Tuosta miellyttämisen halusta ja eilisestä Inhimillisestä tekijästä samalla.

[PROVO]

Minä olen alkkiksen lapsena kokenut just samat jutut, kuinka oppi tietämään ihan kuinka pienestä vaan miten tänään taas kotona menee yms.

Koko ikäni olen yrittänyt toisaalta miellyttää ja hakea hyväksyntää kaikkialta sitä kuitenkaan saamatta (ainakaan tarpeeksi) ja toisaalta olen kauhean mustavalkoisesti suhtautumalla ajanut itseni hankaluuksiin varmaan joka päivä jollain tapaa.

Tuo hetkellisisten nautintojen hakeminenkin on aika tuttua (ruoka, pelit, tupakkakin joskus aikoinaan) ja se näkyy päällepäinkin.

Oikeasti tuo vääränlainen miellyttämisen halu kohdistuu omiin lapsiinkin, vaikka aina päätän muuta niin huomaan taas langenneeni entisiin tapoihin (eilen viimeksi).

Vaikka palkkaisin oman psykiatrin loppuelämäkseni niin tuskin kaikkia solmuja saataisiin vielä sittenkään auki :/ :/ niin vääristynyt on käsitykseni elämästä ja niin huono on itsetuntoni, ettei sitä oikein voi uskoakaan.

Syyllisyyskin on niin syvässä, että oikeasti tunnen syyllisyyttä jollain tapaa siitäkin, että näiden yksien vuokralaisten vuokrat laitettiin ulosottoon tai ihan mistä vaan.

Tälläistä vaan tuli siitä eilisestä ohjelmasta mieleeni.

 

[Tammikuu]

En nähnyt eilistä Inhimillistä tekijää, mutta tunnistan itseni osin tuosta Provon kirjoituksesta. Nimittäin vaikka nykyään en enää pyri yhtään miellyttämäänkään muita ihmisiä, se tavallaan "väärä" miellyttämisenhalu pätee suhteessa omiin lapsiini... Ja siitä on virinnyt monta pattitilannetta, kun en ole osannut/rohjennut olla kovinkaan johdonmukainen esim. kielloissani. Itselläni on vanhemmat eronneet ollessani ihan pieni. Uusperheemme oli aika ristiriitojen repimä, ja siihen päälle muutto uuteen kaupunkiin, koulunvaihto, ja moni moni muukin seikka, joita en täällä viitsi mainita, saivat minussa esiin piiretitä, joista on ollut ja on edelleen haittaa ja taakkaa ihan tässä arkielämässäni. Syyllisyyttä en tunne ns. universaalisti, muuta siinäkin suhde lapsiini on useinkin syyllisyydensävyttämä. Koitan olla toistamatta oman äitini virheitä, mutta aina en onnistu siinä. Itsetuntoa olen saanut hilattua ylöspäin, mutta käsitykseni esim. ns. ydinperheestä on muotoutunut vasta tässä omassa aikuisiän perheessäni, ja siksikin olo ja elo on väliin aika aallokkoista ja takkuavaa. Ja ehkä käsitys elämästäkin on vääristynyt myös, koska oma itse ja se, mitä mistäkin haluaa/etsii/on edes syytä etsiä, on vieläkin hakusessa. Niin kai se kaikilla on (elämä hakusessa jotenkin), elämä on aina keskeneräistä, mutta itse kannan mukanani oman lapsuuteni "taakkaa".