Te, jotka laihdutatte, mutta kumppani ei

Kaipaisin neuvoja, vertaistukea, jotain apua. Miten te pystytte pitämään itsekurin, kun toinen mässää vieressä?

 

Lisäksi ärsyttää facebook, jossa mulle kohdennetaan leivonnaismainontaa. Koko ajan killuu joku huurteinen suklaajuustokakku siinä sivun laidalla eikä sitä mainosta saa piiloon toisin kuin monet muut.

 

Mulla auttaa se, että aina jos tekee mieli napostella, on jääkaapissa porkkanaa, tomaattia, banaania tai muuta terveellistä naposteltavaa. Muuten käy niin että otan sitä mitä mieskin syö ja siitä se lipsuminen sitten alkaa.

 

No ei meillä kyllä kukaan mässää mun vieressä. Jos mies haluaa karkkia niin syö töissä. Tai esikoisen kanssa karkkipäivänä kun olen lenkillä. Mut mä oon ottanut sen linjan, et mun takia ei tarvii piilossa herkutella. Pakkohan mun on tottua siihen, että houkutuksia on joka puolella ja niitä on vastustettava. Aikomus on pysyä normaalipainossa kunhan sinne pääsen, ja silloin sitä pinnaa vasta tarvitaankin.

 

vierass kiitos noista vinkeistä, oon kyllä vähän hölmö kun en oo ostanu mitään tollasta naposteltavaa joka olis terveellistä! Jotenkin oon ajatellut että itsekurin on vaan riitettävä ja napostelu on huono tapa, mutta parempi napostella jotain kasveja kuin mokata koko juttu

moekoe harmaana oikeessa olet kyllä että houkutuksia on kaikkialla ja pitäishän niitä oppia vastustamaan miten se onkin niin vaikeata! Eihän mun mies kiusallaan mässää, mä oon niin pienestä kateellinen kun pelkästään sen annoskoot ja se rentous, jolla se syö mitä haluaa tuntuu niin epäreilulta ja lisäksi sitten roskaruoka ja herkut silloin kun niitä menee niin kiusaa mua ihan vaan olemassaolollaan. Ei saa mielestä pois kun tietää mitä kotona on. Paras olis, ettei kotona olisi mitään sellaista mutta en halua sitä vaatia, kun ei tunnu reilulta.

 

En puutu miehen syömisiin eikä hän saa puuttua minun syömisiini. Otan vittuiluksi tarjoamiset, jos toinen tietää että laihdutan, mutta ei hänen omia napostelujaan tai mässäilyjäänkään tarvitse mitenkään minun vuoksi himmailla. Saan tyydytystä pienestä nälästäni ja painonpudotuksesta siinä määrin, ettei mulla ole tarvetta sortua muuta kuin ns. suunnitellusti, eli siis niinä päivinä kun sen sortumisen itselleni sallin.

Mies sen sijaan yleensä kadehtii itsekuriani ja lähteen dieettiin ja liikuntaan mukaan, kun olen kuurillani noin viikon verran ollut. Ja mä en siis ole mikään kymmenien kilojen laihduttaja, vaan normaalipainoinen keski-ikäinen nainen, jonka on vaan pakko välillä pistää itseään kuriin, kun huomaan taas tulleen pari kolme kiloa tyhjästä. Tai pitää mahtua pikkujoulumekkoon...

 

En mä miehen syömisiä ala rajoittaa...ostankin jääkaappiin esim. Lihapiirakoita kun se rakastaa niitä. Senverran itsekuria, että ukko voi ihan hyvin mässyttää lohista vieressä ja mie syön rahkaa....valintoja...
Ja lapsillekin ostan karkkipäivää herkut ja ihan mun nähden ne niitä syö.
Kyllähän työpaikallakin joku aina tilaa sitä pitsaa, enkä mä sitäkään voi kieltää.
Mut kyllä joskus kuola valuu, myönnettäköön

 

Kiitos vastauksista tosin vähän hyödytöntä sanoa mulle vaan, että pitää kestää kumppanin syömiset, kun mä nimenomaan sitä kestämistä yritän ja tämän keskustelun pointti oli kysyä vinkkejä ja helpotusta että MITEN

Mä oon ennen tehnyt yhtä sun toista ns. itsekurin voimalla, mutta ei se musta ole luotettavaa, koska itsekuri on niin mielialasidonnaista, että toisinaan se häviää niille vanhoille tottumuksille ynnä huonoille tavoille. Aina kun ei jaksa hallita kaikkea.

Siksi muuttaisin mieluummin tapojani, löytäisin vaihtoehtoja vanhoille ratkaisuille ym. oppisin valitsemaan toisin niin, etten enää kaipaisi niin paljon herkuttelua. Esim. toi porkkanoiden napostelu on juuri sellainen ehdotus ja kuulostaa toimivalta ratkaisulta

 

Tuttu ongelma. Senpä takia sulattelin päätöstäni elintapojeni muutokseen pitkän aikaa, koska motivaatio pitää olla hyvä. Toisen vaikutus elämässäni ei saa olla sitä määrää, että ottaisin vaikutteita hänestä ja palaisin takaisin vanhaan mässäilyyn.

Koska elintapamuutokseni on tehnyt miulle niin hyvää ja olen paljon pirteämpi huomaa sen mieskin. Hän kiinnostui ruokavaliostani ja nyt syömme molemmat samaa sapuskaa. Mies tykkää kokkaamisesta ja muutokset antoivat hänellekin uutta puhtia keittiöön.

En myöskään kieltäydy mässystä kokonaan. Sallin samat herkut viikonloppuisin, mutta pienet määrät. Suhde niihin on muuttunut muutenkin.

 

No joo, pitäishän sen toisen mussuttelu kestää, mutta toisaalta taas mielestäni ei ole liikaa pyydetty, että tukee toisen laihdutus päätöstä, eikä tietoisesti ole kokoajan puputtamassa jotain herkku nokan edessä.

Muistaa syödä hyvin, ettei tule nälkä ja sitä kautta rupea himoitseen herkkuja
Pysyy poissa tilanteista joihin herkut normaalisti kuului (kuten tv tuijotus)
Käy lenkillä paljon, muuta puuhaa ja ajattelemista
Pesee hampaat hyvissä ajoin illalla, itse en ainakaan tahdo enää hampaitani pesun jälkeen "sotkea"

 

Miten kumppaninne suhtautuu painonpudotukseenne? Oma mieheni ei oikein tue edes aloittamista, tykkää minusta tällaisena tai pyöreämpänä. Mikään sairas feeder hän ei ole, luulen että joku painoindeksi 25-26 olisi eniten hänen mieleensä. Oma on nyt vähän päälle 22, paino on noussut jotain 7 kg aika nopsaan masennuksen, ehkä lääkkeen ym takia.

Vieressä mässääminen ei haittaisi, mutta tuo höpöhöpöttely ei oikein auta motivoitumaan, kun se on jo valmiiksi vaikeaa.

 

Ei ole ongelmaa, jos mies syö jotain herkumpaa, pitsaa, hampparia, karkkia, niin yleensä syön itsekin samoihin aikoihin. Otan fetasalaattia, teen omenasiivuja ja dippiä tai jotain muuta. Karkin syöminen ei tunnu missään vaikka kuka söisi kuin paljon, lopetin 5,5vuotta sitten ja olen vihdoinkin päässyt yli.

 

Minulla on elämäntaparemonttia pari kk takana, ja tällä hetkellä ei tee mieli mässyä.
Mutta alussa söin sohvalla vihanneksia toisinaan dipillä ja toisinaan ilman.
Keksin myös tekemistä toiseen huoneeseen, ettei tarvinnut nähdä toisen syömistä.

 

Mieheni on valmiiksi "hoikka" vai miten se nyt pitäisi ilmaista Olen laihduttaessa yksinkertaisesti muuttanut elintapojani paremmiksi. Ostan siis itsekin toisinaan herkkuja mutta valitsen paremmin: vihannesdippiä tai kovaan karkinhimoon aski tai laku tms pientä. Sipsiäkin ostettiin mutta pussilla mietin että tarvitsenko näitä nyt oikeasti, onko mun nyt aivan pakko syödä. Oikeasti kovimmassa himossakin riitti pari sipsiä tyydyttämään himon. Usein sipsipussit lensi roskiin sitten kun ehtivät mennä pahoiksi ennen kun sai syötyä. Sen sijaan että se olis tuntunut tuhlaamiselta ajattelinkin että se on tavallaan "voitto", noin paljon sipsiä jäi syömättä ja onnistuin vastustamaan kiusausta! Myös joka kerta kun poistuin kaupata ilman herkun herkkua tuntui voitolta, juhlin sitä hiljaa mielessäni aina kassalta lähtiessä

Miehellä on luonnollisesti terveemmät tottumukset herkkujen suhteen mutta esim hamppareille hän on aika perso. Jos käytiin syömässä niin otin huomattavasti vähemmän tai valitsin terveellisemmän vaihtoehdon (edes terveellisempi kahdesta pahasta). Huomasin että ei tuntunut siltä että jäi jotain puuttumaan tai en nauttinut tarpeeksi siitä ulkona syömisestä, vaan olin ihan tyytyväinen siihen terveellisempään vaihtoehtoon ja sekin oli hyvää - plus että jäi parempi fiilis itsestä.

Samoin kun ostin ruokaa tai eväitä duuniin niin valitsin paremmin. Ja vaikka syötiin joskus pizzaa niin huomasin että pari slicea riittää ihan hyvin. Pienensin ylipäätään annoksia ihan reippaasti ja aika nopeasti kävi niin että enempää ei edes mahtunut. Huomasin että nälkään ei kuole siltä seisomalta ja edes nälissään ei tarvi vetää hevosen annosta vaan vähempi riittää. Kylläisyyden tunnehan tulee vähän jälkijunassa.

Haastavampaa oli ehkä liikkuminen, mies ei juurikaan liikkunut. Aloin jumpata joka ilta telkkarin edessä (biggest looser oli hyvä ohjelma) ja ehkä viikon jälkeen siitä tuli helpompaa, rutiinia. Mies "auttoi" heittämällä rivouksia vierestä mutta jumpasta tuli myös se hyvä fiilis kun jaksoi taas vetää ja miten nopeasti suoritukset parani (taipuisuus, montako vatsaa jaksaa jne). Se auttoi jaksamaan.

Liikuin myös kaikki pidemmät välimatkat kävellen/pyörällä enkä heti turvautunut bussiin tai autoon. Portaat hissin sijaan yms. Kotonakin otin kaiken siltä kannalta että jokainen askel on kotiin päin, (esim siivotessa) ei yhtään harmittanut jos ei saanut kaikkea samalla kertaa käteen tai unohtui jotain toiseen huoneeseen ja piti kävellä "ylimääräistä". Ihan pienistä asioista lähtien muutin siis ajattelutapaa. En ajatellut että nyt oon tänään kävellyt niin paljon että voin röhnöttää sohvalla loppuillan tai syödä sipsiä, ajattelin että wau olen tänään tehnyt sitä tätä ja tota enkä ole syönyt yhtään herkkuja, voin olla tosi ylpeä itsestäni! Se oli mukavaa vaihtelua kun oli tottunut ajattelemaan ihan muuta

Multa lähti tällä tavalla ajatustapaa muuttamalla 40 kiloa alle vuodessa, ei tarvinnut kärvistellä täysin ilman herkkuja tai jollain ihmedieetillä vaan koin eläväni ihan normaalia elämää. Meillä ei ole vaakaa kotona joten tulokset näki vain vaatekoossa ja peilistä. Luulen että siitäkin oli apua kun ei sitten tullut juhlittua mitään yhtä kahta kiloa. Aloin käydä salilla vasta kun olin laiha. Paino pysyi poissa 1,5v, mukaan lukien raskaus. Synnäriltä lähdin kilon painavampana kuin ennen raskautta. Näin oli vielä pari kuukautta synnytyksen jälkeen mutta sitten tulikin 18 kiloa kolmessa kuukaudessa vaikka imetin

Ruoka-asiat meni aika retuperälle kun oksensin koko ekan raskauden enkä saanut syötyä ja sitähän piti kompensoida synnytyksen jälkeen. Liikkuminenkin jäi kun tuli esikoinen. Tulin uudestaan raskaaksi vajaa puoli vuotta synnytyksestä, olin juuri saanut kiinni taas näistä elämäntavoista ja oli pari kiloa lähtenyt kahdessa viikossa no eipä tuosta toisestakaan kiloja jäänyt vaikken oksennellut juurikaan mutta nyt olis pudotettava nuo raskauksien välissä kertyneet kilot. Mutta ainakin tiedän että pystyn siihen ja se jo auttaa tosi paljon Ja se että matkaa on alle puolet siitä mitä pahimmillaan kuitenkin.

Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän romaanin ja siitä oli apua

 

Kiitos paljon vastauksista!

Amalia oot oikeassa että kun on kasannut motivaatiota ja ruotinut todellisia tuntojaan, niin se on varmaan se pohja jolla hommaan pitäis lähteä. Tarvitaan uskoa ja halua, ei se pakottamalla mene, mun pitääkin kyllä vielä tehdä tuota pohjatyötä hieman. Toivottavasti meilläkin menisi noin, että mies motivoituisi mukaan, se olisi mahtavaa

Tosi hieno pöllömamma toi sun suoritus! Ajattelutavan muuttaminen varmaankin onkin se ylivoimaisesti vaikein osa muutoksessa terveellisempiin elämäntapoihin, kun on niin paljon helpompaa olla vanhan tunteen vietävissä. Mulla pitäisi olla ehkä myönteisempi minäkuva, kun ne negatiiviset tunteet tulee juuri siitä, että yrittää enemmän rangaista itseään kuin tehdä itselleen hyvää. Hmm.

Olen mäkin onneksi huomannut, ettei ne herkut maistu oikeasti niin hyvältä kuin sitä luulee silloin, kun niitä on syönyt ja niihin on tottunut. Esim. alkuvuodesta olin 3 kuukautta syömättä sokeria, ja sitten kun söin lopuksi niin olin ihan pettynyt että jaa, tätäkö mä oon himoinnut muka

Mutta sitten kun nousee pissa päähän ja tuntuu, että voinhan mä ihan huoletta välillä herkutella kun pysyn kuitenkin ruodussa, niin se veteenpiirretty viiva rupee katoamaan ja yhtäkkiä onkin luisumassa vanhoihin tapoihin.

Kohtuullisuus on haastavaa sen sijaan että totaalikieltäytyy tai totaalirepsahtaa, kun kohtuullisuus vaatisi sitä ns. tervettä ruokasuhdetta ja sitä, ettei panikoi pikkunälästä tai toisaalta jätä aterioita väliin, jos ei tunne nälkää.

Hehheh kyl tää tästä sottaantuu.

 

Nyt tuli vielä toinenkin vinkki mieleen. Ensinnäkin se toimii että pitää niitä herkkupäiviä tai että välillä syö herkkuja. Mutta ennen kaikkea kohtuullisuuteen toimii se, että ajatuksena muistaa ettei ne herkut katoa yhtään minnekään. Tänään ei ole pakko syödä viittä suklaalevyä koska huomenna tai ylihuomenna tai sen jälkeen, tai ensi vuonna ehdit myös syödä suklaata. Mulla ainakin siis toimii tämä että muistutan vain itseäni siitä, että tulevana herkkupäivänä voin syödä herkkuja tai että ehdin loppuelämäni niitä syömään, joten voin ne tänään jättää väliin tai syödä vain yhden suklaapalan sen levyn sijaan.

 

Ei ole ongelma, sillä mieheni ei ole ikinä ollut herkkujen perään (eikä ole myöskään tarvetta laihduttaa), itse olen laihtunut nyt 15 kg olemalla syömättä ylenpalttisesti herkkuja (eli syömällä suunnilleen samoin kuin mieheni) ja liikkumalla enemmän (niin kuin hänkin tekee). Tavoitteeseeni on vielä 10 ja uskon sen tässä menevän omalla painollaan. Oikeastaan olen vain ihmetellyt, miksi olen aiemmin puputtanut sitä kahvileipää ja karkkia niinkin hirveästi, kun ei tee nykyisin enää lainkaan mieli.

 

Eipä tuo arkisin herkuttele, kun ei kuulu meillä sellainen arkeen. Viikonloppuisin on herkkuja, mutta silloin syö itsekin. Viikonloppuisin en pidä miinuskaloreita, kivempaa näin, koska rakastan ruoanlaittoa ja herkkuja.

 

Me ollaan sovittu, että kotiin saa tuoda vain yhtä lajiketta herkkua yhden kerran viikossa ja sillon teen itelleni jonku terveellisen herkun. Käytä raakaruokosokeria ja gluteenittomia jauhoja leivontaan (vehnä turvottaa). Raakasuklaa myös hyvää! Paahdetut pähkinät, kotitekoiset myslipatukat jne.

 

Mulla on ruoka ajat, syön aina tietyt ruuat. Jos tekee vielä mieli jotain niin juon Pepsi maxia tai cokis zeroa