se olikin koneella
Tässä siis:
Oli muuan nainen Prahassa
joka kantoi nimeä Milena
niin naurua kilkkuva, kopea
ja hampaissa hopealusikka
Hiuksissa hienoimman konjakin väri,
silmät kuin sulanut messinki
ja huulet, ja rinnat ja kaikki muu
kai jokainen hänestä haaveili!
Päivisin kulki hän kadulla
ja kauppasi plyysikangasta
ja öisin, jos oli tarvetta
hän viihdytti vuoteessa vieraita
Ja samassa rapussa asui mies
länkisäärinen, ruma ja kumara
ja mielensä hauras ja hullaantunut
kauan sitten haljennut kahtia
Hän kuunteli öisin juhlintaa
ja Milenan vuoteen natinaa
vaan toisaalta, ehkä ei hulluuttaan
hän olisi nukkunut muutenkaan
Ja Milenan nauruun, ja natinaan
mies ihastui, raukka, ja toisinaan
hän portaissa näki, ja tervehti
ja kasvonsa piilotti kumaraan
Kului viikko, toinen, ja kuukausi
tuli syksy ja kaupungin huuhteli
ja sitten kun lunta jo tuiskusi
mies Milenan yllättäin vietteli
Mitä tapahtui? Miten vietteli?
Hänet hulluilla huulillaan herätti!
Hyväili, kuiski ja kehräsi
ja pimeään syliinsä peitteli!
Ja Milena suli ja pehmeni
ja enemmän antoi kuin omisti
mies kaiken otti ja ihmetteli
kai itsekin itseään kadehti!
Nyt Milenan suuressa vuoteessa
vain mies yks ja ainut, ei vieraita
ei viiniä enää, ei juhlia
vain hellyyden kuohuva humala!
Ja Milena kankaita kauppasi
mies kaduilla huilua soitteli
ja kevät kun äkkiä puhkesi
niin Milena lasta jo odotti!
Tuli tulva ja kujilla ruumita ui
ja Praha yski, ja tukehtui
tuli sota ja korvensi kaupungin
mutta kolossa runneltun korttelin
makas Milena, nähnyt ei kauhua
vain nauroi ja silitti vatsaansa!
Hän paisui taikinan tavalla
ja konjakin välke hiuksissa
yhä syveni, korisi kaupunki
mutta siitä hän vähät välitti!
Mies sotaan ei tahtonut lähteä
ei kauniisti kuolla, ei kärsiä
niin eräänä yönä hän pakeni
ja Milena seurata lupasi
Mies matkusti kylään syrjäiseen
ja kirjeen lähetti naiselleen
pian pyysi tulemaan perässään
kaiken entisen iäksi jättämään!
Ei Milena saapunut milloinkaan
ei pitänyt pyhiä lupauksiaan
sillä samana yönä kun lähti mies
tuli sotilaant kaupungin polttamaan
Ja syntyi kaaos ja paniikki
ja vauhkoontui palava kaupunki
ja Milena ihmisten jalkoihin jäi
ja vatsalleen portaissa putosi!
Niin äkkiä menetti lapsen hän
sai sisäänsä ikuisen ikävän
ei miestä pystynyt kohtaamaan
ei katsomaan kasvoihin suruaan!
Niin rauha tuli ja kaupunki
oli jälleen kuin vilkkuva tivoli
ja autojen renkaat villitsi
vain katuja pitkin hulmusi
Ja Milena Pariisiin matkusti
sinne jäi, ja kaikilta katosi
ei pystynyt sen jälkeen milloinkaan
hän itseään toiselle jakamaan!
Ja siellä kai vieläkin tanssii niin!
Hän tanssii parketit pyörryksiin
tyhjänä sydän ja tyhjänä syli
näin Prahalle toivotti näkemiin!
Ja näkemiin iäksi nuoruudelle
ja naurulle, ilolle, itselleen
vain kerran itki ja kuiskasi:
Niin joskus käy kun on käydäkseen...
