Tunnen olevani ihan huono ja tunnevammainen äiti

Kaksi lasta, 7 ja 2 v. Elämä heitellyt, aina kuitenkin ollut oma koti, työ, ruoka ja syli johon lapsi saa aina tulla.
Pienimmän kanssa ollut aika rankkaa. On sellainen marakatti, ei nuku öitä, uhmaa paljon, ja huutaa myös paljon.. vanhempi on rauhallisempi. Itse olen välillä ollut niin väsynyt ja monta muuta murhetta painanut mieltä, että itku ja hampaidenkiristys on päällä jatkuvasti. Liian usein ärjyn 7 vuotiaalle, vaadin liikaa, en ehdi kuunnella ja olla tarpeeksi läsnä. Liian usein lähden hoitopaikan pihasta itkien, pieni jäi sinne itkemään.. aamu ollut kauhea johtuen väsymyksestä, kiukuttelua kaikesta koko ajan syliin, ja minä puen liian äkäisesti, komennan pysymään hiljaa ja paikallaan vihaisesti. Ja taas ajaessa töihin päätän että illalla otan pienen syliin ja paijaan, kuuntelen vanhempaa lasta, kehun. En ärtyisästi laita ruokaa, mäkätä siivosta, huokaile "kärsien", hoputa. Vaikka rakastan lapsiani niin paljon, niin olen välillä siinä pisteessä että tekisi mieli heittää ne seinään ja huutaa että nyt riittää ulinat ja vaatimukset.
Miksi en ole edes joskus yhtä päivää rennosti, hyvällä tuulella ja näytä lapsilleni kuinka heistä välitän! Miksi en siihen kykene!? Vaikka päätän niin aina vaan sama meno jatkuu.

 

Sä olet väsynyt. Ehkä vähän masennusoireinen (en sano että masentunut). Mieti mikä arjessa on olennaisinta. Elämä on kuitenkin arkea 80-prosenttisesti jollei enemmänkin (myös viikonloput menee monesti rutiineilla), joten se kannattaa tehdä sujuvaksi. Karsi turhat asiat. Nosta esiin ne asiat, joista saisit voimaa ja iloa. Jos tuntuu, että aina on kiire, mieti aikatauluja. Jos aina on huono omatunto, priorisoi. Tee se mitä teet läsnäollen ja kuunnellen. Vähennä tietsikalla/mobiilissa roikkumisaikaa. Usein on niin, että mitä enemmän vetelehtii, sitä veltommaksi tulee. Esim. jos iltaruoan jälkeen tekisi mieli vain lösähtää sohvalle, niin kokeilepa muutaman kerran viikossa lähteä lasten kanssa ulos. Kävely lähikauppaan, käynti kirjastossa tms.

 

Voi, kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani joskus muutama vuosi sitten. Minulla lapset on nyt 9- ja 7-v. Vanhempi on tosi rauhallinen, looginen ja avulias. Nuorempi on vieläkin typeryyksiä tekevä ADD, jota saa vahtia, hoputtaa ja joka purnaa joka ikisestä asiasta. Välillä vieläkin sorrun huutamaan, nipottamaan ja vaatimaan liikaa lapsilta. Mutta nykyisin osaan jo vaan istua sohvalle päivän jälkeen, nostaa jalat ylös ja ottaa lapset kainaloon.
Aloita pienestä: joskus osta valmisruoka jääkappiin, heitä se vaan mikroon ja sit syötte vaikka erilaisesti olkkarin matolla, viltilla retkeillen tms. Tai hae pizzat kun lähdet töistä. Hellitä suorituspaineesi, niin piukeuskin vähitellen helpottaa. Minulla pysäytti se, kun lapseni kysyi, miksi olen aina niin vihainen. Ja toisen kerran lapsi sanoi, ettei jaksa sitä että olen välillä vihainen ja sitten taas yhtäkkiä kuin äiti aurinkoinen (kun yritin naama irvessä olla iloinen ja en jaksanut ja sitten taas yritin....).

 

:hug:

Ethän aja itseäsi piippuun? Vaadi itseltäsi liikoja? Arki kun on jo ihan omien mausteittensa johdosta jo aivan tarpeeksi kuormittavaa. Väsyneeltä ja kaikkesi antaneelta ihanalta rakastavalta ja tuntevalta äidiltähän sinä kuulostat. Olisko sulla mahdollisuuksia vaikka saada lapsesi yökylään, vaikka vain toinen, jotta saisit levättyä ja otettua hiukan rennommin? Ja mitä jos tämän päivän jälkeen päivällisenne syötyänne ottaisit vaikka ne kaksi sydämen valtaajaasi ihan "vain" kainaloiseksesi ja höpisisitte yhdessä omia ihania pieniä asioita tai vain kuuntelisitte toistenne sydänten ääniä?

Kyllä se siitä, usko pois. Hetki kerrallansa ...

 

samanlaisia tunteita yhdenkin lapen kanssa, kun ollaan kahdestaan nykyään. taas itken ja odotan, että kun tulee isältän kotiin, kun mulla alkaa vapaat, niin hellin ja hoivaan enkä huuda. ja sitten illalla itken, kun tulikin tehtyä toisin. pusutan ja halin joka välissä ja pyydän aina huutamista anteeksi. ja komevuotias vastaa "äiti ei se haittaa..." :'(

 

Ihan tuttua ... kaikista hankalimmiksi koin kotiin saapumiset töitten ja päiväkodin jälkeen.

Aloin suunnitella ruokailut nin, ettei aina ole kaupassa käyntiä ja ruoan laittoa siinä. Teen vaikka mannapuuron, tai sitten ostan valmis keittoperuna- kasvikset pussin josta saa tosi vikkelästi ruoat. Tai teen isoja satseja joita pakastan ja sit sieltä sulattelen..

Ja toinen on että kun tullan kotiin, niin laitan kodin "kuntoon" samantien. Siitä on tullu mulle oikee spurttilaji ; hirveetä vauhtia pyykki koneeseen. eteinen siistiks, olkkari siistix jne jne.,.. sit voi loppuillan "vaan olla" mitä nyt jotain pientä askaretta

 

olet ylikuormitettu! missä isä? mummit? kummit?

 

Vastuunjakaminen olisi yksi vaihtoehto, mikä ei kyllä kaikilla ole mahdollista.

 

Voi kun mulle tuli paha mieli sun puolesta. Selvästikin sä rakastat lapsiasi ja haluat olla niille hyvä äiti. Mutta jostain syystä arki vetää sit niin väsyneeksi että et pysty olemaan niin hyvä äiti kun tahtoisit.
Mitä voisit tehdä helpottaaksesi arkeasi? Saatko apua lastenhoitoon? Miten löytäisit ilon niistä arkisista asioista lasten kanssa?
Hae ja pyydä apua jos ei muuten helpota. On äärimmäisen hienoa että pystyt myöntämään, että arjen pitäisi muuttua.
Apua saa kun sitä uskaltaa pyytää.
Tsemppiä arkeenne!

 

Vastauksia lukematta toi kuuluu pikkulapsiaikaan, ainakin meillä kuului. Lapset oli vajaa neljä ja reilu kaks kun vein hoitoon ja kaikki aamut oli tappelua "en haluu hoitoon" jne. Pienempi ei halunnut pukea ja jos puin niin riisui itsensä, kerran autossakin pikkuhoususilleen . Silloin ei naurattanut. Töissä oli kaikki muuttunut ja kovat tavoitteet mutta silti olin siellä mieluummin kuin kotona lasten kanssa. Nyt lapset ovat seitsemän ja yhdeksän ja elämä on jo pitkään sujunut, kenenkään ei tarvitse itkeä. Aika aikaansa kutakin, meiltä puuttuu tukiverkosto että sekin tietenkin osaltaan vaikeutti arkea, aina oli kiire jonnekin.

 

Kiitos vastauksista. Väsymyshän se on se pahin, satun vielä olemaan tyyppiä joka ei kestä valvomista juurikaan. Tukiverkostoa ei ole juurikaan. Jotain apuja saan kyllä ystävältä ja yhdeltä sukulaiselta. Isä on paljon pois töiden takia ja aika huonosti jaksaa kotona ollessaan lasten kanssa olla. Pahoja kriisejä ollut tässä parisuhteessa, taloudellinen vastuu ja huushollin hoito on ollut pääsääntöisesti minulla, erinnäisistä syistä joita on yritetty korjailla. Pienempi on tosi kiinni minussa, ja hoitopäivän jälkeen/vkloppuna tuntuu julmalta viedä taas hoitoon. Taas itkin täällä töissä kun ajattelin miten kamala olin pienelle aamulla, ja tiuskin isommalle, paiskoin ulko-oven kiinni ja tyrkkäsin pienen istuimeen sadatellen että nyt hiljaa ja loppu se itku! Päätä särkee ja töitä on pino pöydällä..tekisi mieli mennä vaan kotiin ja otta nuo lapset kainaloon ja pyytää anteeksi.

 

isä vois vähentää töitään ja panostaa perheeseensä, entä sinä,onko sinun pakko käydä töissä? etkö voisi hakeutua uupumuksen takia sairaslomalle? edes joksikin aikaan. Onko mies tyypillinen mies joka lisää töitä ja pakenee kun kotona on vaikeaa ja siten pahentaa tilannetta? voisitko ssaada miehen kanssasi pariterapeutille? hän saattaisi saada miehesi näkemään/tajuamaan asioita joita sin et saa häntä koskaan ymmärtämään. saatko henkistä tukea mieheltä? vai toteako hän vain että oli raskas viikko ei jaksa,avaa bissen ja telkun?

 

https://www.perheaikaa.fi/nettikurssit/

pyysin miestä käymään tota mun kanssani, auttaa nimittäin kummasti jaksamaan lastenkin kanssa kun saa mieheltä henkistäkin tuke,eikä niin että mies etääntyy kun eniten tarttis olkapäätä