteuttamista??? Netissä kirjoittelu?? Hahahahahaha Paskan tuijottaminen telkkarista? Käyt välillä kyttäämässä, mitä oon vastannu?

Onnea valitsemallesi tielle....

 

["vieras"]

Tän ketjun jälkeen en kyllä ihmettele, että ap:n kotona "hieman kireä fiilis". Taitaisko ärsytyskynnys aika alhaalla?

Vedä syvään henkeä ja rauhotu. Nyt taitaa kiehua yli monessakin asiassa.. Miehes saa varmaan oman osansa ja rankkaa kaikilla..

 

[Kaulin]

Mielenkiintoinen ketju. Mutta itse lapsettomana koen olevani sata kertaa onnellisempi ja vapaampi kuin jos minulla olisi lapsia.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

sinä sait minut tajuamaan sen, kuinka onnellinen voin olla! Oikeasti, kiitos!!

Kuinka mukavaa huomata, että ihminen alkaa ottaa vastuuta itse tekemistään valinnoista, eikä vain vatuloi siellä uhriutuvana marttyyrina muita syytellen omasta ahdingostaan.

 

[Nalkuttaja(ko?)]

On ollut kireä päivä tänään. Todellakin!! Tänään kiehu keitot yli. Ei minkään ihmeellisen takia, sen vuoksihan tänne kirjoitinkin. Ihmettelin, että nytkö alkaa tulla raja vastaan kun kaikki pienikin ärsyttää kun on tässä ollut isompiakin asioita... Ajattelin vaan hieman valaista vaikeita aikoja mahdollisesti niille, jotka viitsivät pitkän sepustukseni lukea. En siis halua sääliä vaan olisin toivonut kannustavia kommentteja, että kyllä se siitä. Tajuan toki itsekin, että tämä ei ole pysyvä asia ja elämä menee eteenpäin, mutta miten kaikesta vaikeasta voisi selvitä siihen asti?

Ja vaikka joku on lapseton tai sinkku, se ei tarkoita, että mitään yllättävää ja kamalaa ei voisi elämässä osua kohdalle. Kukaan ei ole sellaisilta asioilta turvassa vaikka kuinka tekisi omassa elämässään itselleen parhaita valintoja. Välillä täytyy olla katkera, jotta siitä tunteesta pääsee pois.

Oon kuullut, että näitä provosoivia tyyppejä tulee aina näissä nettikirjoitteluissa tänne, tuli näköjään Ja mieskin sai valitettavasti oman osansa. Eikä tää nettikirjoittelu näköjään helpota yhtään fiilistä. Päinvastoin. Tai helpotti siten, että en ymmärrä, kuka tänne viittii kirjottaa joka päivä tai lukea täältä näitä juttuja? Tajusin vaan, että kun oma aika ei riitä sinänsä tällaiseen (tänään päätin kokeilla) että mulla on oikeasti jotain tosi hyvää mun elämässä. Silleesti helpotti. Vaikka arki onkin välillä hanurista, niin kyllä se tänne kirjoittamisen voittaa... En oo edes facebookissa ihan sen takia, että pääsee ihmisten kanssa oleen ihan oikeassakin elämässä. Tää nyt oli vaan tällanen mun mielipide.

Mies on tossa vieressä ja puolikkaalla silmällä katon mäkin telkkaria. Meillä on täällä kotona kaks tulisielua, kun lepytään niin lepytään kunnolla ja kun riidellään, niin riidellään kunnolla. Eikö muka kellään muulla riidellä, kun on kireä tunnelma kotona ja tuntuu, että on taas se päivä kun mikään ei onnistu??

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Mielenkiinnosta kysyn: Mistä voit tietää olevasi sata kertaa onnellisempi ilman lapsia kuin jos sinulla olisi? Anteeksi, jos kyseenalaistan valintasi... Mutta niin täällä tehdään perheellisillekin.

Vapaampi... hmmm... Mulla oli aika paljon vapaata ennen lasta. Erilaista vapaata. Sai nukkua, kun nukutti. Sai syödä lämpimänä muutakin ruokaa kuin jäätelön. Käytiin baareissa kavereiden kanssa aina ku oli fiilis. Tai sitten ei, jos ei jaksanut. Lähdettiin ex-tempore ulkomaille. Mulla oli oma yritys, jota pidin vuosia ennen esikoista. Se oli aika vapaata (24 h töitä, mutta myös yrittäjän vapaus). Sai katsoa tv:stä mitä halusi, milloin halusi. Parisuhde kukoisti, seksiä keittiössä, makkarissa, lattialla, autossa ja aina kun huvitti.

Ei ollut jatkuvaa riitelyä ja vääntöä uhmaikäisen kanssa, ei jatkuvaa tunteiden vuoristorataa siitä, kuka määrää, miksi mikään ei onnistu, seuraavassa hetkessä pentu yllättää sillä, että on tehnyt jotain uskomatonta (mm. kirjoittanut nimensä ekan kerran ja äiti <3 alle) ja itku tulee siitä, miten se kasvaa, kuinka onnellinen on pienen lapsen hymy, sitte se tekee taas jo omiaan ja koko ajan pitää asettaa rajoja ja olla turvallinen vanhempi. Ja kun se nukkuu ja käyt silittään lapsen pientä kättä, joka on sun ikioman lapsen, ja kun laulat sille ja kun se katsoo sua niillä silmillä, jotka ei rakkaudesta valehtele.... Ei sitä tunnetta voi tietää ennen ku sen kokee ekan kerran.

Ei myöskään yövalvomisia ja siitä tulevia itkukohtauksia. Ei hiljaisia tuhinoita ja uskomatonta ensimmäistä hymyä. Voisin jatkaa loputtomiin äitiyden onnella hehkutusta, mutta mun pitää herätä aamulla silloin ku pentu herää.

Sana VAPAA on aika abstrakti käsite. Jos istuu vankilassa, eikö silloin ole vapaa hetken, jos pääsee ulos jonku kanssa. (Kai?) Muistan, kun olin onnellinen ensimmäisten äitiviikkojen aikana, kun pääsin rauhassa suihkuun ja vessaan. Tai kauppaan. Tai lenkille. Lue: onnellinen.

Lapsen jälkeen elämässä oppii arvostamaan just sellasia pieniä asioita, jotka on itselle tärkeitä. Olen oikeasti oppinut vasta nyt nauttimaan just niistä elämän pikku iloista ja asioista, mistä ennen en tajunnut mitään. Äidiksi kasvaminen on kokoaikainen prosessi, ei siihen oo koskaan valmis. Mutta kyllä voin sanoa, että sitä elämää, jota elin ennen lasta en haluaisi enää elää. Pikku hippuja sieltä täältä silloin tällöin kuin jotain muistoja, jotta muistaa, mistä tähän on tultu ja kuka on, kuka haluaa olla.

Kukin tyylillään. Kirjoitin nyt tähän, mitä mun elämä pääasiassa on. Ikuista vuoristorataa se on toistaiseks - katsotaan, mihin se menee joskus.

Joskus tuntuu, että myyn ton penskan just mustalaisille mutta seuraavassa hetkessä tajuan, että vaikka olis miten vaikeaa, en vaihtais sekuntiakaan (no ok, ne yövalvomiset) pois mistään!! Siitä tajuan, että olen tehnyt oikean valinnan elämässäni.

Jos paskaa sataa niskaan, niin sille ei voi mitään. Omista valinnoista huolimatta. On ihmisen perusluonteesta kiinni, kuinka suhtautuu rajuihin elämänmuutoksiin, ei valinnoista. Tänään olin katkera, enää en. Tästä selvitään kyllä, niin ku tähänkin asti on tehty koko vuosi.

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Kappas kuinka se ääni kellossa muuttuu ihan vaan päättämällä että ei ole selkärangaton rutisija. Huomasitko?

 

[Nalkuttaja(ko?)]

Ärsyttää myöntää, mutta oikeassa olet.

Kysyn nyt kuitenkin sulta Piano: Oletko tosissasi sitä mieltä, että vaikka mitä sattuisi elämässä kohdalle, ei saa valittaa? Meinaan nyt tällä sitä aiemmin kirjoittamaani esimerkkiä, että meillä oli hyvin raskasta n. 5 vuotta sitten. Silloin otti päähän ja oli vaikeaa ja raskasta, mutta siitä selvittiin ja enää ei ota päähän ne asiat, raskaatkaan. Eli ollaan selvitty. Sillä aikaa on kulunut sen verran, että niitä asioita ei tarvitse enää muistella. Nyt kuitenkin on uusi paha kinkkinen tilanne vielä päällä ja hermo kireällä - ei mulla yksin. Todennäköisestihän tämäkään tilanne ei kestä ikuisesti ja kaikki loppuu aikanaan. Mutta 5 vuoden päästä voin taas ihmetellä, miten selvittiin lähes täysjärkisenä vuodesta 2012, eikä enää vituta sitten yhtään. Jos ei taas jotain ihmeellistä ole tullut vastaan.... Elämästä ei näköjään etukäteen tiedä. Meinattiin nimittäin pukata lapsi seesteiseen elämäntilanteeseen, kunnes kaikki muuttui ku yhdessä yössä/elokuvassa.

Mun mielestä mulla on täysi oikeus olla harmistunut tästä meidän tilanteesta ja käydä sitä läpi, niin hyvässä kuin pahassa. Aika harvalla lähtee näin mopo käsistä ihan omasta tahdosta huolimatta. Kaikesta huolimatta, niinkuin kirjoitin edellä, yritän ajatella positiivisesti. Tärkein asia kaiken keskellä tässä on se, että tuleva lapsemme on terve mitä suurimmalla todennäköisyydellä.

Rutisin tänne nyt ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Sillä lailla tämä kyllä helpotti, sai sitä perspektiiviä asioihin.