Tiedättekö tämän tunteen kun käytte sairaalassa katsomassa

["mie"]

lähiomaista ja kun menette sinne ehkä toiveikkaana siitä, että omainen selkeästi ilahtuu käynnistä.Kun pääsette perille, niin ilmeettömänä omainen vaihtaa muutaman sanan, ei ilmaise itseään siten, että olisitte olleet odotettuja vieraita.Itseasiassa tulee jotenkin tunne että omainen ikään kuin jännittäisi käyntiämme ja ehkä stressaantuisikin. No joo, hlö josta kyse on aina ollut sellainen ettei näytä tunteitaan.Nyt kun ei ole enää ihan oma entinen itsensä, niin juttukaan ei luista senkään vertaa mitä aiemmin.On jotenkin surullista se ettei mistään asiasta saada ns jutunaihetta, että siitä lähtisi rönsyilemään keskustelua.Lause silloin tällöin ja niin töksähtelevää/väkinäistä.Yrittää siinä sitten väkisin keskustella.Ristiriitaisia tunteita...tarvitsisi ja haluaisi käydä, mutta vierailu on lopulta jotenkin niin kankeata ja väkinäistä.Kyse kuitenkin omasta vanhemmasta ja välit aina olleet hyvät.En mie syytä siis, vaan pohdiskelen, miten ihminen muuttuu sairauden ja vanhenemisen myötä.

 

[ällöööööt]

Mä en ainakaan halua vierailijoita sairaalaan. Ahdistaa olla seurapiirirouvana sairaalassa kun on kipeä. Oma perhe on poikkeus.

 

[walä]

Ymmärrän ja tiedän hyvinkin tuollaisen tunteen. Voi johtua monestakin asiasta miksi sairaana, vieraassa ympäristössä jutustelu tuntuu väkinäisetä.
Voisiko omaisen kanssa tehdä jotakin, mennä ulos, mennä kahville tai esim. päiväsailiin lukemaan lehtiä tms.

 

["vieras"]

Oletko ilmoittanut etukäteen tulostasi? Mietin vaan, että en itse tykkäisi että makaan sairaalassa ja koko ajan porukkaa ramppaa ovesta sisään, oli sitten hoitohenkilökuntaa tai sukulaisia. Ei mitään omaa rauhaa tai yksityisyyttä. Eikä sitä aina ole juttutuulella.

Oma lukunsa sitten tosiaan ikääntyminen ja sairastelu, mikä voi johtaa persoonan muuttumiseen. Omasta isästäni olen huomannut, että ennestäänkin hiukan varautunut ja sulkeutunut tyyppi muuttuu entistä hiljaisemmaksi. Ei oikein jaksa lastenlastenkaan kanssa enää jutella ja selvästi alkaa hermostuttamaan lasten äänet ja touhut. Monenlaista sairautta on isällä, mutta kuitenkin vielä ihan kotosalla ja normaalia elämää viettää.

 

["alkup"]

Mä en ainakaan halua vierailijoita sairaalaan. Ahdistaa olla seurapiirirouvana sairaalassa kun on kipeä. Oma perhe on poikkeus.

Ymmärrän hyvin tämän...en minäkään ihan ketä tahansa haluaisi sairaalavuoteen äärelle, mutta omaiseni kyllä.Saattaa toki olla ettei halua vieraita, enkä hoksannut kysyä....

 

["alkup"]

[QUOTE="vieras";28357271]Oletko ilmoittanut etukäteen tulostasi? Mietin vaan, että en itse tykkäisi että makaan sairaalassa ja koko ajan porukkaa ramppaa ovesta sisään, oli sitten hoitohenkilökuntaa tai sukulaisia. Ei mitään omaa rauhaa tai yksityisyyttä. Eikä sitä aina ole juttutuulella.

Oma lukunsa sitten tosiaan ikääntyminen ja sairastelu, mikä voi johtaa persoonan muuttumiseen. Omasta isästäni olen huomannut, että ennestäänkin hiukan varautunut ja sulkeutunut tyyppi muuttuu entistä hiljaisemmaksi. Ei oikein jaksa lastenlastenkaan kanssa enää jutella ja selvästi alkaa hermostuttamaan lasten äänet ja touhut. Monenlaista sairautta on isällä, mutta kuitenkin vielä ihan kotosalla ja normaalia elämää viettää.[/QUOTE]

Siirsivät toiseen sairaalaan lähemmäs minua ja kerroin aiemmin kun mahdollisesta siirrosta oli puhetta, että pääsenkin sitten paremmin käymään.Tarkkaa ajankohtaa en ilmoittanut.Tein siinä varmaankin yhden pahan virheen, kun olin niin innoissani että pääsen vierailemaan.Puhelimessa olimme silloin vaihtaneet muutaman sanan kun oli toisessa sairaalassa pidemmällä.

 

[Ultramariini]

Sairastaessaan pitkään, voi sairaus muuttaa ihmistä, ja koko elämä voi kietoutua ja ahtautua sairauden ympärille.
Sairastuneen ihmisen muutuneen persoonan kohtaaminen on läheisille rankkaa, kuten tietysti sairastuneelle itselleen. Ja sairaala ympäristönä lie tuskin kellekään kovin mieltä kohentava. Ja ehkä tuulahdus ulkomaailmasta, voi herättää jonkinlaista katkeruuttakin, mene ja tiedä. Ja ehkä potilaalle voi tulla tunne, että omaiset odottavat häneltä jotakin, odottavat hänen olevan oma itseensä , joka hän on aiemmin ollut.

Tiedän tuon ristiriitaisen olon, muistan ne moninaiset tunnekirjot, joita sairaalassakäynti herätti kun kävin katsomassa sairasta isääni. Isääni, joka ei enää tuntunut siltä isältä, joka minulla joskus oli. Vaan sairaalansängyssä makasi, joku hauras ja sairauden runtelema ihminen, rakas, joka oli kuin pieni linnunpoikanen.

Sitä vastavuoroista keskustelua ei enää syntynyt, joskus puhelin itse, niitä näitä. Joskus vaan istuin vierellä, joskus pidin kädestä kiinni, joskus laulelin. Yritin lukea toisesta, että koska hän koki läsnäoloni vaativana, ja koska se taas tuntui hyvältä, vaikkei hän sitä sanallisesti kyennytkään ilmaisemaan.

Ehkei aina tarvitse puhua, joskus vaan se, että on siinä vieressä voi antaa paljon. Ja jälkikäteen ajateltuna, ne hetket antoivat paljon myös minulle itselleni.


:hug: voimia sinulle ja teille, jotka sairaalassa käytte, ja hänelle, joka siellä sairaalassa on.

 

[MolliMelooni]

Sanat tuntuvat turhilta Ultramariinin vastauksen jälkeen. :flower:

Sanon vaan, etten itsekään ole sairaalassa vieraillessa oma itseni, joten en voi odottaa sitä usein kipeältä ja heikolta vierailtavaltakaan.

 

[Jcxjb]

Kävin katsomassa mummoani muutama päivä ennen kuolemaa, tuli tunne ettei halunnut mun kosketusta jne.

 

["alkup"]

Ymmärrän ja tiedän hyvinkin tuollaisen tunteen. Voi johtua monestakin asiasta miksi sairaana, vieraassa ympäristössä jutustelu tuntuu väkinäisetä.
Voisiko omaisen kanssa tehdä jotakin, mennä ulos, mennä kahville tai esim. päiväsailiin lukemaan lehtiä tms.

Hän kulkee apuvälineen kera ja jotenkin tuntuu ettei haluaisi sitä käyttää(kysyin että tarvitsisiko kotonkin olla sellainen, mutta ei kuulemma) Ilman sitä kaatumisriski kuitenkin suurempi.Lehtien lukeminen...itse ei pysty kaihin vuoksi lukemaan, mutta kenties voisin lukea hänelle jos hän haluaa. Kahvittelu...siitä en oikein osaa sanoa ... minulle kyllä sopisi

 

["alkup"]

kiitokset kaikille vastanneille

 

[walä]

[QUOTE="alkup";28357357]Hän kulkee apuvälineen kera ja jotenkin tuntuu ettei haluaisi sitä käyttää(kysyin että tarvitsisiko kotonkin olla sellainen, mutta ei kuulemma) Ilman sitä kaatumisriski kuitenkin suurempi.Lehtien lukeminen...itse ei pysty kaihin vuoksi lukemaan, mutta kenties voisin lukea hänelle jos hän haluaa. Kahvittelu...siitä en oikein osaa sanoa ... minulle kyllä sopisi[/QUOTE]

Sairaalasta varmasti lainataan vaikka pyörätuolia jos ulos ei vielä uskalla lähteä muuten. Avuttomuus ja toisten avun varassa oleminen voi tietysti tuntua vieraalta, ehkä hävettävätäkin eikä omainen sen vuoksi ehkä halua käyttää pyörätuoia liikkumiseen.

 

["joo"]

Mäkin tiedän tuon tunteen.