Tyttäremme elämäntarina :-)

[Ylpeät vanhemmat ov]

Tiltu oli 8-vuotias katutyttö, kun poliisi otti hänet talteen ja

toimitti hänet Sortavalan diakonissalaitokseen hoidettavaksi. Tyttö

saatiin kiinni, kun hän raivokohtauksen huumamana oli juoksemassa

merenrantaa kohti ja kun oma koti oli perin kurja, oli lapsiraukalle

saatava hoitoa muualta. Tiltu lienee syntyessään ollut samanlainen kuin

muutkin lapset. Mutta kerran kun tyttö oli äidin sylissä, löi isä

juovuspäissään äitiä ja siitä toisella ikävuodellaan oleva pienokainen

säikähti niin, että silloin lienee saanut sen vamman, joka loppuijäksi

teki hänestä ruumiillisest ja henkisesti viallisen lapsen. Sekä tauti

että huono ympäristö turmelivat tytön pienestä pitäen. Jo

kahdeksanvuotiaana oli hänellä kehittyneet katulasten tavat. Tiltu

valehteli ja varasteli, kuleksi ja kerjäili, ja rivossa puhetavassa hän

veti vertoja vanhoille katusankareille. Ei ollut tytön kesyttäminen

uudessa kodissa helppoa. Kadulla opitut tavat eivät hevillä hänestä

lähteneet, semminkin kerjääminen. Väsymätön hän oli ahdistamaan

pyynnöllään: " Antakaa viis´penniä" . Alussa oli hän myös paha

karkailemaan ja varsin itsepäinen. Kummastellen uusia tapoja hän kerran

kysyikin: " Pitääkö Sortavalassa totella heti" ? Erittäin olivat

pienokaisessa kehittyneet leipähuolet. Aina hän pelkäsi ruuan

loppumista, ja kun pelko näyttäytyi turhaksi, hän kerrankin kimakalla

äänellään lausui ilmi ihmettelynsä: " Asuuko Sortavalassa vain rikkaita

ihmisiä, kun ei ruoka koskaan lopu" ? " Saako täällä ruokaa ilman

kerjäämistä" ? - Kerran kun hänen luokseen laitoksen yläkerrasta tuli

Antti niminen toinen hoidettava, kysyi Tiltu tiukasti pojalta, mitä hän

sinne tuli. " Tulin sinua kattoon (katsomaan), oli sinua niin ikävä" ,

virkkoi Antti. " Vai minua kattoon - tänne tulit elätettäväksi" , oli

tytön halveksiva vastaus. Rusinasoppa ja paisti oli parasta, mitä Tiltu

tiesi. Kun sitä saatiin sunnuntaina, saattoi hän maanantaista alkaen

joka päivä kysyä: " Joko se sunnuntai tulee, että saisi rusinasoppaa,

saanko viis´vaterkkaa" ? Uudessa kodissa puhuttiin Tiltulle taivaasta.

Sen hän käsitti omalla tavallaan. " Saako siellä viis´ vaterkkaa

rusinasoppaa? Saako siellä paistia? Saako?" , utelee tyttö. Ja nyt aina

hokemaan taivaasta. " Täti, ottaako Jumala taivaaseen, jos minä pyydän" ?

" Ottaa" . Nyt tyttö kiertämään pihaa, ääneen rukoillen: " Hyvä Jumala,

olekee Työ niin hyvä ja ottakee minua taivaaseen. Hyvä Jumala, olekee

Työ niin hyvä" jne. yhtämittaisesti toistaen ehkä tuntikauden. Pihalla

odotteli ajuri, ja hartaaksi kävi tämänkin mieli, hänen kuunnellessaan

lapsen yksinkertaista pyyntöä. Oikein tätien hermot pantiin koetukselle,

kun tyttö lakkaamatta ahdisteli kysymyksiiään samoista asioista,

semminkin taivaasta ja rusinasopasta. " Täytyy ensin kuolla, ja sitten

pannaan kirstuun, niinkuin Kallukin pantiin" , selittää täti. Tämäpä jäi

Tiltun mieleen. Eräänä päivänä on Tiltu kadonnut. Ei löydetä mistään,

vaikka kuinka etsittäisiin. Lopulta oli muutamalla hoitajalla asiaa

kellarikäytävään. Tänne oli työhuoneesta tuotu valmistunut pieni

ruumisarkku. Arkussa on kansi väällä, mutta kannen raosta pistää esiin

heiluva käsi. Hoitaja säikähtää niin outoa näkyä, ettei tohdi mennä

perille, vaan huutaa toisia avuksi. Ja kun joukossa avataan kansi, on

arkussa - Tiltu. Eikä ymmärrä tyttöparka ollenkaan vaatimusta tulla pois

arkusta, kun juuri on selitetty, että sitä tietä taivaaseen mennään.

Mutta Tiltun ruumiillinen vamma oli sitä laatua, ettei hänen tarvinnut

kovinkaan kauan odottaa taivaaseen pääsyä. Pitkä ja vaikea oli kuitenkin

kuolintauti. Yhdeksättä kuukautta oli oltava vuoteen omana. Monta

miellyttävää kohtausta on kerrottu tältä kovalta ajalta. Mainittakoon

vain pari. Joku Tiltun entisistä hoitajista oli lähettänyt hänelle parin

ruskeita villasukkia - ja tästäpä jotain tuli! Minkä ilon nuo sukat

Tiltulle valmistivatkaan. Tuntui melkein kuin olisi viikatemieskin

viivähtänyt hetkeksi tuota kuvaa katsahtamaan. Rakkaat sukat riippuivat

vuoteen laidalla, ja suuret, loistavat lapsensilmät niitä säteillen

katselivat. " Onko ne Tiltun omat? - oikein ihka omat? Antaako Jumala

taivaassakin niitä pitää? Pyydän Jumalan panemaan ne päällekin! Hyvä on

- oikein omat!" niin livertelee lapsonen, ja pieni, valkoinen kätönen

silittämistään silittää rakkaudenlahjaa. Verrattain valoisaa aikaa oli

Tiltulle ollut laitoksessa olo. Mutta oli sielläkin hänen mielessään

puutteensa. Poistunevatko ne taivaassa? Siinä mielessä hän eräänä

päivänä kysyi; " Tuleeko Allikin taivaaseen" ? Alli oli potilasraukka,

joka oli paha lyömään. Tiltuparka pelkäsi, että tuo kiusoittelija

mahdollisesti hänkin pääsisi taivaaseen sielläkin rauhaa häiritsemään.

Myöskin tuumitteli lapsi, otetaanko taivaassa pois ohimossa oleva suuri

kuhmu, joka varsinkin taudinkohtausten aikana tavattomasti pingottui. Ei

katkennut vähällä heikko elämänlanka. Kauhea oli kuolinkamppaus. Kahtena

vuorokautena oli kohtauksia lakkaamatta, ensin viiden minuutin väliajoin

ja sitten vain kolmen. Viimeisinä päivinä ei ollut yhtään kohtauksia. Ja

kun silmä oli kuoloon ummistunut, painui samassa pelätty kuhmu aivan

olemattomaksi. Turha oli ollut Tiltun huoli. Hautausmaalla oli

laitoksella varsin kauniissa rauhallisessa metsikössä oma osastonsa.

Tänne kätkettiin Tiltun tomumaja. Juhlallinen oli hetki, kun pappi

haudalla johdatti mieleen Tiltun vaiheet. " Nälkää, sairautta, tylyyttä,

armottomuutta, ilotonta elämää - siinä Tiltun lapsuus. Katu oli kouluna.

Kerjuu, valehtelu, rivot sanat opittavana Ja pian Tiltu siinä koulussa

kehittyi. Uusi päivä nousi Tiltu-poloiselle, kun hän pääsi tänne uuteen

kotiin, hellien tätien hoitoon. Nyt ei tarvinnut talven tuiskuun ja

pakkaseen lähteä kerjäämään, eikä ruoka kesken loppunut. Vieläpä Tiltu

sai täällä kuulla kolmannesta kodista, jonka tädit sanoivat olevan hyvän

Jumalan luona taivaassa. Vähän Tiltu siitä ymmärsi. Siitä hän vain

tahtoi tulla vakuutetuksi, ettei siellä ole kipua eikä ruuanpuutetta" . -

- " Nyt saa Tiltu kasvoista kasvoihin nähdä Jeesuksen ja kokea, että

taivaassa on paljon parempaa ja ihanpaa kuin hän koskaan osasi

kuvitellakaan" , päätti pappi puheensa.