Tuntuuko muistakin tältä?

Tuntuuko teistä muista koskaan siltä, että omalle kohdalle ei sitä plussaa oikeasti tule koskaan? Vai ajatteletteko, että kyllä jossain vaiheessa onnistuu?

Mua on alkanut rassaamaan ihan hirveästi omat ajatukset, että en oikeastaan usko yhtään, että koskaan olisin raskaana. Ajatuskin tuntuu jotenkin niin utopistiselta. Tyhmää pohdiskelua, mutta on käynyt mielessä, että "tiedänkö" minä jotenkin alitajunnassa, ettei tämä onnistu, koska en jaksa enää hirveällä jännityksellä odottaa testin tulosta enkä enää pitkiin aikoihin ole edes ajatellut, että mitä sitten JOS se plussa tulisikin.. Koskaan näiden 2,5v aikana en ole saanut plussaa tikkuun edes hetkeksi, en hoidoista, enkä luomuna. Tuntuu jotenkin niin turhauttavalta ja monesti ajattelenkin, että kerta se ei viimeksikään onnistunut, miksi se onnistuisi nyt.

Olen melkein kateellinen heille, jotka ovat saaneet olla edes hetken raskaana (tämäkin on erittäin typerää ) . He sentään tietävät, että voivat tulla raskaaksi uudestaankin. Minä en tiedä edes sitä.

Hoidotkin tuntuu tällä hetkellä siltä, että tehdään nyt sitten, jotta ei jää harmittamaan, etten kaikkeani yrittänyt. Voisin vaikka lääkärillekin sanoa, että ei se onnistu, yrität sä mitä hyvänsä kun hän toivottaa onnea ja puhuu tulevasta raskaudesta.

Onks tää teksti vähän sekavaa, saako tästä mitään tolkkua minkälaisia fiiliksiä ajan takaa?

 

Minä ainakin tunnustan, että noin on tullut ajatelleeksi. Tosin olen hoidoilla yhden positiivisen testin tehnyt, mutta tuollainen olo on, että se taisi olla se ainut kerta.

 

Hippu Täällä käydään ihan samoja fiiliksiä läpi.. Todella kurja olo.. Minulla ainut asia on se, että tulin raskaaksi (hormooni hoidoilla), syke löytyi, mutta seuraavassa ultrassa löytyikin vain tyhjä kohtu.. eli keskenmeno. Tämä ei lohduta yhtään omaa oloani, sillä itsellä on vahva fiilis, ettei toista mahdollisuutta meille anneta. Olen 1,5vuoden yrittämisen aikana saanut tasan yhden (1) !! ovulaation, siitä raskauduin ja lopun jo tiedätkin.. Tällä hetkellä hormoonihoidot eivät ole tuoneet sitä ovis minulle, joten fiiilikset ovat todella itkuiset ja epätoivoiset... :'(

*JaksuHali* :hug:

 

HippuHappu, mulla on samanlaiset fiilikset! Ikinä en ole neljän vuoden aikana hoidoitta tai hoitojen aikana saanut aikaiseksi minkäänlaista plussaa (tai no, jopa yhden päivän vanhan roskishaamun, mutta sitä ei tod. killata). Ja aivan samalla tavalla olen kateellinen niille, jotka ovat saaneet edes hetkeksi plussan, vaikka tiedän tietysti sen olevan maailman typerintä!

Välillä olen myös ajatellut, että tää on varmaan niin, että ei sitä plussaa koskaan tule, mutta mennään nyt hoidot loppuun, niin ei jää ainakaan harmittamaan. Tulevista hoidoistakin ajattelen niin, että tehdään nyt pois alta, ensi vuoden aikana homma on todennäköisesti paketissa ja voi jatkaa elämää toisella tavoin. 2. ivf alkamassa, joten se jää sitten nähtäväksi, osuuko tämä intuitio oikeaan.

Myönnettäköön, että toki välillä on aikoja, jolloin ihan oikeasti ajattelee, että kai mut sitten jollain tavalla raskaaksi saadaan. Ehkä kuitenkin olen pohjimmiltani siinä ajatuksessa, että ei se vaan meiltä onnistu koskaan. Jostain syystä. Ehkäpä on hyväkin ajatella sitä vaihtoehtoa, koska jos niin käy, on jollakin tavalla edes käsitellyt asiaa edes alkuun.

Jaksamisia sulle!

 

Pakko vastata, koska tunnistan nuo ajatukset NIIN täydellisesti. Kun yritys alkoi ja vielä silloin, kun hoidotkin alkoivat, uskoin, että kyllä tämä vielä onnellisesti päättyy. Pidin toivosta kiinni vielä ensimmäisissä hoidoissakin: insseissä ja IVF-tuoresiirrossa.

Sitten toivo loppui, enkä enää osannut edes ajatella, että joskus voisi tärpätä. Mietin, että ehkä alitajuntaisesti jo TIEDÄN, miten tässä tulee käymään. Samalla moni sellainenkin netissä kohtaamani vertaistuki-ihminen, joilla oli paljon huonommat lähtökohdat kuin meillä, onnistui raskautumaan. Minusta tuntui, että heillä oli koko ajan sellainen ajatus, että lopulta kaikki vielä onnistuu. Jokin aavistus, että kyllä tämä tästä. Minulla ei sellaista ollut, vaan päivä päivältä tunne siitä, että tämä tie ei johda mihinkään, vahvistui. Kahlasin pari PAS:ia läpi ilman mitään uskoa siihen, että se tuskaisa tie voisi johtaa johonkin.

En ollut koskaan saanut raskaustestiin edes pienenpienintäkään haamunhaamua. Lapsettomuusklinikan hoitaja möläytti, että alkio ei ole siis EDES YRITTÄNYT kiinnittyä... Ihan samoin minäkin olin kateellinen niille, jotka olivat edes jotenkin - edes kerran - saaneet jotain merkkejä mahdollisuuksista. Meidän alkiot eivät edes YRITTÄNEET.

Sitten kuitenkin tärppäsi ja nyt raskaus on jo ohittanut puolivälin. Kolmen vuoden yrityksen jälkeen, elämäni ensimmäiset elonmerkit raskaustestissä olivat tuolloin. En kirjoita tätä sanoakseni jotain niin latteaa kuin : Älä menetä toivoasi! Kirjoitan tämän sanoakseni, että vaikka toivoa ja uskoa ei olisi yhtään, se ei tarkoita, etteikö olisi mahdollisuuksia. Minusta tuntui olo todella toivottomalta ja maailman ärsyttävintä oli siinä vaiheessa kuulla, miten positiivinen ajattelu tuo positiivisen tuloksen. Kun ei siihen kertakaikkiaan aina pysty! Eli se positiivinen tulos voi tulla, vaikka siihen ei uskoisi yhtään.

Tsemppiä, onnea ja voimia teille kaikille!

 

Tuntuu sataprosenttisesti samalta. Tämä ajatus on todennäköisesti syynä siihen, ettemme vieläkään ole saaneet varattua aikaa lapsettomuustutkimuksiin, vaikka toista lasta ollaan toivottu jo n. kymmenen vuotta. Kun mitään ei vaan tapahdu, kuukaudesta ja vuodesta toiseen...

 

Kyllä. Ihan samalta tuntuu. Takana 4 inssiä ja 5 alkionsiirtoa ja toivo on menetetty. Olen varma että me kuulumme siihen 20% joukkoon jotka ei hoidoillakaan saa lasta. Kyllähän jonkun siihen joukkoon täytyy päätyä.

Olen tosin kokenut sen ihmeen että sain hetkeksi plussan tikkuun, ikinä en uskonut niitä kahta viivaa näkeväni kun testiviivan paikka oli aina kuin valkaisuaineella valkaistu. Tämä tapahtui viime vuoden marraskuussa ja silloin se nosti toivoa hieman, kyllä me voidaan vielä onnistua. Sen jälkeen ei ole merkkiäkään raskautumisesta tapahtunut ja toivo on hiipunut. Lopullisesti, luulen. Haluan kuitenkin käydä kaikki mahdolliset hoidot ja vaihtoehdot läpi ettei jää sellaista oloa etten olisi yrittänyt loppuun saakka ennenkuin luovutan tämän taistelun.

Jaksamista meille kaikille :hug: