Oli tosi surullista huomata taas omaisemme riutunut olemus, kun saapuessamme hän tarrasi vapisten viemiimme tuliaisiin kuin hengen hädässä, kun ensin saimme nostettua hänet sängystä ylös. Ja taas sama laulu: mummo oli virkeä eilen ja söi ihan omin avuin, tänään ollut taas väsynyt ja flegmaattinen. Miksi ei koskaan ole käydessämme virkeä ja syö omin avuin meidän omaisten käydessä?
Sitten päivällisen aikana seurasimme ruokailua salin puolella. Joillekin ruoka kelpasi, oli jotain pinaattikeittoa, taas toisille pieni annos ei riittänyt, vaan jäivät kaapimaan tyhjää lautasta. Vieressäni istuneen laihan mummon pyyntöä ei miksikään noteerattu, kun hän hiljaisella äänellä pyysi lisää ruokaa. Nämä ruuat, mitä siellä tarjotaan, ovat niin halvoista tarvikkeista, että luulisi ruokaa voivan antaa jokaiselle, niin paljon kuin maistuu. Loppu heitetään kuitenkin pois, jos ei seuraavana päivänä samaa syötetä uudelleen. Eläimiäkin hoidetaan paremmin, kuin näitä mummo- ja papparaukkoja. Ainakin meidän perheessä koira syö parempaa ruokaa kuin ihmiset. Vanhukset, joilla on vielä puhetaito tallella, osaavat sentään pyytää apua, mutta nämä, jotka eivät osaa puhua sanaakaan, ovat heitteillä, janoissaan, sängyn pohjalle käpertyneitä muumioita.
VANHUKSISTA JA TAIVAASTA. Vanhukset ovat meidän linkkimme paratiisiin. Pahuus kateus ja tyytymättömyys ovat heille vierasta. Kun istuu vanhuksen kanssa mäenrinteessä ihanassa iltapäivän auringossa, on kuin palaisi Eedeniin, missä joutilaisuus ei ollut pitkäveteistä, vaan tyyntä rauhaa.
