P
Pliisu
Vieras
Itseäni on näin raskauden alkuvaiheessa vaivannut eräs nolo asia, koska suvussani on muutamia keskosia ollut viimeisten vuosikymmenten aikana.
Tyttökeskoset selviävät varsinkin varhaisilla viikoilla paremmin kuin pojat. Sen sijaan että se olisi hyvä uutinen, minusta tuntuu että on inhottavaa olla tuon vahvemman sukupuolen edustaja. Ja tuntuu myös inhottavalta, että jos meille tulee tyttö joka syntyisi keskosena, niin sairaalassa ei ehkä hoideta häntä yhtä huolella ja varovaisesti kuin poikaa. Tuntuu, että jos on vahvempi tai pärjäävämpi, ei kukaan ole auttamassa. On helpompi ajatella että "tytöthän selviää, ei niistä tarvitse huolehtia niin paljon". "Tytöt selviää infektioista paremmin, enpäs jaksa laittaa suojahanskoja nyt, tuo on niin vahva pakkaus kuitenkin vaikka painoa on vasta 800 grammaa".
Näen tämmöisestä tyhmästä asiasta painajaisia. Ehkä johtuu siitä että olen joutunut aina pärjäämään itse ja meillä on aina ollut sellainen kulttuuri että apua ei ole sukulaisiltakaan saanut, koska "tytöt on niin reippaita eivätkä turhista valita". Mutta jos perheen miehet olivat kipeinä niin heti oltiin huolissaan ettei sydän pysähdy... Ehkä tästä tämä pelko tulee. Että jään vauvan kanssa ihan yksin sinne osastolle kun minulla on sitten joku luontainen selviytyjä sylissä...
Olenko turhaan huolissani vai saako Suomessa tyttövauvatkin hyvää hoitoa?
Tyttökeskoset selviävät varsinkin varhaisilla viikoilla paremmin kuin pojat. Sen sijaan että se olisi hyvä uutinen, minusta tuntuu että on inhottavaa olla tuon vahvemman sukupuolen edustaja. Ja tuntuu myös inhottavalta, että jos meille tulee tyttö joka syntyisi keskosena, niin sairaalassa ei ehkä hoideta häntä yhtä huolella ja varovaisesti kuin poikaa. Tuntuu, että jos on vahvempi tai pärjäävämpi, ei kukaan ole auttamassa. On helpompi ajatella että "tytöthän selviää, ei niistä tarvitse huolehtia niin paljon". "Tytöt selviää infektioista paremmin, enpäs jaksa laittaa suojahanskoja nyt, tuo on niin vahva pakkaus kuitenkin vaikka painoa on vasta 800 grammaa".
Näen tämmöisestä tyhmästä asiasta painajaisia. Ehkä johtuu siitä että olen joutunut aina pärjäämään itse ja meillä on aina ollut sellainen kulttuuri että apua ei ole sukulaisiltakaan saanut, koska "tytöt on niin reippaita eivätkä turhista valita". Mutta jos perheen miehet olivat kipeinä niin heti oltiin huolissaan ettei sydän pysähdy... Ehkä tästä tämä pelko tulee. Että jään vauvan kanssa ihan yksin sinne osastolle kun minulla on sitten joku luontainen selviytyjä sylissä...
Olenko turhaan huolissani vai saako Suomessa tyttövauvatkin hyvää hoitoa?