Toggle sidebar

turha suunnitella etukäteen...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja papu
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
P

papu

Vieras
vuosien yrittämisen jälkeen tulin ihan luonnollisella tavalla raskaaksi,mies ei halunnut mitään lääkärien apua..
olin ensisynnyttäjäksi jo kuulemma vanha,33v,sitä kaikki jaksoivat hokea neuvolassa ja muutenkin..
no raskaus sujui aluksi ihan hyvin,tiesin jo ennenkuin menkat jäivät pois,että nyt olen raskaana,omituinen raudan maku suussa ja rinnat tuntuivat omituisilta...voi sitä iloa!! sitten vauvan paino ei noussut tarpeeksi ja juostiin äitiyspolilla tiheään... raskaus meni yliaikaiseksi ja oli tarkoitus mennä käynnistykseen,mutta vauvan sydänäänet heikkenivät ja tuli hätäsektio..lievä hapenpuute ja toinen keuhko kasassa,alipainoinen,2,3kg... mä pääsin 5pv kotiin mutta tyttö jäi sinne vielä 12pv,sai sairaalasta mrsa tartunnan....imetys ei onnistunut,oli niin heikko ja maito tyrehtyi..jotenkin tuntuu että en saa yhteyttä lapseen,se oli liian kauan poissa kriittisinä alkupäivinä kun olisi pitänyt tutustua
mä olen pettynyt,en saanut synnyttää,en imettää....olenkohan mä äiti ollenkaan....
 
Olethan sina aiti, kun olet tuollaisen pienen ihmeen maailmaan saattanut! Sinulla on koko elama aikaa tutustua lapseesi. Hanki masennuslaakkeet ja mene terapiaan, kylla se siita - hitaasti, mutta varmasti.
 
Kyllä sä äiti olet :hug: Huolehtivainen ja rakastava.
Ja se yhteyskin löytyy piakkoin. Ei se kaikilla muillakaan heti löydy, joskus vaatii vähän hakemista.
Onnea pienestä prinsessasta!
 
että saa henkisen yhteyden lapseen...mutta kyllä se sieltä tulee.
Esikoisesn kanssa olin jotenkin tuttu jo silloin masu aikana,nyt tämä kakkonen tuntuu vieraammalta(vielä mahassa).
Liekö sillä vaikutusta että oli häikkää alkuraskaus aikana en siis täysin uskaltanut, uskalla tunteen tasolla vielä luottaa että lapsi tulee hengissä...

Voisi kyllä olla sulle apua keskustella jonkun asiantuntijan kanssa...

TIETYSTI OLET ÄITI LAPSELLESI...ÄITIYS ONKIN TUNNE JUTTU....
 
Onneksi rakkaus kasvaa ja paha olo jää taakse. Pakko silti sanoa että on surullinen tarina monin tavoin ja "tyhjän" tunteesi voi melkein kokea tänne asti. Uskon että saat hyviä neuvoja täältä ja tiedän että saat äitiydestä vielä täysillä kiinni. Olihan lapsi toivottu ja kaikkea muutakin hyvää varmasti. Anna vain kaikkien tunteiden tulla ja käy ne ääneen läpi vaikka terapeutin kanssa. Toivottavasti tarinasi lukee joku jolla kokemusta ja toivoa antaa sinulle.
 
eikä se oo itsestänselvyys, että lasta heti alkais rakastaa vaikka se tuliskin heti ekalla yrittämällä ja täysaikasena ja imetys sujuis ja muutenkin kaikki menis "täydellisesti".
Onnellinen äitiys on myytti, ihmisiä me vaan ollaan.
 
Et sä mikään vanha ollu. Mä sain ekani 4,5 vuoden yrityksen jälkeen 36-vuotiaana, eikä kukaan sanonu vanhaksi. Tokan sain 39 v. ja nyt odotan kolmatta 41 v. :)

Tottakai olet äiti, oikein hyvää jatkoa sulle äitinä! :heart: :hug:
 
Totta kai oot äiti! Kai lapsella on nyt kaikki kunnossa? Ei ole aivot kärsineet hapenpuuutteesta tai muuta? Ja miten niin oot vanha? Oli melkein 30 kun eka syntyi, ei pari vuotta vielä mitään tee. Nyt oon samanikäinen kuin sinä, ja mulla vasta oli keskenmeno. Hoitajan mielestä olen vielä nuori ja mulla on aikaa yrittää uutta.

Nauti ihmeessä tuoreesta vauvasta! Kyllä se siitä alkaa sujua pikku hiljaa, kun kotona tutustutte rauhassa toisiinne. Jos ei suju, puhu neuvolassa. Ja minkä ikäinen on nyt, voisiko maidontulo jatkua vielä, jos sitkeesti yrität?
 
Alkuperäinen kirjoittaja voi ei:
Totta kai oot äiti! Kai lapsella on nyt kaikki kunnossa? Ei ole aivot kärsineet hapenpuuutteesta tai muuta? Ja miten niin oot vanha? Oli melkein 30 kun eka syntyi, ei pari vuotta vielä mitään tee. Nyt oon samanikäinen kuin sinä, ja mulla vasta oli keskenmeno. Hoitajan mielestä olen vielä nuori ja mulla on aikaa yrittää uutta.

Nauti ihmeessä tuoreesta vauvasta! Kyllä se siitä alkaa sujua pikku hiljaa, kun kotona tutustutte rauhassa toisiinne. Jos ei suju, puhu neuvolassa. Ja minkä ikäinen on nyt, voisiko maidontulo jatkua vielä, jos sitkeesti yrität?
Click to expand...

sairaalassa kuvasivat päästä varpaisiin,sydämestä löysivät pienen reiän,sitä seurataan...saa keskostippoja ja ruokasuola liuosta... mä muistan sen kun hormooni huuruissa ikävissäni ja väsyneenä pumppasin vauvalle maitoa sairaalaan vietäväksi...mä yritin ja yritin,mutta ei sitä montaa milliä tullut..ei se enää hamua rintaa jos syliin ottaa....
ajattelin vaan että ei sitä kannata hirveästi suunnitella mitään valmiiksi odotusaikana,kaikki on mahdollista...minun vauvallekkin oli todella lähellä käydä huonosti,muistan sen korinan,kun odotin reipasta parkaisua...sen pelon.....
 
Meillä on yksi vauva menehtynyt synnytyksessä hapenpuutteeseen. Eli kaikesta ei todella voi olla varma etukäteen. Suunnitella silti kannattaa. Usko vaan, teillä on nyt kaikki hyvin.

Mutta minkä ikäinen vauva nyt? Sinä oot siis päässyt kotiin, vauva ei? Miksi saa keskostippoja? Ei mun mielestä ole mitenkään pieni.
 
Meillä juniori syntyi suunnitellulla sektiolla, koska esikon jälkeen minulta kiellettiin alatiesynnytys.
Imetys ei onnistunut ollenkaan, koska rinnanpäät vuosivat verta.
Siitä huolimatta kaikki on sujunut hyvin, ja poika on nyt, 8-vuotiaana edelleen mamman oma kulta, tykkää sukotella ja halia!.
:hug:
Niin, ja olin 32v pojun syntyessä.
 
Onnittelut pienestä ihmeestä!

Ymmärrän ja tiedän, miltä susta tuntuu. Esikoiseni syntyi keskosena täysin yllättäen. Lakkasi hengittämästä ensimmäisen parkaisunsa jälkeen, kun oli saanut keuhkot tyhjäksi. Omat tunteet olivat sekavat. Itse viivyin synnyttäneiden vuodeosastolla 8 vrk, vauvan sairaalareissu jatkui vielä reilu pari viikkoa päälle. Mä toimin kovin kaavamaisesti koko sen ajan, kun vauva oli sairaalassa. Aika sumuisia on ne päivät. Vauva oli heti alkuun mulle toki tärkeä ja rakas, mutten kokenut mitään onnen huumaa, mitään rakastumisen tunnetta vauvaan missään vaiheessa. Rakkaus kuitenkin kasvoi ja yhteys lapseen tuli sieltä pikkuhiljaa, kun vauvan oli saanut kotiin ja sitä alkoi luottamaan itseensä ja meidän perheeseen, että kyllä me pärjätään, kyllä me selvitään. Sieltä ne äitiyden ja muutkin tunteet sitten pikkuhiljaa tulivat.
En itseasiassa tuolloin edes ihmetellyt omaa oloani. Silloin vain yritin mennä päivä kerrallaan. Vasta toisen lapsen saatuani huomasin, miten erilaista se olikaan, kun vauva vietiin heti pois. Hyvä, että ehdin silloin nopeasti pienen nähdä. Kun taas kuopuksen sain heti lähelleni, rinnalle paidan alle. Silloin se rakkauden ja rakastumisen tunne tuli kuin hyökyaaltona. Hullulta kuullostaa varmaan, mutta samalla surin sitä, etten koskaan tuntenut esikoistani kohtaan samoin. Ehkä se johtui raskauden ja synnytyksen hormoneista. Yhtä rakkaita ovat kuitenkin minulle molemmat <3

Jokatapauksessa, paljon voimia sinulle ja ihanaa vauva-arkea teidän perheellenne! Sillä usko mua, kyllä se vauva-arki sullekin vielä koittaa kaikkine niine äitiyden ilon ja onnen, surun ja huolen tunteineen. Tsemppiä!
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa