K
Keltaisen talon sinerrys
Vieras
Hei,
olisin kiitollinen jos kommentoisitte ja neuvoisitte eteenpäin.
Olen 1,5-vuotiaan lapsen äiti ja ollut nyt noin reilun vuoden ajan ihmeissäni koskien omaa käytöstäni ja itseäni.
Aivan raskauden loppuvaiheilla kerrostaloomme muutti nuori perhe seinänaapuriin. Heidän vauvansa oli muutaman kuukauden vanha ja välillä kuulin seinän läpi normaaleja lapsiperheen ääniä. Kuulin erityisen usein tuoreen isän hassuttelevan vauvan kanssa, mistä jostain syystä ärsyynnyin ja ahdistuin melkoisesti.
Kun oma lapsemme syntyi, alkuviikot menivät intensiivisessä opettelussa vauvan kanssa, mutta pian arjen tasaannuttua huomasin, että minua häiritsi valtavasti seinän takana asuva perhe. Siitä huolimatta, että heistä ei oikeasti ollut minkäänlaista häiriötä. Ei jatkuvaa melua, ei kolinaa jne, vaan ihan normaaleja ääniä perheestä lähti. Mutta henkisesti he ikäänkuin olivat koko ajan mielessäni.
Kun oma vauvani itki, saatoin kuunnella korvat höröllä, missä huoneessa naapurit mahtoivat siihen aikaan olla, jotta saatoi siirtyä omassa asunnossa toiseen huoneeseen, jotta he eivät kuulisi vauvani itkua. Tai kun heidän taaperonsa oppi kävelemään ja kuulin tepastelun äänet, minulle tuli aivan kuin valtava pakko - sellainen hätääntynyt pakko - "todistaa" että meilläkin on elinvoimainen, vahva lapsi, ja saatoin itse matkia heidän lapsensa kävelyääniä ravaamalla lattiaamme pitkin, vielä heidän taaperoaan nopeammin. Tavallaan tajusin kuinka järjettömästi käyttäydyin, mutta jos jätin tämän matkimisen tekemättä, tuntui kuin musertuisin, sillä kuvittelin, että he siellä seinän takana ikäänkuin myhäilisivät tyytyväisyyttään, kun heillä oli maailman "paras, vahvoin ja ketterin lapsi". Kuvittelin, että aina kun meiltä kuului vaikkapa itkua yöllä, he siellä seinän takana käpertyvät katsomaan toisiaan myhäillen "hähhähhää, onpa surkeaa tuossa perheessä, ihanaa että meillä on paremmin". (tiedän, kuulostaa hirveältä)
Vähitellen tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että vaikka järjellä tiedän, että he ovat oikein mukava perhe ja olisi vaikka kiva ystävystyä ja jutella jotakin, välttelen heitä kuin ruttoa. Jos aamulla puen lastani ulos, ja kuulen heidän ovensa käyvän ja heidän lähtevän ulos, saatan vilkuilla ikkunasta vartin ulos vain nähdäkseni, minne he ovat menossa. Jos he jäävät meidän taloyhtiön pihalle, joudun keksimään toisen leikkipaikan omalle lapselleni, sillä lähes vapisen "nöyryytyksen pelosta". Tuntuu tosi turhauttavalta, että meillä on juuri valmistunut uusi pihan leikkipaikka, mutta en voi mennä siihen, koska pala nousee kurkkuun ja tuntuu etten kestä nähdä "täydellistä perhettä". Kun sitten puen lapseni ulos ja pujahdan lähes juosten heidän ohitseen suunnatakseni puistoon kolmen kilometrin päässä, sanon jotkin vuorosanat, jotka olen miettinyt koko eilisen illan.
Muutaman kerran olen tehnyt kaupan ovella täyskäännöksen joko yksin tai lapseni kanssa, koska olen nähnyt heidän olevan siellä. Tunne tuossa tilanteessa on vaikea selittää, mutta se on kuin jonkinlainen "lytätyksi tulemisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelko". Pelkään heidän olevan jotenkin täydellisiä, minua vahvempia, ivaavan minun heikkoja kohtiani (esim. että lapsi alkaisi vaikka itkeä kaupassa tai että he näkevät minun maksavan ostoksia kassalla ja huomaavat vaikka, että pankkikorttini on sellaisen pankin, jota he eivät arvosta).
Tiedän, että nämä reaktioni näyttävät hyvin turhilta, järjettömiltä ja naurettavilta. Mutta en tunnu ymmärtävän, mistä ne tulevat ja miksi. Lapseni on mielestäni söpö, hyvin kehittynyt, mutta tämän perheen seurassa tuntuu, että minulla on hyvin heikko käsitys itsestäni ja sitä kautta lapsestani. Kerran satuimme pakon sanelemana samalle hiekkalaatikolle, jossa perheen isä jutteli minulle ihan ystävällisesti ja leppoisasti. Hän sanoi, että "meidän Tommi sai eilen uuden dvd:n, jossa taisi olla vähän turhan pelottava kohtaus - kun tuli itku". En ollut uskoa korviani, miten hän saattoi julkisesti tunnustaa minulle, että he olivat tehneet jonkin virheen (ostaneet liian pelottavan dvd:n). Eikö perheen isää yhtään häirinnyt, että heidän oma haavoittuvuutensa tuli esille?
Järjellä tiedän, että on vain vahvuutta kertoa heikkouksistaan ja jakaa huolet lasten kasvamisesta toisten aikuisten kesken, mutta miksi näen naapurit tässä hyvin kuluttavassa valossa?
olisin kiitollinen jos kommentoisitte ja neuvoisitte eteenpäin.
Olen 1,5-vuotiaan lapsen äiti ja ollut nyt noin reilun vuoden ajan ihmeissäni koskien omaa käytöstäni ja itseäni.
Aivan raskauden loppuvaiheilla kerrostaloomme muutti nuori perhe seinänaapuriin. Heidän vauvansa oli muutaman kuukauden vanha ja välillä kuulin seinän läpi normaaleja lapsiperheen ääniä. Kuulin erityisen usein tuoreen isän hassuttelevan vauvan kanssa, mistä jostain syystä ärsyynnyin ja ahdistuin melkoisesti.
Kun oma lapsemme syntyi, alkuviikot menivät intensiivisessä opettelussa vauvan kanssa, mutta pian arjen tasaannuttua huomasin, että minua häiritsi valtavasti seinän takana asuva perhe. Siitä huolimatta, että heistä ei oikeasti ollut minkäänlaista häiriötä. Ei jatkuvaa melua, ei kolinaa jne, vaan ihan normaaleja ääniä perheestä lähti. Mutta henkisesti he ikäänkuin olivat koko ajan mielessäni.
Kun oma vauvani itki, saatoin kuunnella korvat höröllä, missä huoneessa naapurit mahtoivat siihen aikaan olla, jotta saatoi siirtyä omassa asunnossa toiseen huoneeseen, jotta he eivät kuulisi vauvani itkua. Tai kun heidän taaperonsa oppi kävelemään ja kuulin tepastelun äänet, minulle tuli aivan kuin valtava pakko - sellainen hätääntynyt pakko - "todistaa" että meilläkin on elinvoimainen, vahva lapsi, ja saatoin itse matkia heidän lapsensa kävelyääniä ravaamalla lattiaamme pitkin, vielä heidän taaperoaan nopeammin. Tavallaan tajusin kuinka järjettömästi käyttäydyin, mutta jos jätin tämän matkimisen tekemättä, tuntui kuin musertuisin, sillä kuvittelin, että he siellä seinän takana ikäänkuin myhäilisivät tyytyväisyyttään, kun heillä oli maailman "paras, vahvoin ja ketterin lapsi". Kuvittelin, että aina kun meiltä kuului vaikkapa itkua yöllä, he siellä seinän takana käpertyvät katsomaan toisiaan myhäillen "hähhähhää, onpa surkeaa tuossa perheessä, ihanaa että meillä on paremmin". (tiedän, kuulostaa hirveältä)
Vähitellen tilanne on mennyt siihen pisteeseen, että vaikka järjellä tiedän, että he ovat oikein mukava perhe ja olisi vaikka kiva ystävystyä ja jutella jotakin, välttelen heitä kuin ruttoa. Jos aamulla puen lastani ulos, ja kuulen heidän ovensa käyvän ja heidän lähtevän ulos, saatan vilkuilla ikkunasta vartin ulos vain nähdäkseni, minne he ovat menossa. Jos he jäävät meidän taloyhtiön pihalle, joudun keksimään toisen leikkipaikan omalle lapselleni, sillä lähes vapisen "nöyryytyksen pelosta". Tuntuu tosi turhauttavalta, että meillä on juuri valmistunut uusi pihan leikkipaikka, mutta en voi mennä siihen, koska pala nousee kurkkuun ja tuntuu etten kestä nähdä "täydellistä perhettä". Kun sitten puen lapseni ulos ja pujahdan lähes juosten heidän ohitseen suunnatakseni puistoon kolmen kilometrin päässä, sanon jotkin vuorosanat, jotka olen miettinyt koko eilisen illan.
Muutaman kerran olen tehnyt kaupan ovella täyskäännöksen joko yksin tai lapseni kanssa, koska olen nähnyt heidän olevan siellä. Tunne tuossa tilanteessa on vaikea selittää, mutta se on kuin jonkinlainen "lytätyksi tulemisen ja naurunalaiseksi joutumisen pelko". Pelkään heidän olevan jotenkin täydellisiä, minua vahvempia, ivaavan minun heikkoja kohtiani (esim. että lapsi alkaisi vaikka itkeä kaupassa tai että he näkevät minun maksavan ostoksia kassalla ja huomaavat vaikka, että pankkikorttini on sellaisen pankin, jota he eivät arvosta).
Tiedän, että nämä reaktioni näyttävät hyvin turhilta, järjettömiltä ja naurettavilta. Mutta en tunnu ymmärtävän, mistä ne tulevat ja miksi. Lapseni on mielestäni söpö, hyvin kehittynyt, mutta tämän perheen seurassa tuntuu, että minulla on hyvin heikko käsitys itsestäni ja sitä kautta lapsestani. Kerran satuimme pakon sanelemana samalle hiekkalaatikolle, jossa perheen isä jutteli minulle ihan ystävällisesti ja leppoisasti. Hän sanoi, että "meidän Tommi sai eilen uuden dvd:n, jossa taisi olla vähän turhan pelottava kohtaus - kun tuli itku". En ollut uskoa korviani, miten hän saattoi julkisesti tunnustaa minulle, että he olivat tehneet jonkin virheen (ostaneet liian pelottavan dvd:n). Eikö perheen isää yhtään häirinnyt, että heidän oma haavoittuvuutensa tuli esille?
Järjellä tiedän, että on vain vahvuutta kertoa heikkouksistaan ja jakaa huolet lasten kasvamisesta toisten aikuisten kesken, mutta miksi näen naapurit tässä hyvin kuluttavassa valossa?
