Ujo poikani ja sosiaalinen kanssakäyminen?

["pojan äiti"]

Minulla on 2v 10kk poika, iloinen ja touhukas taapero jonka sanavarasto kehittyy päätä huimaavaa vauhtia viimeistään nyt kun hänellä on ensimmäinen kyselykautensa menossa. Poika puhuu kotona hengästyttävän paljon, tiedättehän, kuten sellaiset lapset jotka saavat vanhemmissaan syttymään valtavan halun laittaa välillä kädet korville? Poika kuitenkin puhuu vielä pitkälti omaa kieltään. Ehkä 10% sanoista tulee täydellisinä, 60% sanoista niin että niistä puuttuu ensimmäinen kirjain, ja loput on ihan omia sanoja joista ei muut ymmärrä niiden tarkoitusta kuin äiti ja isi. Poika osaa sanoa s:n, mutta ärrän pärinä on vielä vähän laimea. Omituisesta ulosannistaan huolimatta poikaa ymmärtää kyllä vähänkin tutumpi ihminen pääpiirteittäin, mutta vieraasta hän kuuluu varmasti puhuvan ihan siansaksaa. Omalla kielelllään hän kuitenkin muodostaa pitkiä, kuudenkin sanan lauseita, laulaa ja myös keksii lauluja, ja tosiaan kyselee tällä hetkellä ummet ja lammet kaikista maailman asioista.

Tuollainen hän on siis kotona ja lähipiirin sekä ystävien seurassa. Kuitenkin esim. päiväkodissa poika ei meinaa puhua pukahtaa vieläkään, vaikka aloittamisestakin alkaa olla jo puoli vuotta. Kotona juttelee kyllä päiväkodin tapahtumista ja muista lapsista, mutta päiväkodissa hän on hiljainen mies. Musta on jotenkin aina yhtä surullista kun päiväkodin tädit innoissaan selittävät kuinka poika on päivän aikana puhunut "jopa" kymmenen sanaa, kun minä taas kotona toivon että olisipa poika edes kymmenen sekuntia hiljaa. Tiedän että päiväkodin tädit kertovat tuosta ihan vilpittömästi iloisina, mutta mua surettaa se miksi muutoin niin hölösuu poikani ei uskalla avata suutaan päiväkodissa. Samoin kaupassa tai kylillä kun törmäämme tuttuihin, poika ei halua tervehtiä tai vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin. Tuntemattomien huomiosta hän tuntuu jopa hätääntyvän. Ylipäätään kaikki sosiaaliset tilanteet ovat hänelle vaikeita kodin ulkopuolella. Jos meille tulee vieraita, poika on oma itsensä ja puhuu vieraillekin sekä hakee kontaktia esittelemällä lelujaan tai temppujaan.

Itse epäilin jossain vaiheessa että poika arastelee puhumista koska pelkää että häntä ei ymmärretä. En usko kuitenkaan enää tuohon teoriaan ainakaan täysin, sillä olen huomannut että poika mm. suuttuu jos minä en ymmärrä jotain hänen omankielistä sanaansa. Toisaalta kyse voi olla siitäkin että poika selvästi kuvittelee mun olevan jollain tasolla kaikkivoipainen, häntä nimittäin turhauttaa esim. sekin jos en tiedä vastausta johonkin hänen utopistiseen kysymykseensä, tai jos en vaikkapa osaa lopettaa lumisadetta tai kovaa tuulta. Mitä mieltä te olette? Aion tuoda asian esille 3v neuvolassa, mutta sitä ennen haluaisin vinkkejä miten itse voin kannustaa poikaani, ja pitäisikö mun esim. vaatia hänelle puheterapiaa tai jotain.

 

["..."]

Taidat kuule nyt tehdä vähän kärpäsestä härkäsen ja todella poikasi ei ole vielä kolmeakaan...

 

[Näin]

Todellakin, ehkä on vielä turha murehtia poikasi sosiaalisia taitoja. Poika on hitaasti lämpenevää sorttia, juttelee vieraille sitten kun sen aika on.

 

["pojan äiti"]

[QUOTE="...";28245225]Taidat kuule nyt tehdä vähän kärpäsestä härkäsen ja todella poikasi ei ole vielä kolmeakaan...[/QUOTE]

no jos totta puhutaan niin mua toi ei häiritse muilta osin kuin tuon päiväkodin takia. Pojan puhumattomuus kun aiheuttaa muitakin lieveilmiöitä, monet lapset kokevat hänet vaivaannuttavaksi kun ei puhu, ja poika vetäytyy itsekin hieman syrjään, leikkii usein yksin, ja ikävöi kotiin kovasti. En haluaisi että poikamme kokee päiväkodin ahdistavana paikkana jossa ei uskalla ilmaista itseään. Lisäksi ympäristön puolesta tulee jonkin verran paineita kyselyiden muodossa, esim. harvemmin nähtävät sukulaiset pällistelee usein miksi poika ei puhu, välillä tuntuu että päiväkodissa ei edes uskota enää kun kerron että oikeasti poika puhuu paljon, ja mm. siskoni sanoi viimeksi tavatessamme ettei hän ymmärrä puoliakaan mitä poikamme puhuu, mutta kuulemma hyvä että minä ymmärrän. Turhauttaa toisinaan tiedätkös? Mua ei haittais vaikka kukaan muu kuin minä ja pojan isä ei ymmärtäis mitä poika puhuu, mutta kun se hankaloittaa hänen omaa elämäänsä.

 

["neljän äiti"]

en usko että tässä auttaa muutakuin varata aika psykiatrille.

 

[niknik]

[QUOTE="pojan äiti";28245273]no jos totta puhutaan niin mua toi ei häiritse muilta osin kuin tuon päiväkodin takia. Pojan puhumattomuus kun aiheuttaa muitakin lieveilmiöitä, monet lapset kokevat hänet vaivaannuttavaksi kun ei puhu, ja poika vetäytyy itsekin hieman syrjään, leikkii usein yksin, ja ikävöi kotiin kovasti. En haluaisi että poikamme kokee päiväkodin ahdistavana paikkana jossa ei uskalla ilmaista itseään. Lisäksi ympäristön puolesta tulee jonkin verran paineita kyselyiden muodossa, esim. harvemmin nähtävät sukulaiset pällistelee usein miksi poika ei puhu, välillä tuntuu että päiväkodissa ei edes uskota enää kun kerron että oikeasti poika puhuu paljon, ja mm. siskoni sanoi viimeksi tavatessamme ettei hän ymmärrä puoliakaan mitä poikamme puhuu, mutta kuulemma hyvä että minä ymmärrän. Turhauttaa toisinaan tiedätkös? Mua ei haittais vaikka kukaan muu kuin minä ja pojan isä ei ymmärtäis mitä poika puhuu, mutta kun se hankaloittaa hänen omaa elämäänsä.[/QUOTE]

Tuo "neljän äiti" kirjoittaa jokaiseen vastaavaan aloitukseen samoja kommentteja, joten älä välitä. Hänen kannattaisi itsensä varata aika sinne psykiatrille, ja nopeasti

Meillä on 5-vuotias tyttö, jonka puhe on kyllä selvää, mutta ujo hän on luonteeltaan. Ei välttämättä vastaa mitään jos joku tuntematon häneletä jotakin kysyy, tai jos vastaa niin vastaa ihan hiljaa, kuiskaamalla. Päiväkodissa kuitenkin normaalisti leikkii kavereiden kanssa.

En olisi siis huolissani, aikaa ja aikaa. Onneksi tähän maailmaan mahtuu hiljaisiakin