Alkuperäinen kirjoittaja vieras :
Alkuperäinen kirjoittaja Gekkolisko:
Kolmosta odottaessa pelkäsin synnytystä kovasti. Kävin pelkopolilla, ja siellä luvattiin lähes kuut taivaalta, kuinka saan varmasti spinaalipuudutteen ym, ja kaikki menee hyvin. Todellisuudessa en sitten saanut mitään puudutteita, ja synnytys sujui normaalisti, mutta jäi tosi paha mieli siitä kun oli kuitenkin kamalat kivut ja ne helpottavat puudutukset tosiaan jäi vallan saamatta. Mutta ei sitä varsinaista pelkoa siinä synnytyksen tiimellyksessä ehtinyt miettimään.
Sitten tulinkin taas hetikohta synnytyksen jälkeen raskaaksi, tosin nelosen odotus selvis vasta puolessa välissä kun liikkeet alko tuntumaan. Siinä olikin sitten jo niin lyhyt aika synnytykseen, että päätin heti kun sain raskaudesta tietää, et alan vaatimaan sektiota pelon takia. Se oli pitkä ja mutkikas prosessi, mutta sektion lopulta sain, enkä hetkeäkään sitä kadu, vaikkei se ihan nappiin sujunutkaan (paha tulehdus haavassa, joten paraneminen kesti). Silti jäi paljon parempi mieli siitä, kuin yhdestäkään alatiesynnytyksestä. Ja kyllä koitettiin raskausaikana taas lupailla kuuta taivaalta, ja sanottiin et nyt varmasti spinaalin saisin, mutta enää en niihin puheisiin luottanut, vaan pysyin omassa kannassani jämerästi...
Kätilöt mulla olleet aina tosi ihania ja kannustavaisia, joten sen takia ei ole paha mieli yhdestäkään synnytyksestä jäänyt.
Millaisia sun alatiesynnytykset olleet? Onko niissä ollut jotain erityistä minkä takia pelkäsit?
Normaaleja alatiesynnytyksiä, paitsi esikoinen synty imukupilla, kun en jaksanut ponnistaa, olin itse 39 asteen kuumeessa ja lähes taju pois, enkä siitä synnytyksestä juuri mitään muista. Synnytyksissä ei ole ollut siis mitään erikoisempaa, miksi pitäisi pelätä.
Mutta eniten pelkäsin sitä ponnistamista (suunnaton kipu, ja silti pitää vaan sitä kipua vastaan pystyä ponnistamaan se vauva ulos), ja myöskin sitä, milloin synnytys alkaa, ehdinkö sairaalaan, otetaanko sairaalassa vastaan vai patistetaanko vain kotiin odottelemaan jne. Monen mielestä varmasti pieniä ja mitättömiä pelkoja, mulle taas niin kamalia, että ne häiritsivät totaalisesti jokapäiväistä elämää päivisin ja näin valtavia painajaisia öisin. Ja nelosta odottaessa taistellessani sektion saamisesta, tunsin jopa välillä vihaa tulevaa vauvaa kohtaan, niin voimakasta oli pelkoni. Ja arki oli vaikeaa, kun pelko hallitsi, ja hoidettavana kuitenkin 3 lasta joista yksi oli pieni vauva. Ja väsymys painoi, kun yöt meni valvoessa ja painajaisia nähdessä. Ja parisuhde oli koetuksella, kun kuitenkaan mies ei pystynyt täysin ymmärtämään, miksi niin kovasti pelkään, eikä varsinkaan syttynyt idealle, että nelonen syntyisi sektiolla (pelkäsi vauvan ja mun puolesta isoa leikkausta).
Ja sen huomasin, että synnytyspelon ymmärtää vain ihminen, joka itsekin sen on kokenut ja siitä kärsinyt. Jos todella pelkää, ei auta ohimennen heitetyt "fraasit" et kyl se hyvin menee, ja mitä sitä suotta pelkäämään... Ja mitä enemmän pelkoa muut vähättelevät, ja mitä enemmän sen pelon kanssa joutuu yksin taistelemaan, sitä kamalampaa se on.
Mä oon onnellinen, ettei tartte enää koskaan synnyttää, ja voin ainakin sanoo, et ymmärrän TODELLA hyvin niitä ihmisiä, jotka synnytystä kovasti pelkäävät. Enkä koskaan kenenkään pelkoa tule vähättelemään.
