M
Meitä on moneksi
Vieras
Eräältä toiselta palstalta.
Olen seurustellut seitsemän vuotta elämäni miehen kanssa. Mies on juuri sellainen, jota voin pitää kaikin puolin ihannemiehenäni. Rakastan häntä paljon ja hän sanoo rakastavansa myös minua ja haluavansa olla kanssani vielä vanhainkodissakin. Olemme kaikkien ystäviemmekin mielestä unelmapari.
Elämämme on hyvää, vapaata, monipuolista ja inspiroivaa. Kaikkea muuta kuin tylsää, kaavamaista tai paikalleen jämähtänyttä. Sängyssä leiskuu niin, että lakanat savuavat, osoitamme päivittäin hellyyttä toisiamme kohtaan ja tunnepuolella olemme erittäin syvästi kiintyneitä toisiimme. Mikään ei varsinaisesti hierrä välejämme. Paitsi...
Nyt on vain niin, että mieheen on ilmaantunut pahemmanlaatuinen vika. Hän on alkanut oireilla vauvakuumeella. (GiHHH!)
Itse olen puolestani ollut jo teini-ikäisestä asti äärimmäisen jyrkästi vela. Eikä minulla ole minkäänlaisia aikomuksia muuttaa mieltäni. Alleviivaan: ei minkäänlaisia. Jos olisi miinusmerkkisiä aikeita niin mittarini näyttäisi absoluuttista nollapistettä.
Mies vetoaa vauva-asiassa siihen, että hänelläkin pitäisi olla päätäntävaltaa. Eli toisin sanoen hänen pitäisi saada elämässämme enemmistöpäätäntävalta ja päättää yksinään, että vauva hankitaan. Minun mielestäni hänellä taas ei ole, eikä tulekaan olla tässä asiassa päätäntävaltaa minun ylitseni.
Kyseessä on kuitenkin minun ruumiini, johon en tahdo loista ja jonka en tahdo menevän rikki sekä tärviölle raskauden takia. Kyseessä on minun elämäni, johon en halua itsestäni täysin riippuvaista olentoa. Kyseessä ovat minun tunteeni, tapani ja mieltymykseni, joissa ei ole mitään sijaa äidillisyydelle, vauvasta huolehtimiselle, huonoille yöunille, omien tarpeiden ja menojen syrjään laittamiselle ja omasta rauhasta luopumiselle. Olen myös kova urheilija, eikä minulle tulisi mieleenikään luopua urheilemisesta pitkiksi ajoiksi.
En pidä vauvoista, enkä lapsista, ne ovat minulle lähinnä yhdentekeviä. Pienokaiset eivät heläytä minussa mitään kieltä ja pitkästyn kuoliaaksi jos joudun seuraamaan hetken ajan lapsen touhuja. Olen totaalisen sopimaton lapsenlikka. Vihaan mölyämistä ja riehuntaa. Mielestäni maailmassa on jo entuudestaankin liikaa ihmisiä ja liikaa lapsia, joita kukaan ei hoida tai rakasta. Ajatuskin raskaudesta tai synnytyksestä etoo minua aidosti, enkä viitsi edes aloittaa inhoesitelmää pukluista tai paskavaipoista. Eli otsassani lukee hehkuvin kirjaimin: MINUSSA EI OLE MITÄÄN ÄITIAINESTA.
Mies itse on hyvin työ- ja harrastusorientoitunut (kuten minäkin) ja osoittaa vauvahaaveissaan täysin normaalin luonteensa vastaista tyhmyyttä ja naiiviutta. Hän ei voi EDES ajatella jäävänsä koti-isäksi, koska työhönsä ei voi tulla pitkiä keskeytyksiä. Eli lapsen olisi tarkoitus jäädä kokonaan minun kontolleni!
Minä, joka olen jokaisella solullani lapsen hankkimista vastaan, saisin siis kärsiä miehen epämääräisten toiveiden takia kaikesta sellaisesta vastenmielisestä, jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään.
Olen kysynyt mieheltä, että miksi hän on juuri tämän asian suhteen noin käsittämättömän tyhmä ja sokea, olen saanut vastaan epämääräistä muminaa siitä, että kyllä hänkin kantaisi vastuunsa.
Joo, aivan varmaan. Eikä se edes auttaisi mitään vaikka kantaisikin. Minä en silti anna kroppaani parasiitin kasvualustaksi tai "paskanna kurpitsaa" kuten eräs feministi kerran luovasti tokaisi.
Valitan, mutta siitä huolimatta että rakkaus on pitkämielinen, lempeä ja vaikka mitä muuta, eikä se välttämättä edes koskaan katoa, niin tämä on asia, jota en tekisi edes rakkaudesta. Itse asiassa mieheltä olisi suunnattoman julmaa vaatia, että jos rakastan häntä, niin menen vaikka helvetin kattilaan tirisemään loppuiäkseni. Onneksi mies ei juurikaan aktiivisesti painosta minua tekemään päätöstä, muuten pakkaisin vilkkaasti kimpsuni ja kampsuni.
Vaikka minusta tuntuu ikävältä olla elämäni miestä ja rakastettuani sekä hänen toiveitaan kohtaan kohtaan näin ehdoton, niin minun tahtoni ylitse ei kävellä. Ei lirkutuksilla eikä ruikutuksilla. Tein selväksi että valinta on joko minä, tai ero sekä lapsihaaveet jonkun muun kanssa. Minä en lapsia tule tekemään. En edes siitä huolimatta, vaikka ero miehestä olisi minulle elämäni kauhein ja surullisin asia.
Miehen toki päästän menemään ja hankkimaan lapsensa, jos hän itse niin haluaa, sillä rakastan häntä todella paljon. Minä itse kyllä selviän siitäkin, putoan näet yleensä korkealtakin jaloilleni. Juurikin siitä syystä, että tiedän mitä haluan, enkä riko omaa luontoani vastaan.
Mies teoretisoi surullisesti, että mitäs jos hänen elämänsä sitten on tyystin pilalla, jos hän valitsee eron ja saa jonkun toisen kanssa lapsia, eikä tule siitä huolimatta onnelliseksi. Totesin siihen, että niin. Tulee taatusti olemaan erittäin vaikeaa löytää yhtä toimiva parisuhde, kuin mitä meillä on. Harvat äippä-tyypit nimittäin ovat yhtä intohimoisia, liikkumista rakastavia, leiskuvia, seikkailevia, rohkeita ja muutoshaluisia, kuten minä. Yhtään kehuskelematta, sillä se vain on totta.
Sellaista elämä on ja se on sitten voi voi. Kaikkea ei vain voi saada. Joskus täytyy tehdä viisaita valintoja, vaikka kirpaiseekin.
Äärimmäisen lohdullisena ja toivoa valavana koin tältä vela-palstalta löytyneen kirkasmielisen ajatelman, jonka mukaan: "mies joka valitsee lapsien hankinnan vela-kumppaninsa sijasta, ei joka tapauksessa ole rakastanut naistansa enempää kuin niitä omia itsekkäitä suvunjatkamishaaveitaan."
Mielenkiinnolla tässä odottelen tulevaisuutta ja sen selviämistä, olenko miehelleni rakkaampi kuin haaveet jälkeläisestä. Ratkeamiseen asti toki nautin hyvästä elämästämme täysin siemauksin, ettei sitten myöhemmin tarvitse katua
Olen seurustellut seitsemän vuotta elämäni miehen kanssa. Mies on juuri sellainen, jota voin pitää kaikin puolin ihannemiehenäni. Rakastan häntä paljon ja hän sanoo rakastavansa myös minua ja haluavansa olla kanssani vielä vanhainkodissakin. Olemme kaikkien ystäviemmekin mielestä unelmapari.
Elämämme on hyvää, vapaata, monipuolista ja inspiroivaa. Kaikkea muuta kuin tylsää, kaavamaista tai paikalleen jämähtänyttä. Sängyssä leiskuu niin, että lakanat savuavat, osoitamme päivittäin hellyyttä toisiamme kohtaan ja tunnepuolella olemme erittäin syvästi kiintyneitä toisiimme. Mikään ei varsinaisesti hierrä välejämme. Paitsi...
Nyt on vain niin, että mieheen on ilmaantunut pahemmanlaatuinen vika. Hän on alkanut oireilla vauvakuumeella. (GiHHH!)
Itse olen puolestani ollut jo teini-ikäisestä asti äärimmäisen jyrkästi vela. Eikä minulla ole minkäänlaisia aikomuksia muuttaa mieltäni. Alleviivaan: ei minkäänlaisia. Jos olisi miinusmerkkisiä aikeita niin mittarini näyttäisi absoluuttista nollapistettä.
Mies vetoaa vauva-asiassa siihen, että hänelläkin pitäisi olla päätäntävaltaa. Eli toisin sanoen hänen pitäisi saada elämässämme enemmistöpäätäntävalta ja päättää yksinään, että vauva hankitaan. Minun mielestäni hänellä taas ei ole, eikä tulekaan olla tässä asiassa päätäntävaltaa minun ylitseni.
Kyseessä on kuitenkin minun ruumiini, johon en tahdo loista ja jonka en tahdo menevän rikki sekä tärviölle raskauden takia. Kyseessä on minun elämäni, johon en halua itsestäni täysin riippuvaista olentoa. Kyseessä ovat minun tunteeni, tapani ja mieltymykseni, joissa ei ole mitään sijaa äidillisyydelle, vauvasta huolehtimiselle, huonoille yöunille, omien tarpeiden ja menojen syrjään laittamiselle ja omasta rauhasta luopumiselle. Olen myös kova urheilija, eikä minulle tulisi mieleenikään luopua urheilemisesta pitkiksi ajoiksi.
En pidä vauvoista, enkä lapsista, ne ovat minulle lähinnä yhdentekeviä. Pienokaiset eivät heläytä minussa mitään kieltä ja pitkästyn kuoliaaksi jos joudun seuraamaan hetken ajan lapsen touhuja. Olen totaalisen sopimaton lapsenlikka. Vihaan mölyämistä ja riehuntaa. Mielestäni maailmassa on jo entuudestaankin liikaa ihmisiä ja liikaa lapsia, joita kukaan ei hoida tai rakasta. Ajatuskin raskaudesta tai synnytyksestä etoo minua aidosti, enkä viitsi edes aloittaa inhoesitelmää pukluista tai paskavaipoista. Eli otsassani lukee hehkuvin kirjaimin: MINUSSA EI OLE MITÄÄN ÄITIAINESTA.
Mies itse on hyvin työ- ja harrastusorientoitunut (kuten minäkin) ja osoittaa vauvahaaveissaan täysin normaalin luonteensa vastaista tyhmyyttä ja naiiviutta. Hän ei voi EDES ajatella jäävänsä koti-isäksi, koska työhönsä ei voi tulla pitkiä keskeytyksiä. Eli lapsen olisi tarkoitus jäädä kokonaan minun kontolleni!
Minä, joka olen jokaisella solullani lapsen hankkimista vastaan, saisin siis kärsiä miehen epämääräisten toiveiden takia kaikesta sellaisesta vastenmielisestä, jota en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään.
Olen kysynyt mieheltä, että miksi hän on juuri tämän asian suhteen noin käsittämättömän tyhmä ja sokea, olen saanut vastaan epämääräistä muminaa siitä, että kyllä hänkin kantaisi vastuunsa.
Joo, aivan varmaan. Eikä se edes auttaisi mitään vaikka kantaisikin. Minä en silti anna kroppaani parasiitin kasvualustaksi tai "paskanna kurpitsaa" kuten eräs feministi kerran luovasti tokaisi.
Valitan, mutta siitä huolimatta että rakkaus on pitkämielinen, lempeä ja vaikka mitä muuta, eikä se välttämättä edes koskaan katoa, niin tämä on asia, jota en tekisi edes rakkaudesta. Itse asiassa mieheltä olisi suunnattoman julmaa vaatia, että jos rakastan häntä, niin menen vaikka helvetin kattilaan tirisemään loppuiäkseni. Onneksi mies ei juurikaan aktiivisesti painosta minua tekemään päätöstä, muuten pakkaisin vilkkaasti kimpsuni ja kampsuni.
Vaikka minusta tuntuu ikävältä olla elämäni miestä ja rakastettuani sekä hänen toiveitaan kohtaan kohtaan näin ehdoton, niin minun tahtoni ylitse ei kävellä. Ei lirkutuksilla eikä ruikutuksilla. Tein selväksi että valinta on joko minä, tai ero sekä lapsihaaveet jonkun muun kanssa. Minä en lapsia tule tekemään. En edes siitä huolimatta, vaikka ero miehestä olisi minulle elämäni kauhein ja surullisin asia.
Miehen toki päästän menemään ja hankkimaan lapsensa, jos hän itse niin haluaa, sillä rakastan häntä todella paljon. Minä itse kyllä selviän siitäkin, putoan näet yleensä korkealtakin jaloilleni. Juurikin siitä syystä, että tiedän mitä haluan, enkä riko omaa luontoani vastaan.
Mies teoretisoi surullisesti, että mitäs jos hänen elämänsä sitten on tyystin pilalla, jos hän valitsee eron ja saa jonkun toisen kanssa lapsia, eikä tule siitä huolimatta onnelliseksi. Totesin siihen, että niin. Tulee taatusti olemaan erittäin vaikeaa löytää yhtä toimiva parisuhde, kuin mitä meillä on. Harvat äippä-tyypit nimittäin ovat yhtä intohimoisia, liikkumista rakastavia, leiskuvia, seikkailevia, rohkeita ja muutoshaluisia, kuten minä. Yhtään kehuskelematta, sillä se vain on totta.
Sellaista elämä on ja se on sitten voi voi. Kaikkea ei vain voi saada. Joskus täytyy tehdä viisaita valintoja, vaikka kirpaiseekin.
Äärimmäisen lohdullisena ja toivoa valavana koin tältä vela-palstalta löytyneen kirkasmielisen ajatelman, jonka mukaan: "mies joka valitsee lapsien hankinnan vela-kumppaninsa sijasta, ei joka tapauksessa ole rakastanut naistansa enempää kuin niitä omia itsekkäitä suvunjatkamishaaveitaan."
Mielenkiinnolla tässä odottelen tulevaisuutta ja sen selviämistä, olenko miehelleni rakkaampi kuin haaveet jälkeläisestä. Ratkeamiseen asti toki nautin hyvästä elämästämme täysin siemauksin, ettei sitten myöhemmin tarvitse katua