K
Kiitos ja anteeksi.
Vieras
Ihastun todella harvoin, olen todella vaikeasti saavutettavissa erinäisistä asioista johtuen. Mutta niin vain kävi, että ihastuin ja rakastuin erääseen mieheen, joka ei vaan luovuttanut mun kanssa. Tunteet oli molemminpuolisia.
Mutta kyseessä oli työpaikkaromanssi ja mieskin varattu..
Mä luovutin, haihduin vain pois. Mutta helvetti vieköön kun nää mun tunteet ei suostu kuolemaan. Kohta on mennyt kolme kk siitä kun ollaan viimeksi nähty, ja mä en pääse siitä ihmisestä tai tästä tunteesta eroon. Mä rakastan ja kaipaan, toivon ja odotan yhä edelleen. Vaikka mä oon niin itselleni vannonut, että odottamaan en ketään jää. Mutta tässä sitä ollaan.
Ja jokin mussa huutaa, että me tavataan vielä. Tää ei ollut tässä. Meidän tiet kohtaa vielä tänä vuonna. Ja sen jälkeen on kaikki toisin. Tää on vaan pakollinen tauko, jonka aikana tuo mies tajuaa että mä oon Se jota se rakastaa ja haluaa.
Ja voi helvetti että tää on typerää. Mä oon typerä. Miksi mulla on pakkomielle tästä? Mä en halua ketään muuta, oon päättänyt jo että elän loppuelämäni yksin (paitsi että tuon miehen haluan jos saan, muita en). Miksi mä sitten roikun muistoissa, yhteisissä hetkissä, kaikissa niissä taianomaisissa hetkissä jotka vietettiin yhdessä? Miksi mä vaan rakastan ja luotan, vaikka mulla ei ole mitään takuita tästä?
Olenko mä vihdoinkin tullut hulluksi? Miten mä muka voin tietää, että me ollaan luotu toisillemme ja että meidän tiet vielä kohtaa?
Mutta kyseessä oli työpaikkaromanssi ja mieskin varattu..
Mä luovutin, haihduin vain pois. Mutta helvetti vieköön kun nää mun tunteet ei suostu kuolemaan. Kohta on mennyt kolme kk siitä kun ollaan viimeksi nähty, ja mä en pääse siitä ihmisestä tai tästä tunteesta eroon. Mä rakastan ja kaipaan, toivon ja odotan yhä edelleen. Vaikka mä oon niin itselleni vannonut, että odottamaan en ketään jää. Mutta tässä sitä ollaan.
Ja jokin mussa huutaa, että me tavataan vielä. Tää ei ollut tässä. Meidän tiet kohtaa vielä tänä vuonna. Ja sen jälkeen on kaikki toisin. Tää on vaan pakollinen tauko, jonka aikana tuo mies tajuaa että mä oon Se jota se rakastaa ja haluaa.
Ja voi helvetti että tää on typerää. Mä oon typerä. Miksi mulla on pakkomielle tästä? Mä en halua ketään muuta, oon päättänyt jo että elän loppuelämäni yksin (paitsi että tuon miehen haluan jos saan, muita en). Miksi mä sitten roikun muistoissa, yhteisissä hetkissä, kaikissa niissä taianomaisissa hetkissä jotka vietettiin yhdessä? Miksi mä vaan rakastan ja luotan, vaikka mulla ei ole mitään takuita tästä?
Olenko mä vihdoinkin tullut hulluksi? Miten mä muka voin tietää, että me ollaan luotu toisillemme ja että meidän tiet vielä kohtaa?
