Tässä muutama vuosi sitten meidän tuttavapiirissä oli sellainen poika, joka puhui ihan selkeästi ja hyvin, mutta sillä edellytyksellä, että tutti oli suussa. Jos tuttia ei ollut suussa, niin puhe oli ihan sössötystä, kuin ois hampaita puuttunut. Hassuahan se oli, iso poika jo...
No, meillä esikoisen kanssa tehtiin niin, että ihan vastasyntyneestä asti tutti annettiin vaan hetkeksi, että rauhoittuu. Ja samoin kun oli nukahtanut, niin käytiin nappaamasta tutti pois suusta. Ei oikein ikinä oppinut sen enempiä tuttia syömään ja luopuikin siitä itse 1 v 1 kk iässä. Alkoi vaan itkun tullen ottamaan tutin pois suusta ja nakkaamaan se seinään ja jatkoi itkua kunnes "oikea" helpotus löytyi. Silloin otettiin tutti pois eikä lapsi itkenyt sen perään.
Kuopus taas oli oikea tuttiaddikti. Ekat 8 kk elämästään ei ollut varmaan edes minuuttia ilman tuttia. Mutta sitten alettiin tekemään silleen, että laitettiin tutti aina piiloon, jos ei erikseen sitä itkenyt. Jos tuli itku, niin koetettiin aina kaikkea muuta mahdollista rauhoitteluun ja vaan viime hädässä annettiin tutti. Ja kun itku rauhoittui, niin otettiin tutti taas pois. Samoin käytiin ottamassa tutti pois suusta kun oli nukahtanut. Ja nyt 11 kk iässä otettiin tutti kokonaan pois kun on ollut noita korvaongelmia, eikä lapsi itkenyt sen perään yhtään. Huomasi kai, että itkuun löytyy muitakin helpotuksia kuin tutti.
Ja sen mitä omassa kaveripiiristäni olen huomannut, niin kyllä ne tuttia pitkään syövät (siis sellaiset lapset, jotka syö tuttia hereillä ollessaankin paljon) oppivat puhumaan SELKEÄSTI paljon myöhemmin kuin nää tutittomat. Ekat sanat yms tulee kyllä ihan samaan aikaan, mutta puhe on usein epäselvää.
