Traumaperäinen stressi

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Tunnetteko henkilöitä, jotka ovat kärsineet traumaperäisestä stressistä? Minkälaisia tapahtumia oli taustalla ja millaisia oireita heillä oli? Toipuivatko ajan kanssa vai tarvittiinko terapiaa?

Olen miettinyt yhden henkilön käyttäytymistä ja sitä, voisiko se liittyä järkyttäviin elämänkokemuksiin. Henkilön lähipiiristä kuoli usea ihminen lyhyen ajan sisällä.

Mahdollisia oireita voisivat olla mm. univaikeudet, aggressiivisuus (pienistä asioista turhautuminen ja suuttuminen), itsetunto-ongelmat (minusta ei koskaan tule mitään) ja pelkotilat (pelkää normaalia enemmän oman ja muiden turvallisuuden puolesta).

Ammattilaisapua pitää turhana. Aikako siis parantaa?
 
Se riippuu yksilöstä, mutta keskusteluapua suuntaan tai toiseen ja pyrkiä välttämään stressiä (helpommin sanottu kuin tehty). Ja se keskustelu apukin suht tuoreeltaan jos vaan mahdollista ettei jää hautomaan asioita.

Itselläni tuo F43.1 eli traumaperäinen stressihäiriö on..
 
Kiitos vastauksista. Tulee itselle aika avuton olo, kun ei osaa toista välttämättä tukea.

Sivusta seuraajana koskettaa eniten se, että yllättävät käänteet saivat ennen niin säntillisen ja rutiininomaisen ihmisen elämän päälaelleen, eikä sitä samaa jämäkkyyttä tunnu enää löytyvän. Jäljellä on enemmän alakuloisuutta ja sitä, ettei jaksa uskoa omaan pärjäämiseen. :(
 
[QUOTE="vieras";27596547]Tunnetteko henkilöitä, jotka ovat kärsineet traumaperäisestä stressistä? Minkälaisia tapahtumia oli taustalla ja millaisia oireita heillä oli? Toipuivatko ajan kanssa vai tarvittiinko terapiaa?

Olen miettinyt yhden henkilön käyttäytymistä ja sitä, voisiko se liittyä järkyttäviin elämänkokemuksiin. Henkilön lähipiiristä kuoli usea ihminen lyhyen ajan sisällä.

Mahdollisia oireita voisivat olla mm. univaikeudet, aggressiivisuus (pienistä asioista turhautuminen ja suuttuminen), itsetunto-ongelmat (minusta ei koskaan tule mitään) ja pelkotilat (pelkää normaalia enemmän oman ja muiden turvallisuuden puolesta).

Ammattilaisapua pitää turhana. Aikako siis parantaa?[/QUOTE]

Ns. ammattiapua ei ole olemassakaan. Ainoastaan itse voi auttaa itseään. Ns. ammattilainen tarjoaa vain paikan ja tilaisuuden puhua ongelmista ääneen. Jos tämän osaa tehdä itse, ei kannana rahojaan tuhlata.
 
Kuulostaa samalta mitä mulla oli. En halua kertoa miksi oli, mutta siis koin silloin itseni masentuneeksi ja kaikki normaalitkin asiat hieman ahdisti. Näin paljon painajaisia ja siksi en iltaisin saanut unta kun mietin mitähän unia näen. En jaksanut koulussa ja olin itku herkkä/nopea suuttumaan. Itsetunto laski pohjamutiin. Enkä myöskään halunnut apua ennen kuin se meni niin pahaksi, että aloin saamaan pahoja paniikkihäiriö kohtauksia. Silloin hain miedot mielialalääkkeet jotka auttoivat yhdessä ystävien kanssa juttelun lisäksi toipumaan.
 
Onko sulla perhettä, lapsia?

On mies ja poika (11v).
Vasta oikeestaan viimeisen vuoden aikana sitä on alkanu "kunnolla parantumaan" ja oireet on alkanu helpottaa. Mies on tukenut parhaansa mukaan ja ollut tukena näinä vuosina. Ilman "poikia" en ois kai jaksanutkaan vaikka aina ei oo sitä oloa ollu helppo selittää. Siis tietää sen ite mut miten saa sen ulosannin.

Ja draamaa on tapahtunut(isän kuoleman jälkeen mutsi meinas hakata meikäläisen, on yritetty tappaa 3 vai 4 kertaa, mutsi yritti tehdä itsarin lääkkeillä meikäläisen nähden, sitten ku pojan kanssa todistettiin sitä naapurin skitsahtamis reaktiota kun se meinas "tappaa" lapsensa yms yms )..kaikki lähtee lapsuudesta ja se on se suurin sysäys ollu silloin kun en saanut terapiaa/apua/tukea niin myöhempien vaikeuksien ylitse pääsy on ollut vaikeempaa ja ne on jäänyt kummittelemaan.

Nyt uus kaupunki, oma tupa, toive ammatti (3s koulutus) ja työpaikka <3 ja noi omat mörököllit (mies,poika ja gerbiilit..hassua kyllä eläimet on meikäläiselle toiminu aina terapeutteina). Mutta monia kyyneliä sitä ollaan vuodettu tähän mennessä.
 
On mies ja poika (11v).
Vasta oikeestaan viimeisen vuoden aikana sitä on alkanu "kunnolla parantumaan" ja oireet on alkanu helpottaa. Mies on tukenut parhaansa mukaan ja ollut tukena näinä vuosina. Ilman "poikia" en ois kai jaksanutkaan vaikka aina ei oo sitä oloa ollu helppo selittää. Siis tietää sen ite mut miten saa sen ulosannin.

Ja draamaa on tapahtunut(isän kuoleman jälkeen mutsi meinas hakata meikäläisen, on yritetty tappaa 3 vai 4 kertaa, mutsi yritti tehdä itsarin lääkkeillä meikäläisen nähden, sitten ku pojan kanssa todistettiin sitä naapurin skitsahtamis reaktiota kun se meinas "tappaa" lapsensa yms yms )..kaikki lähtee lapsuudesta ja se on se suurin sysäys ollu silloin kun en saanut terapiaa/apua/tukea niin myöhempien vaikeuksien ylitse pääsy on ollut vaikeempaa ja ne on jäänyt kummittelemaan.

Nyt uus kaupunki, oma tupa, toive ammatti (3s koulutus) ja työpaikka <3 ja noi omat mörököllit (mies,poika ja gerbiilit..hassua kyllä eläimet on meikäläiselle toiminu aina terapeutteina). Mutta monia kyyneliä sitä ollaan vuodettu tähän mennessä.

Kauheita oot säkin joutunut kokemaan. Ja rohkeasti kerrot niistä, itse en moiseen pystyisi vielä. Mulla oli hyvä lapsuus, mitä nyt isän alkoholismi myöhemmin varjosti. Olen ns.hyvästä perheestä ja sitä salailtiin siksi varmaan. Nyt on omat lapset ja paljon kamalaa on niskaan kaatanut elämä heidän jälkeensä. Itsestä riippumattomia asioita, vakavia sairauksia yms.en viitsi julkisesti eritellä.

Ne on jäänyt käsittelemättä ja terapiajonossa ollaan nyt sitten. Olen vähän tutkiskellut ja voipi olla, että sama diagnoosi nasahtaa tai samankaltainen.
 
Kauheita oot säkin joutunut kokemaan. Ja rohkeasti kerrot niistä, itse en moiseen pystyisi vielä. Mulla oli hyvä lapsuus, mitä nyt isän alkoholismi myöhemmin varjosti. Olen ns.hyvästä perheestä ja sitä salailtiin siksi varmaan. Nyt on omat lapset ja paljon kamalaa on niskaan kaatanut elämä heidän jälkeensä. Itsestä riippumattomia asioita, vakavia sairauksia yms.en viitsi julkisesti eritellä.

Ne on jäänyt käsittelemättä ja terapiajonossa ollaan nyt sitten. Olen vähän tutkiskellut ja voipi olla, että sama diagnoosi nasahtaa tai samankaltainen.

Kiitos. Se on kait osa sitä paranemis prosessia että käsittelee asiat, myöntää ja heittää niin sanotusti kissan pöydälle.

*hali* ei sullakaan oo helppoa. Se maton alle lakaiseminen vaan kalvaa asiaa sisältäpäin. Itellä tää lähti pari vuotta sitten kun olin laikkari kurssilla ja varasin lekuri aikaa muista syistä ja sit se hoitsu passitti miut semmoselle mukavalle naislekurille (vähän vanhempi) joka kuunteli ihan oikeesti ja sano et mikä diagnoosi.
Mut jos kaipaat henkistä purkuseuraa ni yv:tä voi laitella..pitää kohta painua unten maille ja töihin.
 
Kiitos. Se on kait osa sitä paranemis prosessia että käsittelee asiat, myöntää ja heittää niin sanotusti kissan pöydälle.

*hali* ei sullakaan oo helppoa. Se maton alle lakaiseminen vaan kalvaa asiaa sisältäpäin. Itellä tää lähti pari vuotta sitten kun olin laikkari kurssilla ja varasin lekuri aikaa muista syistä ja sit se hoitsu passitti miut semmoselle mukavalle naislekurille (vähän vanhempi) joka kuunteli ihan oikeesti ja sano et mikä diagnoosi.
Mut jos kaipaat henkistä purkuseuraa ni yv:tä voi laitella..pitää kohta painua unten maille ja töihin.

Kiitos itelles. Voin laittaa yv:tä, viimeistään sit tammikuussa, kun ekan ajan pitäs olla.
 
Tunnetteko henkilöitä, jotka ovat kärsineet traumaperäisestä stressistä? Minkälaisia tapahtumia oli taustalla ja millaisia oireita heillä oli? Toipuivatko ajan kanssa vai tarvittiinko terapiaa?

Olen miettinyt yhden henkilön käyttäytymistä ja sitä, voisiko se liittyä järkyttäviin elämänkokemuksiin. Henkilön lähipiiristä kuoli usea ihminen lyhyen ajan sisällä.

Mahdollisia oireita voisivat olla mm. univaikeudet, aggressiivisuus (pienistä asioista turhautuminen ja suuttuminen), itsetunto-ongelmat (minusta ei koskaan tule mitään) ja pelkotilat (pelkää normaalia enemmän oman ja muiden turvallisuuden puolesta).

Ammattilaisapua pitää turhana. Aikako siis parantaa?
 
Olen ollut silminäkijänä 8 vuotiaana onnettomuudessa. Olin 8 vuotias, kun ystäväni jäi silmieni edessä auton alle ja kuoli saamiinsa vammoihin. Vasta aikuisena sain terapiaa, joka toimi erittäin hyvin minun kohdallani, mutta saan helpommin stressireaktion, jos koen uhkaa omaani tai toisen henkeä kohtaan. Stressireaktiot ovat alkaneet helpottaa niin, että niiden kesto on nykyään jo muutaman päivän pituinen, koska olen päässyt puhumaan heti kriisipäivystykseen. Aikaa vievät paljon, mutta on mahdollista toipua terapian ja kriisipalvelun avulla. Parasta jos olisi vielä lisäksi luotettavien läheisten tukea.
 
En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta... Minulla on puhuttu komplisoituneista traumoista. Lapsuus näennäisesti eheä, mutta minua ei tuettu ja puolustettu esim kun opettaja kävi koulussa kimppuuni. Äidiltäni en saanut ikinä rohkaisua, kannustusta, päinvastoin, olin aina huonompi kuin muut. Muutkin sukulaiset vähättelivät. Tämän jälkeen elämässä ollut isoja kriisejä, läheisten kuolemaa, vaikeita sairauksia jne. En ole saanut läheisiltäni tarvitsemaani tukea niihin. Paras "ystäväni" hylkäsi itsekkäistä syystä hädän hetkellä. Minulla on kokemus, että olen muita huonompi, arvoton, minulla ei ole oikeutta elää onnellista elämää, esim olen varma etten voi saada lapsia. Tällä hetkellä en usko, että selviän tästä koskaan, vaan päädyn ennenaikaiseen kuolemaan...
 

Yhteistyössä