Tuntuu, että olen täysin epäonnistunut elämän valinnoissani 40+-vuotiaana, kun alan miettimään, mitä olen saavuttanut tai pilannut omilla valinnoillan

  • Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti
vierailija
Viime aikoina olen alkanut miettimään kovasti elämääni ja mitä on elämässäni saanut aikaan. Se on nostanut jonkinlaisen ahdistuksen ja voimakkaan epäonnistumisen tunteen. Olen eronnut kolmen lapsen äiti, vanhemmat lapset on jo 16- ja 18-vuotiaat, nuorimmainen 10v. Lasten isästä olen eronnut kohta neljä vuotta sitten. Koen tehneeni jo lasten isän valinnassa suuren virheen, josta joudun tavallaan kantamaan vastuuta hamaan loppuun saakka. Lasten isä on alkoholiin menevä yrittäjä, jonka vapaa-aika menee enimmäkseen juodessa. Vanhimman poikamme täysi-ikäistyttyä isä on ottanut pojan tuohon ainoaan harrastukseensa "mukaan" ja pitävät tätä nykyä isänsä luona harva se viikonloppu saunailtoja. Asia on itselleni vaihea ja ahdistavakin. Poika on fiksu, aiemmin urheilijanuorukainen, joka käy nyt viimeistä lukiovuottaan. Pelkään äärettömän paljon, että poika lähtee isänsä jalanjäljille, vaikka lahjoja olisi paljon enempään.

Erossa sain näennäisen summan talostamme. Minulla oli niin suuri tarve sillä hetkellä päästä eroon ja irti narsistisesta suhteesta ja alkoholin liikakäytön aiheuttamasta ilmapiiristä, että tein mitä tahansa, jotta pääsen sieltä mahdollisimman nopeasti. Muussa vaihtoehdossa olisimme tapelleet luultavasti eri oikeusasteissa, koska mies ei luonteensa puolesta olisi ikinä tullut antamaan periksi raha-asioissa, koska se on ollut aina yksi hallinnan keino. Joku voi sanoa tai ajatella, että mitä sitten ruikutan, koska olen tehnyt itse sellaisen päätöksen aikoinani ja hyväksynyt sen. Tottahan se on, että itse niin valitsin, mutta se oli toisaalta ainut mahdollisuus ja keino päästä kauheasta liitosta irti. En olisi ikinä jaksanut jäädä tappelemaan rahan takia ja toisaalta se olisi pitänyt minut kiinni exässä, josta halusin eroon ja jonka kanssa en halunnut olla yhtään enempää tekemisissä kuin on pakko.

Nyt asun rivitalokolmiossa ja koitamme minun viikollani löytää kaikille omaa tilaa. Isompaan asuntoon alueellamme minulla ei ole varaa. Laspen isä asuu myös samalla suuralueella ja nuorimman lapsemme lähikoulun vuoksi joudun alueella pysymään vielä pitkään. Lapset ovat äärimmäisen rakkaita ja heihin haluan pitää läheiset ja hyvät välit. Mutta myös heille kotini pienuus on välillä ongelma, isä kun taas asuu isoa omakotitaloa, jossa perheenä aikoinaan asuimme. Pelkään koko ajan milloin lapset kyllästyvät asiaan tms. ja haluavat muuttaa pysyvästi isälleen. Itselläni on ollut haaveena saada sopivan kokoinen asunto ja tietyt kriteeritkin pitäisi tietenkin täyttyä, mutta koska vanhin lapsi on jo täysi-ikäinen niin mietin myös, mikä on kannattavaa enää tässä vaiheessa. Ja se tuntuu surulliselta, ikäänkuin aika loppuisi kesken tehdä hyvää lasten eteen.

Josta päästäänkin ammattian ja työtäni koskevaan asiaan. Lähdin aikoinaan suoraan lukion jälkeen opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sitä työtä olen valmistumisesta saakka tehnyt eli nyt jo reili 20 vuotta. Työtä onkin saanut tehdä ja työn kiire sekä raskaus ovat lisääntyneet koko työssaoloaikani aikana suuresti. Olen töiden jälkeen usein niin väsynyt, etten jaksa enää oikein mitään. Odotan vain, että pääsisin nukkumaan. Palkka ei vastaa työn vastuuta millään tavalla ja tarkkaan pitää jokainen meno laskea ja harkita, kaikki suuremmat moneen kertaan. Tietyt asiat olen ymmärtänyt jo aikoja sitten olevan itseni ulottumattomissa tässä elämässä, ammatissa ja palkkatasolla. Ja olen pettynyt. Pettynyt siihen, että vaikka valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin, valitsin alan, jossa ei palkkatason paranemista tapahdu koskaan, joka on kyllä vaativaa, mutta siitä ei koskaan tule saamaan sitä vastaavaa korvausta. Mutta kun "rahakkaat" alat ei kiinnostaneet....Ja tiedän, ettei raha ja materia tuo onnea vaan ihan muut asiat. Mutta ihmisellä on myös haaveita ja toiveita tietynlaisesta elämästä, valita itselleen tärkeitä asioita. Niin minullakin, ei isoja eikä suuruudenhulluja, mutta sellaisia asioita, joiden tietäisin tuovan itselleni hyvän olon ja ns. sisäisen rauhan. Mutta tuskin voin niitä saavuttaa enää koskaan. Tuntuu niin turhalta.

Olkoonkin kriisi ja jonkinlainen elämän taitekohta, mutta tällä hetkellä olen täysin näköalaton, enkä näe "valoa tunnelin päässä" oikein missään.
 
  • Tykkää
Reactions: Echo
Viime aikoina olen alkanut miettimään kovasti elämääni ja mitä on elämässäni saanut aikaan. Se on nostanut jonkinlaisen ahdistuksen ja voimakkaan epäonnistumisen tunteen. Olen eronnut kolmen lapsen äiti, vanhemmat lapset on jo 16- ja 18-vuotiaat, nuorimmainen 10v. Lasten isästä olen eronnut kohta neljä vuotta sitten. Koen tehneeni jo lasten isän valinnassa suuren virheen, josta joudun tavallaan kantamaan vastuuta hamaan loppuun saakka. Lasten isä on alkoholiin menevä yrittäjä, jonka vapaa-aika menee enimmäkseen juodessa. Vanhimman poikamme täysi-ikäistyttyä isä on ottanut pojan tuohon ainoaan harrastukseensa "mukaan" ja pitävät tätä nykyä isänsä luona harva se viikonloppu saunailtoja. Asia on itselleni vaihea ja ahdistavakin. Poika on fiksu, aiemmin urheilijanuorukainen, joka käy nyt viimeistä lukiovuottaan. Pelkään äärettömän paljon, että poika lähtee isänsä jalanjäljille, vaikka lahjoja olisi paljon enempään.

Erossa sain näennäisen summan talostamme. Minulla oli niin suuri tarve sillä hetkellä päästä eroon ja irti narsistisesta suhteesta ja alkoholin liikakäytön aiheuttamasta ilmapiiristä, että tein mitä tahansa, jotta pääsen sieltä mahdollisimman nopeasti. Muussa vaihtoehdossa olisimme tapelleet luultavasti eri oikeusasteissa, koska mies ei luonteensa puolesta olisi ikinä tullut antamaan periksi raha-asioissa, koska se on ollut aina yksi hallinnan keino. Joku voi sanoa tai ajatella, että mitä sitten ruikutan, koska olen tehnyt itse sellaisen päätöksen aikoinani ja hyväksynyt sen. Tottahan se on, että itse niin valitsin, mutta se oli toisaalta ainut mahdollisuus ja keino päästä kauheasta liitosta irti. En olisi ikinä jaksanut jäädä tappelemaan rahan takia ja toisaalta se olisi pitänyt minut kiinni exässä, josta halusin eroon ja jonka kanssa en halunnut olla yhtään enempää tekemisissä kuin on pakko.

Nyt asun rivitalokolmiossa ja koitamme minun viikollani löytää kaikille omaa tilaa. Isompaan asuntoon alueellamme minulla ei ole varaa. Laspen isä asuu myös samalla suuralueella ja nuorimman lapsemme lähikoulun vuoksi joudun alueella pysymään vielä pitkään. Lapset ovat äärimmäisen rakkaita ja heihin haluan pitää läheiset ja hyvät välit. Mutta myös heille kotini pienuus on välillä ongelma, isä kun taas asuu isoa omakotitaloa, jossa perheenä aikoinaan asuimme. Pelkään koko ajan milloin lapset kyllästyvät asiaan tms. ja haluavat muuttaa pysyvästi isälleen. Itselläni on ollut haaveena saada sopivan kokoinen asunto ja tietyt kriteeritkin pitäisi tietenkin täyttyä, mutta koska vanhin lapsi on jo täysi-ikäinen niin mietin myös, mikä on kannattavaa enää tässä vaiheessa. Ja se tuntuu surulliselta, ikäänkuin aika loppuisi kesken tehdä hyvää lasten eteen.

Josta päästäänkin ammattian ja työtäni koskevaan asiaan. Lähdin aikoinaan suoraan lukion jälkeen opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja sitä työtä olen valmistumisesta saakka tehnyt eli nyt jo reili 20 vuotta. Työtä onkin saanut tehdä ja työn kiire sekä raskaus ovat lisääntyneet koko työssaoloaikani aikana suuresti. Olen töiden jälkeen usein niin väsynyt, etten jaksa enää oikein mitään. Odotan vain, että pääsisin nukkumaan. Palkka ei vastaa työn vastuuta millään tavalla ja tarkkaan pitää jokainen meno laskea ja harkita, kaikki suuremmat moneen kertaan. Tietyt asiat olen ymmärtänyt jo aikoja sitten olevan itseni ulottumattomissa tässä elämässä, ammatissa ja palkkatasolla. Ja olen pettynyt. Pettynyt siihen, että vaikka valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin, valitsin alan, jossa ei palkkatason paranemista tapahdu koskaan, joka on kyllä vaativaa, mutta siitä ei koskaan tule saamaan sitä vastaavaa korvausta. Mutta kun "rahakkaat" alat ei kiinnostaneet....Ja tiedän, ettei raha ja materia tuo onnea vaan ihan muut asiat. Mutta ihmisellä on myös haaveita ja toiveita tietynlaisesta elämästä, valita itselleen tärkeitä asioita. Niin minullakin, ei isoja eikä suuruudenhulluja, mutta sellaisia asioita, joiden tietäisin tuovan itselleni hyvän olon ja ns. sisäisen rauhan. Mutta tuskin voin niitä saavuttaa enää koskaan. Tuntuu niin turhalta.

Olkoonkin kriisi ja jonkinlainen elämän taitekohta, mutta tällä hetkellä olen täysin näköalaton, enkä näe "valoa tunnelin päässä" oikein missään.
Voimia! En usko, että sun lapset valitsevat jossain vaiheessa isän. Kyllä nuori usein huomaa, kummanko vanhemman luona on tervepäinen meininki.

Paremmin rahaa tuoviin ammatteihin liittyy jäätävä tulosvastuu, esim.kaupallisella alalla monet valittavat siitä.
On monia lääkäreitä, psykiatreja ym.jotka ovat alkoholisoituneet ja kärsivät unettomuudesta, koska eivät kestä työnsä raskautta: vaikka sh:lla on vastuu, niin määräyksen antajalla on isoin vastuu, ja se käy psyyken päälle.
 
vierailija
Siis ehdithän sä tehdä vaikka mitä vielä!
Varmaan näin onkin, sitä en vain juuri nyt tässä hetkessä pysty näkemään. Kaipaisin omaa kaunista kotia, johon haluaisin panostaa ja josta jäisi jotain perintöä seuraaville, kun aika minusta jättää. Kotia, johon olisi raskaan työvuoron jälkeen mukava palata ja istahtaa hetki vaikkapa takkatulen ääreen ja jossa minulla olisi oma makuuhuone, jossa nukkua yönsä hyvin nykyisen olohuonesopen sijasta. Ja vähän huolettomampi arki ja paremmin jaksamista, jos ja kun töiden jälkeen jaksaisi vielä vapaa-aikaankin panostaa sekä olisi varaa siihen.
 
r0s
Varmaan näin onkin, sitä en vain juuri nyt tässä hetkessä pysty näkemään. Kaipaisin omaa kaunista kotia, johon haluaisin panostaa ja josta jäisi jotain perintöä seuraaville, kun aika minusta jättää. Kotia, johon olisi raskaan työvuoron jälkeen mukava palata ja istahtaa hetki vaikkapa takkatulen ääreen ja jossa minulla olisi oma makuuhuone, jossa nukkua yönsä hyvin nykyisen olohuonesopen sijasta. Ja vähän huolettomampi arki ja paremmin jaksamista, jos ja kun töiden jälkeen jaksaisi vielä vapaa-aikaankin panostaa sekä olisi varaa siihen.

Malta vuosi, pari. Vanhimmat uuttavat omilleen ja voit ostaa tilavan kaksion tai pienen kolmion ja tilaa riittää silti lapsille tulla viikonloppukylään. Hetken päästä huomaat että elätät vain itseäsi ja rahaa jää yli.

Ja se tapahtuu yllättäen ja nopeasti! Pari vuotta sitten minäkin tuskailin, miten järjestää neljälle lapsoselle omat huoneet ja yhtäkkiä tilanne onkin se, että kotona asuu vain kaksi ja niistäkin toinen lähinnä siksi kun olen pyytänyt ettei ihan vielä lähtisi vaan pysyisi seurana nuoremmalle kun itse olen työreissuilla.
 
Kirjoituksesi ensimmäinen lause antaa odottaa paljon. Siitä voisi päätellä, että neljänkympin ikäkriisi on päällä ja vuodatetuksi tulee kaikki hukatusta nuoruuden ensirakkaudesta haaveeksi jääneeseen maailmanympäripurjehdukseen. Mutta ei. Kirjoituksesi käsittelee muodossa jos toisessa rahaa, katkeruutta siitä, kateutta siitä ja arvottomuuden tunnetta siihen liittyen.

Ei tämä elämä ole pelkkää rahaa. Tärkeää se toki on ja ilman on vaikea elää, mutta koitas nyt vähän saada realismia kehiin. Ei lapset sinua "hylkää" rahattomuutesi, tai siitä johtuvien seikkojen, kuten pienen asunnon takia. Älä anna katkeruudelle valtaa. Hoitajan palkalla ei osteta avaruuslentoa Richard Bransonilta ja ex-miehelläsi on enemmän massia. Mutta mitä sitten, päästä irti.

Myöskään aikuisen lapsesi alkoholinkäyttö ei ole käsissäsi. Olet elämän eväät antanut ja parhaillaankin ilmeisesti tuet. Muuta et voi tehdä. Ja siitä mihin ei voi vaikuttaa, siitä on turha stressata. Lohdutukseksi voin sanoa, että aika harva 18-vuotias deekikselle repsahtaa noissa olosuhteissa. Se että hän viettää oluen tähdittämiä saunailtoja isänsä kanssa, ei tee hänestä juoppoa. Todennäköisesti reflektoit ex-miehesi jättämiä traumoja, minkä takia olet huolissasi poikasi alkoholin käytöstä.
 
  • Tykkää
Reactions: r0s
r0s
Kirjoituksesi ensimmäinen lause antaa odottaa paljon. Siitä voisi päätellä, että neljänkympin ikäkriisi on päällä ja vuodatetuksi tulee kaikki hukatusta nuoruuden ensirakkaudesta haaveeksi jääneeseen maailmanympäripurjehdukseen. Mutta ei. Kirjoituksesi käsittelee muodossa jos toisessa rahaa, katkeruutta siitä, kateutta siitä ja arvottomuuden tunnetta siihen liittyen.

Ei tämä elämä ole pelkkää rahaa. Tärkeää se toki on ja ilman on vaikea elää, mutta koitas nyt vähän saada realismia kehiin. Ei lapset sinua "hylkää" rahattomuutesi, tai siitä johtuvien seikkojen, kuten pienen asunnon takia. Älä anna katkeruudelle valtaa. Hoitajan palkalla ei osteta avaruuslentoa Richard Bransonilta ja ex-miehelläsi on enemmän massia. Mutta mitä sitten, päästä irti.

Myöskään aikuisen lapsesi alkoholinkäyttö ei ole käsissäsi. Olet elämän eväät antanut ja parhaillaankin ilmeisesti tuet. Muuta et voi tehdä. Ja siitä mihin ei voi vaikuttaa, siitä on turha stressata. Lohdutukseksi voin sanoa, että aika harva 18-vuotias deekikselle repsahtaa noissa olosuhteissa. Se että hän viettää oluen tähdittämiä saunailtoja isänsä kanssa, ei tee hänestä juoppoa. Todennäköisesti reflektoit ex-miehesi jättämiä traumoja, minkä takia olet huolissasi poikasi alkoholin käytöstä.

Varmasti tässäkin osa totuutta.


Osa ikäkriisistä voisi tuossa/tässä tilanteessa tulla just siitä, etteivät lapset tarvitsekaan enää äitiä jatkuvasti ja jää ikäänkuin tarpeettomaksi ja huomaa elämän tyhjyyden. -Ennen kuin oppii täyttämään sen.
 
vierailija
Kirjoituksesi ensimmäinen lause antaa odottaa paljon. Siitä voisi päätellä, että neljänkympin ikäkriisi on päällä ja vuodatetuksi tulee kaikki hukatusta nuoruuden ensirakkaudesta haaveeksi jääneeseen maailmanympäripurjehdukseen. Mutta ei. Kirjoituksesi käsittelee muodossa jos toisessa rahaa, katkeruutta siitä, kateutta siitä ja arvottomuuden tunnetta siihen liittyen.

Ei tämä elämä ole pelkkää rahaa. Tärkeää se toki on ja ilman on vaikea elää, mutta koitas nyt vähän saada realismia kehiin. Ei lapset sinua "hylkää" rahattomuutesi, tai siitä johtuvien seikkojen, kuten pienen asunnon takia. Älä anna katkeruudelle valtaa. Hoitajan palkalla ei osteta avaruuslentoa Richard Bransonilta ja ex-miehelläsi on enemmän massia. Mutta mitä sitten, päästä irti.

Myöskään aikuisen lapsesi alkoholinkäyttö ei ole käsissäsi. Olet elämän eväät antanut ja parhaillaankin ilmeisesti tuet. Muuta et voi tehdä. Ja siitä mihin ei voi vaikuttaa, siitä on turha stressata. Lohdutukseksi voin sanoa, että aika harva 18-vuotias deekikselle repsahtaa noissa olosuhteissa. Se että hän viettää oluen tähdittämiä saunailtoja isänsä kanssa, ei tee hänestä juoppoa. Todennäköisesti reflektoit ex-miehesi jättämiä traumoja, minkä takia olet huolissasi poikasi alkoholin käytöstä.
Totta toinen puoli. Vaikka toisaalta raha ei ole koskaan määrittänyt elämääni eikä arvojani, on siitä tullut sellainen tavallaan elämän seurauksena. Ex-mieheni määritti kaiken rahan perusteella ja siitä tuli myös "lyömäase" erossa ja se kulminoitui varmasti etenkin siksi, että minä olin se jättäjä. Tuollaista miestähän ei jätetä ilman kostoa. Rahasta tuli myös se väline, millä hän alkoi manipuloida lapsia ja ostella heille "iskän luo" kaikkea kivaa, johon minulla ei tietenkään olisi varaa. Oikeisiin asioihin esim. lukiokirjoihin ym. ei rahaa sitten ollutkaan vaan kaiken sellaisen kustantamínen on ollut minun velvollisuuteni. Tottakai myös siksi, että eihän niillä voi ostaa lasten hyväksyntää. Raha on ollut eron jälkeen se väline, millä pelataan tässä minun ja lasten välillä.

Oikeastaan katkerin olen siitä, että valitsin exän ikinä kumppanikseni ja perustin hänen kanssaan perheen. Huonot enteet olisi olleet jo ilmassa ja nähtävillä silloin nuorempana, mutta se nuori minä ei ollut tarpeeksi elämän koulima ymmärtääkseen ja uskaltaakseen valita toisin. Elää rohkeasti omaa elämää ja omien arvojen mukaista elämää.
 
vierailija
Malta vuosi, pari. Vanhimmat uuttavat omilleen ja voit ostaa tilavan kaksion tai pienen kolmion ja tilaa riittää silti lapsille tulla viikonloppukylään. Hetken päästä huomaat että elätät vain itseäsi ja rahaa jää yli.

Ja se tapahtuu yllättäen ja nopeasti! Pari vuotta sitten minäkin tuskailin, miten järjestää neljälle lapsoselle omat huoneet ja yhtäkkiä tilanne onkin se, että kotona asuu vain kaksi ja niistäkin toinen lähinnä siksi kun olen pyytänyt ettei ihan vielä lähtisi vaan pysyisi seurana nuoremmalle kun itse olen työreissuilla.
Totta tuokin ja kai se on osa tätä kriisiä, että kohta lapset lentää jo pesästä ja haluaisin sen "lopun ajan" elää heidän kanssaan kaikin tavoin hyvää ja läheistä elämää. Eipä aikaakaan, kun vanhimmat lähtevät jo maailmalle ja jään nuorimmaisen kanssa kaksin. Kriisin paikka sekin, lapset ovat olleet itselleni niin läheisiä ja tärkeitä.
 
vierailija
Olet saavuttanut aika paljon: hyvä ja monien kansalaisten arvostama ammatti, vakituinen työ (ilmeisesti?), työ joka tapauksessa, pitkä ura, useampi terve (?) lapsi, rivari asunto vai mikä se oli. Opettele kiitollisuutta. Olisit voinut jäädä esim. sairauden vuoksi ilman ammattia, kärsiä lapsettomuudesta, avioerossa asunnottomaksi/täysin puille paljaille ja lapsesi voisi olla narkomaaneja. Oletko päässyt exästäsi ylitse?
 
vierailija
Turha niitä vanhoja on enää jossitella, otit ex:n kumppaniksi ja sillä valinnallasi on elettävä. Katso eteenpäin ja ehkäpä tuleva kumppanisi on juuri sinulle sopiva ja tulet onnelliseksi.
Ota elämä omiin käsiisi, tee omat päätökset. Vaikeinta on tehdä omassa päässään muutoksia.
On se raha toki tärkeä asia, mutta onko loppujen lopuksi kuitenkaan tärkeintä. Perusasiat sinulla taitaa olla hyvässä kondiksessa.
Jos se työ ei aina nappaa, voit ajatella motivointina vaikkpa sitä palkkapäivää. Tee rajoja itsellesi työn tekemiseen. Muuta vapaa-ajan juttuja mielenkiintoisemmaksi ja saat siitä hyvää oloa itsellesi.
 
  • Tykkää
Reactions: r0s
vierailija
Olet saavuttanut aika paljon: hyvä ja monien kansalaisten arvostama ammatti, vakituinen työ (ilmeisesti?), työ joka tapauksessa, pitkä ura, useampi terve (?) lapsi, rivari asunto vai mikä se oli. Opettele kiitollisuutta. Olisit voinut jäädä esim. sairauden vuoksi ilman ammattia, kärsiä lapsettomuudesta, avioerossa asunnottomaksi/täysin puille paljaille ja lapsesi voisi olla narkomaaneja. Oletko päässyt exästäsi ylitse?
Tuo on täysin totta ja olen todella onnellinen, että lapset fiksuja ja koulussa menestyviä, ymmärtävät opiskelemisen tärkeyden elämässä eteenpäin pääsemiseksi. Eivät myöskään ole onneksi huumeisiin päin kallellaan lainkaan, vaan pikemminkin halveksivat ko. elämäntapaa. Olen onnellinen, että elämän perusarvot ovat pääosin siirtyneet lapsille ja ovat "suoraselkäisiksi" kasvaneet.
Kai tässä on menossa pahimman luokan ikäkriisi tmv., jolloin on pitänyt seuloa koko elämä tähän saakka. Olen päässyt exästä yli ja itsehän aikoinani päätin lähteä. Jos voisi sanoa niin siitä en tahdo päästä yli, että valitsin hänet. Jo alussa oli paljon asioita, joista olisi pitänyt ymmärtää, ettei miehestä ole kantamaan vastuuta, kasvattamaan ja pysymään pahimpina aikoina rinnalla, silloin kun eniten olisi ollut tarvetta. Miehelle "minä itse" meni aina kaiken muun edelle ensin.
 

Yhteistyössä