S
sangen
Vieras
Moi.
Mulla on takana 35 vuotta elämää, 9 vuotta nykyisessä parisuhteessa ja 2 vuotta siitä ehkäisytöntä seksiä. Toukokuussa alkoi ensimmäinen raskaus, joka todettiin keskeytyneeksi keskenmenoksi 10. viikolla julkisen puolen ekassa ultrassa. Sikiö oli ilmeisesti kuollut jo viikolla 6. Tämä tuli mulle täysin yllätyksenä, en ollut osannut lainkaan varautua. Seuraavina päivinä Google oli kovilla, ja löysin mm. Ellien ja Vauva-lehden keskustelupalstojen ketjut aiheesta. Etenkin http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/vauvahaaveet/1835999/km-n-jalkeen-plussaavat-vol-3-a/sivu48/ oli avuksi. Tänään tuntui siltä, että haluaisin myös jakaa omia olojani.
Me emme mieheni kanssa ole ennen keskenmenoa tai sen jälkeen puhuneet raskaustoiveestamme juuri kenellekään. Tuosta keskenmenosta eivät tiedä lisäksemme kuin hoitohenkilökunta, eli läheistemme kanssa emme ole sitä halunneet jakaa. Minun kolme lähintä ystävääni tietävät ehkäisyn lopettamisesta, mutta en ole puhunut yksityiskohdista, raskaustestien negatiivisuudesta tai siitä yhdestä positiivisesta heillekään. Ja kkm:n jälkeen tarve pitää salaisuus vain vahvistui, tuntuu, että jos uusi raskaus vielä koittaa, en halua kertoa siitä kenellekään läheiselleni ennen kuin se on ainakin puolivälissä. Toki ymmärrän, että peittäminen voi olla käytännössä vaikeaa ;-) Jokin tarve kertoa ja analysoida tilannetta selvästi kuitenkin on, kirjoitanhan tätä, mutta en halua sotkea läheisiä ihmissuhteitani ja tosielämätuttujen minuun kohdistuvia tunteita tähän. Moni väittää, että puhuminen auttaa, mutta minulle se ei taida tässä tilanteessa sopia, ei livenä.
Kesän jälkeen jäin seuraamaan näitä muutamaa viestiketjua. Ilahduin, kun vakikirjoittajilla oli välillä hyviäkin uutisia, myös lisääntymisasian ulkopuolella. Samalla aloin tuntea itseni vähän noviisiksi ja ehkä hieman poikkeavaksikin. Olin siinä uskossa, että me yritimme saada lapsen viimeisen 2 vuoden ajan. Alkoi tuntua siltä, että emme olleet tosissamme, enhän laskenut kiertopäiviä, tehnyt ovulaatiotestejä, juonut greippimehua - nyt juon
- tai itkenyt kuukautisten alkaessa. Kyllä minä lapsen haluan ja toivoisin raskauden alkavan, mutta vielä tällä hetkelläkin, kahden vuoden jälkeen ja tämänikäisenä, tuntuu siltä, että hedelmöityshoitoihin en sen takia ryhdy. Ehkä mieli muuttuu, sitähän en voi vannoa, mitä mieltä asiasta olen tulevaisuudessa. Tunsin itseni... luopio on väärä sana, mutta erilaiseksi. Ja jos nuo, jotka tuntuvat ottavan tämän noin tosissaan ja raportoivat kierronvaiheensa ja seksielämänsä taajuuden, eivät saa lasta, niin olisiko edes reilua, että minä sitten saisin? En usko, että kkm osui kohdalleni tästä syystä, kuitenkaan.
En tiedä, mitä teiltä haluan. Ehkä synninpäästöä, lupausta siitä, että saa tätä näinkin tehdä, vakuuttelua, etten ole ihan friikki. Tai sitten halusin vain jäsentää ajatukseni kirjoittamalla. Joka tapauksessa olisi mukavaa, jos kertoisit, mitä ajatuksia sinussa herätin.
Hyvää Aleksis Kiven päivää, kanssaeläjät!
Mulla on takana 35 vuotta elämää, 9 vuotta nykyisessä parisuhteessa ja 2 vuotta siitä ehkäisytöntä seksiä. Toukokuussa alkoi ensimmäinen raskaus, joka todettiin keskeytyneeksi keskenmenoksi 10. viikolla julkisen puolen ekassa ultrassa. Sikiö oli ilmeisesti kuollut jo viikolla 6. Tämä tuli mulle täysin yllätyksenä, en ollut osannut lainkaan varautua. Seuraavina päivinä Google oli kovilla, ja löysin mm. Ellien ja Vauva-lehden keskustelupalstojen ketjut aiheesta. Etenkin http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/vauvahaaveet/1835999/km-n-jalkeen-plussaavat-vol-3-a/sivu48/ oli avuksi. Tänään tuntui siltä, että haluaisin myös jakaa omia olojani.
Me emme mieheni kanssa ole ennen keskenmenoa tai sen jälkeen puhuneet raskaustoiveestamme juuri kenellekään. Tuosta keskenmenosta eivät tiedä lisäksemme kuin hoitohenkilökunta, eli läheistemme kanssa emme ole sitä halunneet jakaa. Minun kolme lähintä ystävääni tietävät ehkäisyn lopettamisesta, mutta en ole puhunut yksityiskohdista, raskaustestien negatiivisuudesta tai siitä yhdestä positiivisesta heillekään. Ja kkm:n jälkeen tarve pitää salaisuus vain vahvistui, tuntuu, että jos uusi raskaus vielä koittaa, en halua kertoa siitä kenellekään läheiselleni ennen kuin se on ainakin puolivälissä. Toki ymmärrän, että peittäminen voi olla käytännössä vaikeaa ;-) Jokin tarve kertoa ja analysoida tilannetta selvästi kuitenkin on, kirjoitanhan tätä, mutta en halua sotkea läheisiä ihmissuhteitani ja tosielämätuttujen minuun kohdistuvia tunteita tähän. Moni väittää, että puhuminen auttaa, mutta minulle se ei taida tässä tilanteessa sopia, ei livenä.
Kesän jälkeen jäin seuraamaan näitä muutamaa viestiketjua. Ilahduin, kun vakikirjoittajilla oli välillä hyviäkin uutisia, myös lisääntymisasian ulkopuolella. Samalla aloin tuntea itseni vähän noviisiksi ja ehkä hieman poikkeavaksikin. Olin siinä uskossa, että me yritimme saada lapsen viimeisen 2 vuoden ajan. Alkoi tuntua siltä, että emme olleet tosissamme, enhän laskenut kiertopäiviä, tehnyt ovulaatiotestejä, juonut greippimehua - nyt juon
En tiedä, mitä teiltä haluan. Ehkä synninpäästöä, lupausta siitä, että saa tätä näinkin tehdä, vakuuttelua, etten ole ihan friikki. Tai sitten halusin vain jäsentää ajatukseni kirjoittamalla. Joka tapauksessa olisi mukavaa, jos kertoisit, mitä ajatuksia sinussa herätin.
Hyvää Aleksis Kiven päivää, kanssaeläjät!