Toisen jatkuva syyllistäminen parisuhteessa

  • Viestiketjun aloittaja joskus syytönkin
  • Ensimmäinen viesti
joskus syytönkin
Hei,

Kaipaisin teidän kommentteja siihen, mikä teidän mielestä on normaaliin parisuhteeseen kuuluvaa ja mikä ei. Tarkoitan toisen syyttämistä ja syyllistämistä. Onko jollekin ihmiselle vain luonteenpiirre semmoinen, että toinen pitää aina saada näyttämään pahemmalta kuin itse on. Kertooko se jotain vain tästä syyllistäjästä? Ja pitääkö tuo syyllistäminen vain jaksaa kuunnella, kun tietää sen tarkoitusperät?

Eli mieheni syyllistää minua aina, kun hänellä on paha päivä tai purkaa tuntemuksiaan. Jokaisen riidan jälkeen hän tekee minusta aina syyllisen, aina olen huonompi joka asiassa. Vaikka asiat ei mitään erikoisia olekaan, aina minä olen se paskempi. Ei yhtään riitaa ole, etteikö näin tapahtuisi. Jälkeenpäin hän pyytelee anteeksi ja sanoo että olen oikeassa, ei saisi syyttää turhaan. Mutta seuraavalla kerralla näin taas tapahtuu.

Olemme olleet parisuhteessa jo yli kymmenen vuotta. Tämä on ehkä vain pahentunut nyt viimeaikoina. Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun vaan antaa tuon mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun tiedän kuitenkin, että hän syyttää minua turhasta.

En tokikaan ole mikään täydellinen, on minussa joskus syytettävääkin. Mutta useimmiten nuo on ihan turhanpäiväisiä juttuja, joihin en ole osallinen ollenkaan.

Miten tuon syyllistämisen saa loppumaan? Minulla ei enää riitä myötätuntoa tuohon hommaan ollenkaan, vaan hermo menee heti.
 
no
Tähän en heitä narsistikorttia, vaan kysymys on reaktiosta ja vastareaktiosta. Etkö olekin aika näppärä ihminen, sanavalmis, ahkera, vastuunkantoinen, huolehtiva. Ja miehesi ei ole niin ahkera, hän on suuripiirteisempi; hän on teistä se taiteilija ja taivaanrannanmaalari. Riidan tullessa hän on alakynnessä ja hän ei pysty juuri muuta sanomaan, kuin että haista v. Ja sitten kaduttaa ja hän pyytää anteeksi. Mutta hän ei ole tajunnut, että hän loukkaa joka kerta sinua tämän turhan riidan päätteeksi. Varmaan huomasitkin jo, että Te ette osaa Riidellä oikein.
 
konetonttu
Kyllä tuo on ihan toisen luonteenpiirre, hankala varmaan mennä muuttamaan. Kai se 10 vuodessa olisi muuttunut, jos olisi mahdollista. Varmasti on kissakin nostettu pöydälle jo useamman kerran!
 
Viimeksi muokattu:
joskus syytönkin
Voiko vielä oppia riitelemään oikein? miten minun tulisi tuossa tilanteessa käyttäytyä, kun toinen alkaa syyttä syyttelemään? En ratkaise sitä nykyään mitenkään mallikelpoisesti, mulla menee hermo heti ja itken ja raivoan. Mutta kun se on vaan niin kyllästyttävää, kun sama toistuu aina vaan. Mitä tekisin seuraavalla kerralla? Lähden pois? Raivoan enemmän?

no:lle vastauksena, hän ei ole narsisti ollenkaan, olen sen verran tutustunut aiheeseen. Hän on kyllä myös ahkera, tekemättömyydestä ei häntä voi syyttää ollenkaan. Jotenkin hän tuntee kuitenkin olevansa aina alakynnessä riitatilanteissa ja hyökkää AINA puolustukseksi minua vastaan. Vaikka tilanne olisi ihan selvä ja hän olisi jotain tehnyt, hän saa senkin asian käännettyä joskus hankalallakin aasinsillalla minun syyksi. Hän on hyvin tyyni normaali arjessa, ei kyllä osaa näyttää tunteitaan eikä puhua juuri mistään, ei osaa sanoa mitä haluaa. Sitten ne purkautuu tuollaisina typerinä kohtauksina, joita sitten jälkeenpäin kadutttaa.

Hän ei siitä varmaan ikinä muutu, mutta mitä minun kannattaisi tehdä? Varmaan olisi syytä poistua tilanteesta, mutta herra saa minut aina tällä niin raivon partaalle!
 
no
Miehesi on niin tyypillinen suomalainen mies kuin vain voi olla. Kirjoitin alussa reaktiosta ja vastareaktiosta. Se on kasvun paikka molemmilla. harmi vain jos ihmissuhde pitää sen vuoksi pilata. Se, että hän ei ikinä muuttuisi, ei pidä paikkaansa. Miehelläsi tuon käyttäytymisen taustalla on oma kotikasvatus, jossa tunteita ei ole näytetty, ei edes niitä normaaleja räiskähdyksiä ole pidetty normaalina käytöksenä ja tunteista avautuminen on vaikeaa ja siihen vielä yhdistetään tapa toimia tietyllä tavalla riitatilanteessa, niin soppa on valmis.

Kaikkein paras tulos tulisi, jos miehesi ymmärtäisi sen, että sinä voit ihan rauhassa räiskyä ja se ei merkitse sen suurempaa asiaa. Sitten hänen pitäisi alkaa luottamaan itseensä ja ymmärtämään, että mies ei ole heikko, jos hän näyttää tunteensa.

Entä sitten sinä, jos tiedät, että mies ei löydä umpikujastaan enää mitään ulospääsyä kuin sinun syyttäminen, niin sinun pitäisi reagoida siihen eri tavalla. Ei saisi alkaa raivota. Vaikea sanoa mitä tekisit, mutta kokeile niin, että älä provosoidu ja reagoi millään tavalla, paitsi näytät, että olet surullinen. Kun hän pyytää anteeksi, niin ota se vastaan.

Kuinka riidellä oikein? Kai se on niin, että riita hyväksytään, keskitytään asiaan ja sovitaan.
 
looginen
Alkuperäinen kirjoittaja joskus syytönkin;10985218:
no:lle vastauksena, hän ei ole narsisti ollenkaan, olen sen verran tutustunut aiheeseen.
Nimimerkki "no" ei mielestäni ollut tai ole sitä mieltä että hän olisi narsisti, kun taas minä ajattelen että kuvaat juuri narsistille tyypillistä nelivuotiaan split-defenssiä.

Hän on kyllä myös ahkera, tekemättömyydestä ei häntä voi syyttää ollenkaan.
Narsistit ovat myös tyypillisesti erittäin työkykyisiä ja osa heistä niitä joita sanotaan työnarkomaaneiksi.
 
aasi
Alkuperäinen kirjoittaja joskus syytönkin;10984448:
Hei,

Kaipaisin teidän kommentteja siihen, mikä teidän mielestä on normaaliin parisuhteeseen kuuluvaa ja mikä ei. Tarkoitan toisen syyttämistä ja syyllistämistä. Onko jollekin ihmiselle vain luonteenpiirre semmoinen, että toinen pitää aina saada näyttämään pahemmalta kuin itse on. Kertooko se jotain vain tästä syyllistäjästä? Ja pitääkö tuo syyllistäminen vain jaksaa kuunnella, kun tietää sen tarkoitusperät?

Eli mieheni syyllistää minua aina, kun hänellä on paha päivä tai purkaa tuntemuksiaan. Jokaisen riidan jälkeen hän tekee minusta aina syyllisen, aina olen huonompi joka asiassa. Vaikka asiat ei mitään erikoisia olekaan, aina minä olen se paskempi. Ei yhtään riitaa ole, etteikö näin tapahtuisi. Jälkeenpäin hän pyytelee anteeksi ja sanoo että olen oikeassa, ei saisi syyttää turhaan. Mutta seuraavalla kerralla näin taas tapahtuu.

Olemme olleet parisuhteessa jo yli kymmenen vuotta. Tämä on ehkä vain pahentunut nyt viimeaikoina. Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun vaan antaa tuon mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun tiedän kuitenkin, että hän syyttää minua turhasta.

En tokikaan ole mikään täydellinen, on minussa joskus syytettävääkin. Mutta useimmiten nuo on ihan turhanpäiväisiä juttuja, joihin en ole osallinen ollenkaan.

Miten tuon syyllistämisen saa loppumaan? Minulla ei enää riitä myötätuntoa tuohon hommaan ollenkaan, vaan hermo menee heti.

Taitaa olla siellä taustalla jotain sovittamattomia ristiriitoja. Tiedän yhden tapauksen, jossa vaimo on hirveä "eukko" (eikä huomaa sitä itse, oli mielestään yrittänyt niin kovin) ja lopulta mies sitten alkoi pelaamaan samaa peliä. Heille tuli tuosta arkeas, kun eivät yhdessä osanneet rakentaa oikeita ja toimivia vuorovaikutusmalleja. Vaimon rooli oli olla marttyyri, sillä hän hallitsi piilosyyllistämisen ja miehen rooli oli tuoda parisuhteen säröt konkreettisesti näkyville näkyvällä syyllistämisellä. Kumpikaan ei ollut syyllinen tai syytön, ristiriidoista päästiin eroon, kun kummatkin alkoivat taas kunnoittaa toisiaan ja puhuttiin pelisäännöt uusiksi (monen riidan jälkeen kylläkin, mutta kokivast ja ymmärsivät, että nekin on käytävä).
 
Mies 50
Juu, niinhän se on että suhteessa, ja muutenkin pitää toista ihmistä kunnioittaa.
Syyttäminen ja syyllistäminen ei missään nimessä ole toisen kunnioittamista, eikä sitä tarvi toisen kestää.
Ihmettelen että noille kusipäille annetaan mahdollisuus olla sitä mitä ovat. Homma pitää panna heti poikki, aivan välittömästi.
Toinen erittäin vaarallinen asia parisuhteessa on sarkastisuus. Se ei ainakaan paranna suhdetta. Itse en vois kuvitellakkaan jatkavani suhdetta jossa minua syyllistettäisiin jatkuvasti.
Elämä on niin lyhyt, ettei kukaan ylimielinen kusipää vie minulta siihen sisältyvää hyvää fiilistä.
Siis miehessäsi on joku asia pahoin vinksahtanut, pääkopan sisällä.
 
no
Juu, niinhän se on että suhteessa, ja muutenkin pitää toista ihmistä kunnioittaa.
Syyttäminen ja syyllistäminen ei missään nimessä ole toisen kunnioittamista, eikä sitä tarvi toisen kestää.
Ihmettelen että noille kusipäille annetaan mahdollisuus olla sitä mitä ovat. Homma pitää panna heti poikki, aivan välittömästi.
Toinen erittäin vaarallinen asia parisuhteessa on sarkastisuus. Se ei ainakaan paranna suhdetta. Itse en vois kuvitellakkaan jatkavani suhdetta jossa minua syyllistettäisiin jatkuvasti.
Elämä on niin lyhyt, ettei kukaan ylimielinen kusipää vie minulta siihen sisältyvää hyvää fiilistä.
Siis miehessäsi on joku asia pahoin vinksahtanut, pääkopan sisällä.
Miksi on vinksahtanut. Olisi hyvä, jos mies ymmärtäisi käytöksensä, mutta ei yksi riitele. Ja tuskin mies nyt muita syyllistää? Paljon töitä pitää tehdä, että rakkaus voittaa alaa, mutta en pidä sitä lainkaan mahdottomana. Nämä ovat juuri niitä asioita, jotka parisuhteessa pitää ratkaista. Jos tilanne johtaa kuitenkin eroon ja selvitetään, niin seuraavassa suhteessa sitten tiedetään miten toimia?
 
Viimeksi muokattu:
...persoonakohtaista....
Olen ollut isossa yhtiössä erittäin keskeisessä asemassa henkilöstöön nähden vuos-kymmeniä, kuten myös vapaa-ajallani tekemisissä suurten ihmismäärien kanssa läheisestikin. Tältä pohjalta väittäisin että ei ihmisen käytös ole tuollaista ainoastaan kumppaniaan kohtaan. Kyllä se sama suhtautuminen toisia kohtaan on aina samansuuntaista.
Ylimielistä ja toisia littanaksi painavaa.
Kyllä on pitkä matka siihen että persoona tuosta joksikin muutuisi.
 
lopushka
Ei se ole yhden syy, jos kaksi riitelee, mutta onko tässä ap kirjoituksessa puhuttu niinkään riidasta, vaan syyllistämisestä. Joillakin ihmisillä on ensireaktiona etsiä syyllistä, toisesta, ehkä heidän kotonaan on ollut tapana aina rankaisita syyllistä ja siksi on etsitty myös syyllinen.
Olen törmännyt tähän omassa elämässäni, vaikka tamma vennäällä huorin olisi tehnyt, niin minun syytä! Vaikket ole likelläkään, etkä edes näkemässä, niin sinun syysi, kun eilen sanoit niin/vittuilit aamulla/et tehnyt sitä/et ollut kaverina/joka paikkaan nenäs työnnät...jne, loputtomasti. Useimiten se on kotoa opittua puhetapaa, jota kaikki ei vain ymmärrä, sillä lieviteään omaa vitutusta, kun tulikin töpättyä...ehkä!
Mutta, varsinkin miehet, he kuvittelevat, että naiset osaa lukea ajatuksia, heille ei tarvitse puhua mitään hyvää, ne tietää sen, mutta tiedämmekö tosiaankaan?
 
Ainasyyllinen
Puolison syyllistäminen parisuhteessa ei ole vain miesten "oikeus". Minä olen elänyt kuusi vuotta virheettömän ihmisen kanssa. Mitä tahansa tapahtuukin, syy tai vika on aina toisaalla, ei vaimossani. Anteeksipyytäminen on suhteessamme jäänyt minun kontolle. Teen virheitä ihan siinä kuin muutkin ja "errare humanum est" eli erehtyminen on inhimillistä erottaa meidät mielestäni koneista. Koneet eivät osaa kuitenkaan pyytää anteeksi eivätkä tee virheitä, mutta ne eivät myöskään syytä virheistä muita. Vaimoni on pyytänyt minulta anteeksi kolme (3) kertaa suhteemme aikana ja vain ihan arkisista asioista.

Olen yrittänyt saada vaimoani puhumaan asiasta, mutta ilman mitään tulosta. Mykkäkoulu ja hirveät "sä oot idiootti" ja "sä oot mun elämäni kolmanneksi suurin virhe", puhumattakaan syyllistämisestä muilla tavoilla: sä et koskaan tee niin tai näin ja sä teet aina noin, mitä yleensä seuraa verbaalistren solvausten tulva. "Me ei koskaan päästä mihinkään, kun sä oot aina töissä" on usein kuultu kommentti. Olen yrittäjä ja teen toki pitkää päivää (10-16 h), mutta muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta viikonloput ovat vapaat ja pyhitänkin lähes kaiken liikenevän aikani meille, siis parisuhteellemme. Elämä vaan tahtoo käydä aika rankaksi, kun mikään ei tunnu riittävän, kun lähes kaikki palaute on negatiivista.

Olen joutunut käymään vuosi sitten psykologin pakeilla, koska jaksaminen ja henkinen tilani oli aika heikolla mallilla. Sain vaimoni pariterapiaankin, jossa kävimme kahdesti. Perheterapeutti tuntui vaan olevan sitä mieltä, että mies on se pahan alku ja juuri ja parisuhteen ongelmat alkavat miehestä. Ei tuntunut jälkeenpäin kovinkaan mukavalta, kun kaksissa "miehin" etsittiin minusta suhteemme ongelmien aiheuttajia.

Läheisriippuvuuttako? Objektiivisuus ei ole kovin helppo laji, mutta olen yrittänyt tarkastella omia toimiani ja tapaani tehdä asiat, minkä lisäksi olen lukenut jonkin verran kirjallisuutta ja kirjoituksia parisuhteen ongelmista. Olen mielestäni "normaali", itsetuntoni on aika kohdallaan (muuten en varmasti jaksaisikaan) ja minusta puhumattomuus ja tunteiden osoittamisen puute aiheuttavat leijonanosan ongelmista, sekä meillä että muualla.

Hurraa, ekä tässä vielä kaikki: minä olen varmaan poikkeustapaus, kun läheisyys, koskettaminen, verbaalinen ja kaikki muu tunteiden osoittaminen on minulle tärkeää. Rakastan vaimoani ja vaikka hän vähättelee sanojani tai kutsuu niitä "lässytykseksi", vaimoni keho ja kosketus saa minussa aikaan niin vahvan reaktion, mitä en aiemmissa suhteissani ole koskaan kokenut. Vielä kuuden vuoden jälkeenkin. Tämäkin on suurimmaksi osaksi yksipuolista ja seksiä (eli sen poisjättämistä) käytetään jatkuvasti rankaisemiseen. Tunteista puhuminen on meillä tabu ja "rakastan sinua" on turhaa sönkkäämistä. Vaimoni haukkuu nössöksi, kun kerron hänelle rakastavani häntä tai joskus kun joudun olemaan yön pois kotoa, kerron kaipaavani häntä. Mielestäni olen kuitenkin ihan "miehinen mies", eikä tässä työssäni tai tämän alan yrittäjänä nössöt pärjää.

Elänkö narsistin kanssa? Jatkuva syyllistäminen, haukkuminen, puhumattomuus , loukkaaminen ja "tunnekylmyys" vievät minusta mehut, enkä tunne oloani kovinkaan hyväksi.
 
pingpong
Olen ollut isossa yhtiössä erittäin keskeisessä asemassa henkilöstöön nähden vuos-kymmeniä, kuten myös vapaa-ajallani tekemisissä suurten ihmismäärien kanssa läheisestikin. Tältä pohjalta väittäisin että ei ihmisen käytös ole tuollaista ainoastaan kumppaniaan kohtaan. Kyllä se sama suhtautuminen toisia kohtaan on aina samansuuntaista.
Ylimielistä ja toisia littanaksi painavaa.
Kyllä on pitkä matka siihen että persoona tuosta joksikin muutuisi.

Totta. ystävyyssuhteissakin olen törmännyt käsittämättömään syyllistämiseen. Ei pinnallisissa tapaamisissa, vaan tilanteissa, joissa on jouduttu asumaan esim pitkän loman aikana yhdessä ja arki jaettu sitä myöten. työssä ilmiö on myös tuttu. ystävälläni oli kompleksikas lapsuus ja nuoruus, tietynlainen persoonallisuushäiriö jossa kontrolloimalla pikkutarkasti ympäristöä, ohjeistamalla ja opastamalla ja syyllistämällä heti se läheinen, jos jotain ikävää sattui, suojattiin omaa egoa. jos joku meni vikaan niin syy oli aina jossain ihmisessä joka teki väärin.Jonkinsortin mielenhäiriöisiä nämä syyllistäjät ovat ja kaipaisivat terapiaa. mutta tämä vain nyt yhden yksilön kautta havaittua.
 
Viimeksi muokattu:
Tossu
"Elänkö narsistin kanssa? Jatkuva syyllistäminen, haukkuminen, puhumattomuus , loukkaaminen ja "tunnekylmyys" vievät minusta mehut, enkä tunne oloani kovinkaan hyväksi."

Tuskin elät. Vaimosi on kyllästynyt sinuun ja siksi käyttäytyy noin. Häntä luultavasti ärsyttää kaikki, teet niin tai näin. Etenkin jos olet lähtenyt mielistelylinjalle, niin voit olla varma että sekään ei kanna hedelmää.

Kokeile toimia itsenäisesti. Saan kuvan, että vaimosi on se joka vie ja sinä vikiset. Keksi teille jotain hauskaa tekemistä, ilman painetta mistään vatvomisesta parisuhteen tilasta. Varaa vaikka vkl Tallinnan vanhaan kaupunkiin -eikä missään nimessä mihinkään kulalahtaneeseen Viru hotelliin! Syötte hyvin, soppailette, istutte kuppiloissa ja vain olette. Jos häntä ei kiinnosta, niin menet yksin ja pohdit elämääsi oikein perusteellisesti. Jos tuntuu, että vaimosi on ärsyyntynyt myös minilomalla, niin ota aikalisä suhteesta. Hyväksy myös se, että joskus rakkaus jää yksipuoliseksi. Voisin lyödä vetoa, että teidän suhteenne ei tuosta paremmaksi muutu -päinvastoin. Kohta mukaan tulee pettämiset ym. Erotkaa ennen sitä. Ihan sama, onko lapsia tai ei.
 
Cara
Miksi kidutat itseäsi tuollaisen naisen kanssa?
Sanot rakastavasi häntä, mutta se taitaa nyt ikävä kyllä olla yksipuolista.

Olet ansainnut paremman parisuhteen. Kestätäkö tuollaista kohtelu tulevat vuosikymmenet?
 
Ainasyyllinen
Olen mielestäni yrittänyt aika useaa tapaa lähestyä "asiaa" eli vaimoani. Lomia, yhteistä aikaa, hänelle omaa aikaa, olen yrittänyt tukea häntä hänen asioissaan ja yrittänyt olla huomaavainen ilman "mielistelyä". Olen ollut kahdesti aiemmin naimisissa eli en ole ihan just "kiivennyt puusta alas". En etsi ihmeitä, enkä odota mitään suurta rakkaustarinaa tai palvontaa, vaan edes hieman toisen kuuntelemista, ei vain kuulemista. Keskustelua, ei vain siitä mitä kaupasta ostetaan tai tarvitaanko nyt uusi lamppu tai matto. Mutta kun haluan keskustella vähänkin syvällisemmistä aiheista, syyllistäminen jatkuu. Tunne-elämästä tai MINUN tarpeistani puhuminen on lässytystä ja seurauksena lähes aina "taasko sä alotat ton saman jankuttamisen", vaikka en olisi kuukauteen puhunut aiheesta, jatkona joka kerta "idiootti" tai "epänormaali" tai jotain muuta yhtä mukavaa kuunneltavaa. En tiedä teistä muista, mutta tällaiset sanat tuntuvat jäävän polttomerkin lailla johonkin tuonne sisälleni. Voisin kertoa tässä läjän esimerkkejä siitä, miten jonkin tapahtuman "syy" on käännetty minuun, vaikka asia on ollut toisin. En kanna syyllisyyttä asioista, joita en ole tehnyt, mutta se ei olekaan se pointti. Syyllistäminen ja kaikki siihen liittyvä negatiivinen palaute käy pidemmän päälle raskaaksi. Vähättely, nimittely, solvaaminen, läheisyyden puute ym. uskoakseni parisuhteeseen kuulumattomat asiat syövät raavastakin miestä.

Joka paikassa puhutaan tasa-arvosta, naisten oikeuksista, ihmisoikeuksista, kansalaisoikeuksista ym. ym. Kukaan ei ole enkeli, niinkuin en minäkään. Yritän kuitenkin parhaani oppiakseni virheistäni, mutta sekin tuntuu olevan yksipuolista. Luulisin, että minullakin olisi oikeus ihmisarvoiseen elämään ilman jatkuvaa syyllistämistä ja vähättelyä.
 
Henkistä väkivaltaa
Olen mielestäni yrittänyt aika useaa tapaa lähestyä "asiaa" eli vaimoani. Lomia, yhteistä aikaa, hänelle omaa aikaa, olen yrittänyt tukea häntä hänen asioissaan ja yrittänyt olla huomaavainen ilman "mielistelyä". Olen ollut kahdesti aiemmin naimisissa eli en ole ihan just "kiivennyt puusta alas". En etsi ihmeitä, enkä odota mitään suurta rakkaustarinaa tai palvontaa, vaan edes hieman toisen kuuntelemista, ei vain kuulemista. Keskustelua, ei vain siitä mitä kaupasta ostetaan tai tarvitaanko nyt uusi lamppu tai matto. Mutta kun haluan keskustella vähänkin syvällisemmistä aiheista, syyllistäminen jatkuu. Tunne-elämästä tai MINUN tarpeistani puhuminen on lässytystä ja seurauksena lähes aina "taasko sä alotat ton saman jankuttamisen", vaikka en olisi kuukauteen puhunut aiheesta, jatkona joka kerta "idiootti" tai "epänormaali" tai jotain muuta yhtä mukavaa kuunneltavaa. En tiedä teistä muista, mutta tällaiset sanat tuntuvat jäävän polttomerkin lailla johonkin tuonne sisälleni. Voisin kertoa tässä läjän esimerkkejä siitä, miten jonkin tapahtuman "syy" on käännetty minuun, vaikka asia on ollut toisin. En kanna syyllisyyttä asioista, joita en ole tehnyt, mutta se ei olekaan se pointti. Syyllistäminen ja kaikki siihen liittyvä negatiivinen palaute käy pidemmän päälle raskaaksi. Vähättely, nimittely, solvaaminen, läheisyyden puute ym. uskoakseni parisuhteeseen kuulumattomat asiat syövät raavastakin miestä.

Joka paikassa puhutaan tasa-arvosta, naisten oikeuksista, ihmisoikeuksista, kansalaisoikeuksista ym. ym. Kukaan ei ole enkeli, niinkuin en minäkään. Yritän kuitenkin parhaani oppiakseni virheistäni, mutta sekin tuntuu olevan yksipuolista. Luulisin, että minullakin olisi oikeus ihmisarvoiseen elämään ilman jatkuvaa syyllistämistä ja vähättelyä.
Vaimosi on rajatilapersoonallisuushäiriöinen tai sitten hänellä on asperger. Miksi sinä suostut siihen, että vaimosi kävelee ylitsesi? Kirjoitit tasa-arvosta ja molempien oikeuksista suhteessa siispä miksi et aja omia etujasi. Vaimosi on niin kova luu, että hän pärjää kyllä. Jostain ihmeen syystä tämän päivän naisilla on hieman outo käsitys naisten oikeuksista ja tasa-arvosta. Monesti näkee, että edellä mainitsemani asiat otetaan miehen selkänahasta välittämättä lainkaan sen toisen ihmisen oikeuksista tai hyvinvoinnista puhumattakaan tunteista. Ainut asia on se, että sinun tapasi käsitellä asioita muuttuu merkittävästi, sillä vaimosi ei tule muuttumaan. Muuta toimintamallejasi ja tee asioita itsellesi hyväksi välittämättä siitä satuttaako käyttäytymisesi toista eli periaatteella niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Lakkaa olemasta se kiltti, nössö, joka ei osaa sanoa ei ja saa henkisesti turpaansa mennen tullen. Jospa tässä liitossasi kerrankin olisit niskanpäällä ja ottaisit sen miehen aseman joka sinulle kuuluukin. Miksi makaat lattialla kengänkuva kasvoillasi kun ei sinun tarvitse tehdä niin.
 
Viimeksi muokattu:
Aina
Kun luin "Ainasyyllisen" täsmällistä kirjoitusta kokemuksestaan, niin vaikutelmaksi tuli, että hän viisaana ja vahvana jättää itsensä tuleen makaamaan. Onko sitten jonkinlaista liiallista vahvuutta jopa masokismia, kun kaiken kestää, kaiken kärsii. Rakkautta (?), kun sallii ja antaa itsestään kaiken.

Vaikea sanoa, joutuvatko kaikki joskus syyllistetyiksi. Ehkäpä niinkin. Onhan normaalia kokea jonkinlaista syyllisyyttä virheistään. Syyllisyyshän on myös oma kokemus, kuten häpeä tai muut "mustat" tuntemukset. Kuuluvat normaaliin elämään. Epänormaalia olisi, ellei kokisi syyllisyyttä ollenkaan.

Mutta tässä lienee kuitenkin kyse siitä, että toinen syyttää, syyttelee tai halventaa myös asioista ja tilanteissa, joissa ei ole kyse varsinaisista virheistä. Aivan kuin toinen vain purkaisi omaa pahaa oloaan, tyytymättömyyttään, omia epäonnistumisiaan, epävarmuuttaan. Tulee ihan mieleen ne epänormaalit tilanteet, joissa joku vain nostetaan syntipukiksi, joka saa kaiken pahan aikaan. Kysehän ei ole mistään todellisesta aiheuttamisesta, vaan sanojan oman pään sisällä pyörivästä vääristymästä.

Epärealistisen ja vääristyneen reagoimisen kyllä aistii, huomaa ja tuntee helposti. Sille on vaikea löytää oikeutusta itsestään tai toisesta kohteeksi joutuneesta. Yhdelle lastataan ja pakataan niin paljon liikaa vääryyttä, virheiden aiheuttamista, syitä ja seurauksia, etteivät ne tarkemmassa tarkastelussa ole mitenkään mahdollisia. Paha leimaaminen, kiusaaminen ja syyllistäminen voi saada todella mittavat ja epätodelliset puitteet.

Kyllä tuollaisen syyllistävän ja syyttävän puheen aika helposti huomaa. Lauseessa on aina AINA -sana. MIKSI SINÄ AINA ... OLET AINA ... HÄN AINA .... Kyllähän sitä tiedetään KUKA ... EIHÄN KUKAAN MUUKAAN. TIETENKIN HÄN sitä ja tuota... jne. Varmaan näistä esimerkeistä jo ymmärtää, ettei syy ole toisessa kaikkeen. On kyse omasta pahasta olosta, kuten kiusaamisessakin. Pitää hakea virheet ja tyytymättömyys toisesta, jotta itseä hieman helpottaisi, vaikkei paha olo helpota kuin sen sanomisen hetken, jos sitäkään.

Mistä paha olo tulee, on tietenkin kovin yksilöllistä, mutta aina on epävarmuutta itsestä, omasta olosta, asemasta, negatiivisista tunteista, joita ei pysty kättelemään tai sietämään itsessään. Vikaa ei voi sietää itsessä, vaikka sen voisi nähdä. (Vrt. tavallinen ilmaisu: Ei näe vikaa itsessä.) Tällainen henkilö muuten yleensä pärjää vieraassa porukassa ja uusissa suhteissa näennäisen mallikkuutensa vuoksi. Psykoterapeutin harhauttaminenkin on tavallista.

Läheisissä ja tutuissa suhteissa vedättäminen ei sillä muotoa onnistu, joten ainoaksi heikon minän ja itsetunnon suojelijaksi tulee toisen ja toisten syyllistäminen kaikesta. Jos ihan kaikki ei menekään läpi, niin varmaan on jokin vanha tapahtuma, johon voi tarvittaessa palata ... kun sinä silloinkin...

Tämä on hyvin raskasta kokea. Syyllistävän kanssa on todella vaikea tulla toimeen, muutoin kuin todeta se, että vika ei ole itsessä vaan toisessa. Tuskin sekään tuo mitään onnea ja autuutta, mutta auttaa kestämään. Ainoa keino lienee välttää kanssakäymistä, tai lopettaa suhde. Onnistuuko se, onkin toinen kysymys. Voi tietenkin olla välittämättä, kuulematta, reagoimatta ja jättää toinen räpiköimään syyllistämisensä kanssa. Mutta kysehän ei ole enää positiivisesta vuorovaikutuksesta, vaan enemmänkin piilovihamielisyydestä ja välinpitämättömyydestä.

Joskus voi toki yrittää nostaa kissan pöydälle. Kysyä, mikä tarve toisella on AINA syyttää ja syyllistää kaikesta. Ja odottaa, että toinen myös vastaa. Voinee myös nostaa pöydälle kysymyksen, miksi toinen ei kunnioita, arvosta. Mikä panee vähättelemään ja halveksimaan? Ja odottaa vastausta. Retorisina kysymyksinähän nämä tulkittaisiin vain onnettomaksi puolustautumiseksi.
 
Wilmaliina
Puolisoni syyllistää minua siitä, että kuljeskelen ympäri maailmaa. Ja siitä, etten tee kotitöitä "tarpeeksi", koska kuljeskelen ympäri maailmaa. Hän syyllistää minua siitä, että pelaan netissä pokeria ja notkun sohvankulmalla. Ja lähden taas kulkemaan ympäri maailmaa. Enkä tee kunnon töitä.

Itse asiassa ei puolisoni minua niistä syyllistä, vaan minä itse syyllistän itseäni näistä. Puolisollani ei ole edes oikeutta syyllistää minua mistään. Minulla on oikeus elää elämäni just niin kuin itse haluan, kunhan huolehdin jälkeläisistämme. Syyllistämättä itseäni siitä.
 
kysynvaan
onko jälkeläiset mukana kiertämässä maailmaa, tai miten katsot heistä huolehtivasi?

jos on epäonnistuneessa suhteessa, niin omaa elämää eikannata pilata jäämällä mielenhäiriöisen kohteeksi.
 
Wilmaliina
onko jälkeläiset mukana kiertämässä maailmaa, tai miten katsot heistä huolehtivasi?

jos on epäonnistuneessa suhteessa, niin omaa elämää eikannata pilata jäämällä mielenhäiriöisen kohteeksi.
Vastaan vaan. Huolehdin jälkeläisistämme. Kaikista viidestä.

Kuinka monesta jälkeläisestä sinä huolehdit syyllistäen syyllistämisesi ohella?
 
Viimeksi muokattu:
Huh
Olen ollut kahdesti aiemmin naimisissa eli en ole ihan just "kiivennyt puusta alas".
Mitäs vikaa niissä kahdessa edellisessä vaimossa oli? Tuli tunne, että toistat aina samat virheet, etkä ole oppinut yhtikäs mitään. Sinusta saa just sellaisen lässyttävän, jankkaavan marttyyrin kuvan.


"Vaimosi on rajatilapersoonallisuushäiriöinen tai sitten hänellä on asperger."

-Missä toimit lääkärinä? Todella pätevä olet, kun pystyt tekemään diagnoosin henkilöstä näkemättä, kuulematta hänen versiotaan tapahtumista.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä