...olihan meillä sitten nukutussessiot..meni meinaa ihan itkuksi asti koko juttu ja itekin siinä..no, hairahduin toviksi ajattelemaan joutavia synkkyyksiä.
Tirpanahan se kesken hymistelyni sitten parahti ja huus ja itki etten saa mennä ikinä kuolemaan ja että hän ei tule koskaanmilloinkaan unohtamaan mua jajajaja...ja sitten itkettiin jo täyttä päätä, mikä sujuvasti meni tarttui tähän toiseen nuhanenään ja...
Mulla olikin sitten sylissäni kaksi itkuhiepua :heart:
Tuossa tilanteessa sitä tuntee ittensä melkoisen tyhjäksi ja sanakammoiseksi ja avuttomaksi. Kun puhutaan isoista asioista juuri ennen unille käymistä. Elämää isommista. Siinä sitten sujuvasti kuuntelin näitä kahta, jotka kertoivat heränneitä ajatuksiaan ja pelkojaan. Ja jotka rutistivat mua niin kovin ja niiskuttelivat korvaan "...mie niin sua rakastan äiti, että et saa mennä ikinä koskaan pois!!"
Niin. En menekään. Ikinäkoskaan. Olen aina sinun ihmettelevissä silmissäsi, tekevissä käsissäsi ja eteenpäin menevissä jaloissasi. Olen ihollasi, olen sipisemässä korvaasi. Olen sinussa. Aina. Ja varsinkin siellä sydämessäsi. Sinne aion tehdä pesäkoloni.
Voi noita pieniä...toivottavasti saivat rauhan ja levon aikaiseksi...