Tiesin jo häissäni etten ole kauaa naimisissa

päätin mielessäni että kaksi vuotta vähintään kuitenkin oltava, ettei ole liian "noloa".
Eihän tuollasia ajatuksia kenellekään voi ääneen sanoa. Yhteensä tuli sitten oltua vähän enemmänkin.
Kauanko teillä on ollut tarkotus elää "aviossa"? Siis noin pääpiirteittäin, vuosissa vai vuosikymmenissä?
Mieluummin vastauksia niiltä jotka on miettineet realisesti, ihan suunnitellusti että esim 20 vuotta kannattais olla.
Sellaset "kunnes kuolema erottaa" vastaukset nyt ei satumaisuudessaan jaksa kiinnostaa, en usko sellasiin.

 

Kuulostaa kyllä tosi OUDOLTA... Kyllä minä ainakin naimisiin mennessäni ajattelin, että tässä sitä vietetään elämä yhdessä. Ja ajattelen edelleen. Vaikeaa on välillä ollut, mutta niistä on selvitty yhdessä ja työtä liiton eteen on tehty.

Jos siis ei saa vastata "kunnes kuolema erottaa", niin vastataan sitten että kymmeniä vuosia, hautaan saakka

 

uskallanko kysyä että miks sä sitten menit naimisiin?

 

Tänään näyttää kuluvan paljon poppareita... opcorn:

 

Itse olen piakkoin menossa naimisiin ja tarkoitus on kyllä olla ihan loppuelämä. Ikinä ei tietenkään tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Omasta mielestäni avioliitto on kuitenkin sellainen sitoutuminen, jota ei kannata heppoisin perustein solmia, ja sen toimivuuden ja kestävyyden eteen pitää tehdä töitä, eikä luovuttaa liian helposti.

 

Meillä ensi kuussa häät ja en naimisiin menisi, jos en tietäisi että suurenosan elämästäni tahdon tuon miehen kanssa viettää. Kukaan ei osaa tulevasta kertoa, mutta olemme jo kuusi vuotta olleet yhdessa ja rakastamme toisiamme, lapsiamme, kotiamme ja tiedämme että nyt tahdomme olla yhdessä.

 

Olen ollut perheeni ainoa tyttö, saimme tasaveroisen kasvatuksen. Mielikuvani pojista ja miehistä ei ole koskaan perustunut haaveisiin, unelmiin tai sankareihin, jotka on "saatava". En pitänyt kiirettä löytääkseni oikeaa, vaan vietin railakasta elämää useammankin miehen kanssa lyhyemmissä tai pitemmissä suhteissa. Kun tapasin mieheni ajattelin hänestä vain, että jos tulisi suurkatastrofi, pystyisimme yhdessä keksimään miten selviäisimme siitä. Elän siis ihan mukavan tyypin kanssa samassa talossa, enkä millään jaksaisi lähteä etsimään taas uutta seuraa. En voisi kuvitella olevani suhteessa, jossa arvion kannattaako siinä olla pitkään. On niin paljon tekemistä ja omaa tekemistä, että kärsisin jos elämäni olisi keskittymistä vain toiseen ihmiseen ja parisuhteeseen. Sen takia en tajua ap:n kysymystä, koska tuntuisi kuin hänellä ei olisi omaa elämää ollenkaan.

 

Etsin pitempään sitä sopivinta ja kyllä olen naimisissa kuolemaan asti. Menin naimisiin 37 v. ja tapasin mieheni 31v.

 

Mun mielestä on jotenki tosi kummallista ja tätä päivää, että naimisiin mennään ajatuksella että ainahan sitä voi erota ja katotaan nyt kuinka kauan tää huvittaa. Miks sitte mennä naimisiin? Mä nään sen avioliiton tärkeimpänä ja lähes ainoona tarkotuksena että sille puolisolle ja kaikille muillekin halutaan ilmasta että tähän olen sitoutunu ja tässä haluan pysyä lopun elämääni. Eiks sitte oo sama vaan asua yhessä avoliitossa jos on tarkotuskin pistää jossain vaiheessa pillit pussiin? Helpompaakin se olis. Vai pitääkö ne prinsessajuhlat vaan saada, väliäkö sillä, kestääkö liitto?

 

Rakastuimme ja aloitimme mieheni kanssa seurustelun jo 16 vuotta ennen kuin menimme naimisiin. Todellakin haluan elää mieheni kanssa loppuelämäni, miksi edes muuten olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Avioliittoa on kestänyt nyt reilut 10 vuotta ja uskon sen vakaasti kestävän siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa.

Rakastan miestäni yhä yhtä paljon, ellen jopa enemmän, kuin silloin 16 vuotiaana tyttösenä toisemme tavatessa. Hän on minulle se ainoa oikea, elämäni suuri rakkaus. Kukaan muu ei hänen paikkaansa voi viedä sydämessäni.

 

Itse en jaksaisi edes lähteä suhteeseen, jonka tietäisin jo valmiiksi kestävän vain hetken. Mulla on ihana mies, jota rakastan hyvin paljon. Toivon, että saan viettää hänen kanssaan lopun elämääni...
Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen. Käytin paljon aikaa sen oikean löytymiseen ja voin kertoa, että niitä prinsseiksi naamioituneita sammakoita on aivan liikaa

 

Kyllä täälläkin elinikäiseen liittoon olemme lähteneet ja hyvää vauhtia tässä mennään. "Tahdon" -sanasta on kulunut 15 vuotta eikä tulisi mieleenkään miettiä, milloin eroaisi. Vanhempani ja appivanhempani ovat olleet liitoissaan yli 40v, siskoni parikymmentä vuotta, ystäväpiirissäni paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki pitkissä liitoissa..

Onko ap jutellut miehensä kanssa, miten hän on ajatellut avioliittonsa keston ja tulevaisuuden? Luulisin, että useinmiten naimisiin mennään suuresta rakkaudesta ja ajatus on, että loppuelämä. Sit kaikenlaista elämänvarrella sattuu ja suunnitelmat muuttuu, mutta lähtökohta lienee tuo.

Ero on myös yleensä tosi kipeä paikka ja kriisi, vaikka se tapahtuisi sopuisastikin. Tietysti, kun suuresta rakkaudesta luopuu. Onko ap tullut joskus elämässään niin pahasti satutetuksi, ettei uskalla heittäytyä rakastamaan ja luottamaan? Suojelee itseään tämmöisellä "määräaikaisen avioliiton" ajatuksella.

 

[QUOTE="Hömelö";29430992]Mun mielestä on jotenki tosi kummallista ja tätä päivää, että naimisiin mennään ajatuksella että ainahan sitä voi erota ja katotaan nyt kuinka kauan tää huvittaa. Miks sitte mennä naimisiin? Mä nään sen avioliiton tärkeimpänä ja lähes ainoona tarkotuksena että sille puolisolle ja kaikille muillekin halutaan ilmasta että tähän olen sitoutunu ja tässä haluan pysyä lopun elämääni. Eiks sitte oo sama vaan asua yhessä avoliitossa jos on tarkotuskin pistää jossain vaiheessa pillit pussiin? Helpompaakin se olis. Vai pitääkö ne prinsessajuhlat vaan saada, väliäkö sillä, kestääkö liitto?[/QUOTE]


En itseasiassa osaa kunnolla vastata miksi menin naimisiin. Luultavasti siksi että olin kyllä ihastunut ko.mieheen jo aikasemmin, mutta ei se ollut syynä, ihastus oli jo loppunut kun oli häät. En voi muulla selittää naimisiin menoa kuin sillä että suostuin kun hän pyysi kun oltiin saatu yhteinen lapsi.
Kai mä sitten ajattelin ettei siitä haittaakaan ole sillä hetkellä ja tuli mieleen että ollaan nyt esim pari vuotta ainakin kun lapsi vielä niin pieni, että siinä ois toinenkin hoitamassa sen aikaa.
Oishan se ollut ihan samaa avoliitossakin tosiaan, mutta tulin sitten suostuneeksi menemään naimisiin. Mitään prinsessahäitä en halunnut, että se ei kyllä ollut motiivini.

 

ap: menin kanssa aikoinaan naimisiin vaikka olin jo laskeskellut omat rahat eron varalle. Reilun vuoden päästä ero, syynä miehen sekoilu ja väkivaltaisuus. En vaan yksinkertaisesti uskaltanut perua häitä ja erosin vasta kun oli pakko. Ja mitään en rahallisesti hyötynyt erosta, kaikki jäi miehelle.

Myöhemmin menin uudelleen naimisiin ja tällä kertaa "ikuisesti". Ymmärrän siis, että on mahdollista ja on varmasti melko yleistäkin. Ei näistä paljoa etukäteen puhella, vasta vuosien päästä voi itselleenkin antaa anteeksi, että oli kaikille, myös itselleen, epärehellinen. Olen kyllä varma, että fiksumpaa olisi ollut perua häät aikoinaan eikä odotella tilanteen kärjistymistä.

 

Työstä, asumisesta, harrastuksista jne voi tehdä jonkun tietyn aikavälin suunnitelman mutta ei parisuhteesta! Tuohan on lähes sama kuin miettiä että teen lapsen, olen äiti 5 vuotta, jätän sen isälle 5 vuodeksi ja sitten katson jaksanko taas pari vuotta eli toisen ihmisen tunteilla ja elämällä leikkimistä.

 

Mun mielestä ap:n asenne on tosi epäreilu puolisoa kohtaan, jos toinen luottaa siihen, että lähtökohtana pidetään elinikäistä liittoa. Tottakai elämän varrella saattaa tapahtua jotain odottamatonta, mutta jos naimisiin menee miettien, että koskas mä kehtaan erota, niin kyllä on aika itsekäs ja lapsellinen ajatusmaailma. Ei se ole mitään prinsessasatua että haluaa viettää lopun elämää yhdessä. Se on, jos kuvittelee kaiken aina olevan ihanaa ja helppoo.

 

ma kans tiesin sillon mennessani naimisiin etten todellakaan tuu loppuelamaani olemaan sen tyypin kanssa. naimisin se sai mut ylipuhuttua silla et jos sille sattuu jotain niin on turvatumpi talous sitte mulle ja lapsille. meilla oli sillon kolme lasta. naimisissa oltiin noin 7vuotta. eli oon jo eronnut siita ja elo on paljon parempaa kun sen kanssa.

 

En ajatellut asiaa ollenkaan, en miettinyt, että kauankohan tässä ollaan yksissä. Piakkoin olen ollut naimisissa puolet elämästäni, eikä tämä ollenkaan ole tässä vielä Kaukana sadusta ja mistään kultareunaisesta, mutta voittopuolisesti plussan puolella. Kuitenkaan en pidä mahdottomana ajatuksena sitäkään, että jostain syystä ero joskus tulisi, jos elo muuttuisi yhdessä huonoksi. Toivottavasti ei muutu.

 

Työstä, asumisesta, harrastuksista jne voi tehdä jonkun tietyn aikavälin suunnitelman mutta ei parisuhteesta! Tuohan on lähes sama kuin miettiä että teen lapsen, olen äiti 5 vuotta, jätän sen isälle 5 vuodeksi ja sitten katson jaksanko taas pari vuotta eli toisen ihmisen tunteilla ja elämällä leikkimistä.

Yksi tuttava piti suhteita määräaikaisina, "antoi" tyttöystäville "vielä jatkoaikaa". Kunnes kohdalle osui se (tekisi mieli sanoa) oikea (ja sanoinkin). Poissa on se korskeus ja suhteiden jaksottaja. Mukava nähdä rakastunut nuoren perheen isä ja omistautunut aviomies.

 

Mua harmittaa ihan valtavasti, kun avioliitosta on tullut niin arvoton asia. Mä en ole uskovainen, mutta pidän avioliittoa pyhänä ja on typerää luvata "Jumalan silmien edessä", kuin myös sukulaisten ja ystävien, että kunnes kuolema meidät erottaa, jos ei ole edes aikomusta sitä lupausta pitää. Pyh.

 

Minäkin tiesin, että loppuelämää en aio viettää mieheni kanssa kun menin naimisiin. Suunnittelen eroavani lähiaikoina. Menin naimisiin kun ei ollut parempaakaan tekemistä.

 

[QUOTE="miira";29431077]Menin naimisiin kun ei ollut parempaakaan tekemistä.[/QUOTE]

Mikä olisi ollut parempaa tekemistä, muttet just voinut sitä tehdä, niin menit naimisiin? Ei ollut just tangomarkkinoiden aika tai mustikatkin meni jo, joten marjaan ei kannattanut mennä?

 

Me emme häissämme halunneet sanoa "kunnes kuolema meidät erottaa" sillä ajattelemme, että edes kuolema ei meitä erota vaan tapaamme taas taivaassa emmekä uusiin naimisiin ikinä halua.

 

Joo, ei ollut parempaa tekemistä. Vanhemmillani ilmeisesti oli parempaa tekemistä, koska eivät osallistuneet häihin kun oli niin paljon työkiireitä.

 

Mä olen 33v, naimisissa ollut 12vuotta. En usko siihen että satavarmasti pysymme yhdessä koko loppuelämämme, mitä tahansa voi tapahtua vuosien saatossa. Mutta en kuitenkaan ole laittanut mitään deadline omalle avioliitolle. En tällä hetkellä näe loppua häämöttämässä ja hyvä niin.