Eizini
Eli tilanne on tämä.
Olen ollut poikaystäväni kanssa nyt 4 vuotta yhdessä. Viimeset 9 kk on tuntunut, että olen hirveän tylsistynyt meidän suhteessa. Nyt 2 kk se on alkanut rassaamaan oikeasti. Miehen läsnäolo ärsyttää ja kaikki mitättömät asiat ovat alkaneet ärsyttämään paljon. Viimeisimpänä se kun mies nukkumaan mennessä ottaa päiväpeiton pois vain omalta puolelta ja työntää sen minun puolelle. Tiedostan että kyse on minun pään sisällä olevasta ongelmasta joten en nalkuta näistä pienistä asioista. Viikot menevät nopeasti kun käyn harrastuksissa ja näen kavereita. Viikonloput matelee kun vietän aikaa miehen kanssa. Tuntuu ettei meillä ole mitään juteltavaa tai mitään mitä molemmat haluaisivat tehdä. Mies tekee mitä haluan joten voin keksiä kaikkea yhteistä aktiviteettia, mutta jotenkin motivaatio on alhaalla.
Seksikin on käynyt tylsäksi. Miehellä on ollut hieman ongelmia, joten makuuhuoneen puolella on ollut hiljaista pidempään joka syö miehen itsetuntoa. Jos teen aloitteen niin miehelle tulee niin paljon suorituspaineita ettei uskalla kokeilla jos toimisi kun pelkää että ei pysty tyydyttämään. Eli seksiä on silloin kun mies tekee aloitteen. Läheisyyttä muuten on kiitettävästi, paitsi jos mies ”pelkää” että haluan sen johtavan seksiin. Tämä ei ole kynnyskysymys, mutta ei oikeastaan auta asiaan.
Olemme puhuneet tästä tylsyydestä miehen kanssa ja hän on samaa mieltä, mutta hän ajatteli että ”jotain uutta” tekeminen on että tietokonepelien tilalta lukisi enemmän kirjoja. Mies yrittää ymmärtää hirveästi mutta ei ihan loppuun asti ymmärrä kuinka paljon asia minua vaivaa. Hän on muuten tyytyväinen suhteeseen ja ajattelee että olemme oikeat toisillemme.
Tiedän, että kyseessä on minun ongelmani joka johtuu siitä että olen tylsistynyt omaan työhöni ja muuhun elämään joka heijastuu myös parisuhteeseeni. Olen aloittanut ”itseni etsimisen” jotta saisin selville omat tavoitteeni. Tällaisenaan tilanne on aika stressaavaa. Mietin että olenko väärän miehen kanssa vai onko minulla vaan epärealistiset odotukset parisuhteelta? Vai onko kyseessä väliaikainen tunnetila joka selviää kun tiedän mitä ihmettä haluan elämältä. Välillä mietin että olisin mieluummin yksin, mutta sitten tulee se hyvä päivä ja mietin että mikä minua vaivaa kun ajattelen näin.
Muita samassa tilanteessa? Miten olette ratkaisseet tilaneteen? Paransiko aika vai oliko oikea vaihtoehtoa lähteä suhteesta?
Olen ollut poikaystäväni kanssa nyt 4 vuotta yhdessä. Viimeset 9 kk on tuntunut, että olen hirveän tylsistynyt meidän suhteessa. Nyt 2 kk se on alkanut rassaamaan oikeasti. Miehen läsnäolo ärsyttää ja kaikki mitättömät asiat ovat alkaneet ärsyttämään paljon. Viimeisimpänä se kun mies nukkumaan mennessä ottaa päiväpeiton pois vain omalta puolelta ja työntää sen minun puolelle. Tiedostan että kyse on minun pään sisällä olevasta ongelmasta joten en nalkuta näistä pienistä asioista. Viikot menevät nopeasti kun käyn harrastuksissa ja näen kavereita. Viikonloput matelee kun vietän aikaa miehen kanssa. Tuntuu ettei meillä ole mitään juteltavaa tai mitään mitä molemmat haluaisivat tehdä. Mies tekee mitä haluan joten voin keksiä kaikkea yhteistä aktiviteettia, mutta jotenkin motivaatio on alhaalla.
Seksikin on käynyt tylsäksi. Miehellä on ollut hieman ongelmia, joten makuuhuoneen puolella on ollut hiljaista pidempään joka syö miehen itsetuntoa. Jos teen aloitteen niin miehelle tulee niin paljon suorituspaineita ettei uskalla kokeilla jos toimisi kun pelkää että ei pysty tyydyttämään. Eli seksiä on silloin kun mies tekee aloitteen. Läheisyyttä muuten on kiitettävästi, paitsi jos mies ”pelkää” että haluan sen johtavan seksiin. Tämä ei ole kynnyskysymys, mutta ei oikeastaan auta asiaan.
Olemme puhuneet tästä tylsyydestä miehen kanssa ja hän on samaa mieltä, mutta hän ajatteli että ”jotain uutta” tekeminen on että tietokonepelien tilalta lukisi enemmän kirjoja. Mies yrittää ymmärtää hirveästi mutta ei ihan loppuun asti ymmärrä kuinka paljon asia minua vaivaa. Hän on muuten tyytyväinen suhteeseen ja ajattelee että olemme oikeat toisillemme.
Tiedän, että kyseessä on minun ongelmani joka johtuu siitä että olen tylsistynyt omaan työhöni ja muuhun elämään joka heijastuu myös parisuhteeseeni. Olen aloittanut ”itseni etsimisen” jotta saisin selville omat tavoitteeni. Tällaisenaan tilanne on aika stressaavaa. Mietin että olenko väärän miehen kanssa vai onko minulla vaan epärealistiset odotukset parisuhteelta? Vai onko kyseessä väliaikainen tunnetila joka selviää kun tiedän mitä ihmettä haluan elämältä. Välillä mietin että olisin mieluummin yksin, mutta sitten tulee se hyvä päivä ja mietin että mikä minua vaivaa kun ajattelen näin.
Muita samassa tilanteessa? Miten olette ratkaisseet tilaneteen? Paransiko aika vai oliko oikea vaihtoehtoa lähteä suhteesta?