Te joille vauvavuosi oli vaikea parisuhteen kannalta

["vieras"]

Meillä on 10 kk vanha vauva, ollut koliikkia, on temperamenttinen ja vaativa. Kiristynyt taloustilanne luo lisää jännitettä. Olen tänä vuonna miettinyt eroa vaikka kuinka monta kertaa. Lähinnä kinastellaan koko ajan, vaikka asioista yritetäänkin puhua jne.

Te joilla oli vaikeaa vauvavuonna, helpottuiko asiat taas lapsen kasvaessa, miten jaksoitte, vai päädyittekö kenties eroon?

 

[Meilläkin]

Tiedän paljon pariskuntia, jotka vauva on sitonut entistä tiukemmin yhteen, mutta meilläkin valitettavasti vauvavuosi on ollut tosi hankala. Vauva 11 kk ja hankaluudet alkoi jo raskausaikana. Ollaan oltu pitkään yhdessä ja lapsi oli todella toivottu. Silti miehelle on tainnut tehdä tiukkaa se, ettei enää voikaan mennä ja tulla miten haluaa. Vaikka paljon kyllä menee vieläkin...

Seksielämän hankaluudet alkoi jo raskauden puolivälissä ja ne alkaa helpottaa vasta nyt. Ensin oli ajatus, että kun se vauva on siellä sisällä, sitten ne synnytysnäkymät mielessä ym. Nyt alkaa olla se puoli palautunut ennalleen.

Mutta hankalaa on. Itselle vauva on kaikki kaikessa, ehkä liikaakin. Miehellekin vauva on tosi tärkeä ja rakas, mutta kaipaa selväti enemmän myös muuta kuin vauva-arkea. Lapsi on suht. helppo ja aivan ihana. On myös noin kerran viikossa isovanhemmilla pari tuntia, että saadaan omaa aikaa. Mutta silti parisuhde takkuaa. Toivottavasti se on ohimenevä vaihe. Huoh!

Pahinta meillä on ehkä se, että miehen mielestä meillä menee ihan hyvin. Mä taas koen, että meidän pitäisi löytää parempi tasapaino perhe-elämälle ja muille asioille. Asioista on puhuttu, mutta...

Tsemppiä siis aloittajalle. Itse uskon, että elämä helpottaa lapsen kasvaessa. Kyllä perhe-elämään sopeutumiseen voi mennä aikaa, niin ainakin itselleni uskottelen!

 

[jo monesti tämän kertonut]

Ei helpottunut. Tuli ero.
Kuukausi ennen lapsen syntymää minä halusin keskittyä kodin laittamiseen valmiiksi tulevaa lasta varten. Pitkäaikaistyöttömän miehen suurin ongelma oli että minä olin ollut jo vuosikymmenen töissä yhdessä ja samassa firmassa. Olin kuulemma kunnianhimoton. Riitahan siitä tuli. Mies löi minua ensimmäisen kerran kuukausi ennen synnytystä. Nukuin sitten yksin sohvalla synnytykseen asti. Synnytysreissu venyö viikon pituiseksi kun oli komplikaatioita. Samana päivänä kun palasin kotiin sain taas mustelman.
Vuoden verran sinnitelin ja odotin anteeksipyyntöä, hain apua kaupungin perhetyöstä ja seurakunnalta. Miehen mielestä olin kuulemma ansainut kaikki lyönnit ja minun pitäisi hävetä kun olin häpäissyt perheemme puhumalla yksityisistä asioista julkisesti, meilklähän ei ollut mitään todellista ongelmaa.
Noh minulla oli ongelma, kun jouduin pelkäämään omassa kodissani. Ero siitä tuli. Vielä 3 vuotta erosta mies kuvittelee että minä ja lapsi olemme hänen omaisuuttaan.

 

[näin]

Helpotti.

Me luotiin suhdetta yhdessä vauvan kanssa. Tunsimme kyllä mieheni kanssa entuudestaan,mutta emme seurustelleet. Vahinko kävi ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen. Vauva oli vaativa ja rahatilanne todella tiukilla.

Edelleen yhdessä ollaan. Kolmatta vuotta. Ja toinen lapsi tulossa.

 

["aloittaja"]

Tiedän paljon pariskuntia, jotka vauva on sitonut entistä tiukemmin yhteen, mutta meilläkin valitettavasti vauvavuosi on ollut tosi hankala. Vauva 11 kk ja hankaluudet alkoi jo raskausaikana. Ollaan oltu pitkään yhdessä ja lapsi oli todella toivottu. Silti miehelle on tainnut tehdä tiukkaa se, ettei enää voikaan mennä ja tulla miten haluaa. Vaikka paljon kyllä menee vieläkin...

Seksielämän hankaluudet alkoi jo raskauden puolivälissä ja ne alkaa helpottaa vasta nyt. Ensin oli ajatus, että kun se vauva on siellä sisällä, sitten ne synnytysnäkymät mielessä ym. Nyt alkaa olla se puoli palautunut ennalleen.

Mutta hankalaa on. Itselle vauva on kaikki kaikessa, ehkä liikaakin. Miehellekin vauva on tosi tärkeä ja rakas, mutta kaipaa selväti enemmän myös muuta kuin vauva-arkea. Lapsi on suht. helppo ja aivan ihana. On myös noin kerran viikossa isovanhemmilla pari tuntia, että saadaan omaa aikaa. Mutta silti parisuhde takkuaa. Toivottavasti se on ohimenevä vaihe. Huoh!

Pahinta meillä on ehkä se, että miehen mielestä meillä menee ihan hyvin. Mä taas koen, että meidän pitäisi löytää parempi tasapaino perhe-elämälle ja muille asioille. Asioista on puhuttu, mutta...

Tsemppiä siis aloittajalle. Itse uskon, että elämä helpottaa lapsen kasvaessa. Kyllä perhe-elämään sopeutumiseen voi mennä aikaa, niin ainakin itselleni uskottelen!

Kiitos tsempeistä. Itsekkään en ole ihan tyytyväinen miehen panostukseen lapsen hoidossa, vaikka nyt viime aikoina on kyllä paljon parantunut se puoli. Vauva ottaa nyt paljon enemmän isään kontaktia ja heille on viimein muodostumassa myös tiiviimpi suhde. Alussa kun minä ja vauva oltiin keskenään aika tiivis yksikkö, ja mies koki jäävänsä ulkopuolelle. En kyllä ole ominut vauvaa, mies itse pysytteli takavasemmalla, joka minua taas puolestaan on ärsyttänyt.

Ja ehkä tuo tasapaino perhe-elämän ym välillä on meilläkin hakusessa...

 

["aloittaja"]

Ei helpottunut. Tuli ero.
Kuukausi ennen lapsen syntymää minä halusin keskittyä kodin laittamiseen valmiiksi tulevaa lasta varten. Pitkäaikaistyöttömän miehen suurin ongelma oli että minä olin ollut jo vuosikymmenen töissä yhdessä ja samassa firmassa. Olin kuulemma kunnianhimoton. Riitahan siitä tuli. Mies löi minua ensimmäisen kerran kuukausi ennen synnytystä. Nukuin sitten yksin sohvalla synnytykseen asti. Synnytysreissu venyö viikon pituiseksi kun oli komplikaatioita. Samana päivänä kun palasin kotiin sain taas mustelman.
Vuoden verran sinnitelin ja odotin anteeksipyyntöä, hain apua kaupungin perhetyöstä ja seurakunnalta. Miehen mielestä olin kuulemma ansainut kaikki lyönnit ja minun pitäisi hävetä kun olin häpäissyt perheemme puhumalla yksityisistä asioista julkisesti, meilklähän ei ollut mitään todellista ongelmaa.
Noh minulla oli ongelma, kun jouduin pelkäämään omassa kodissani. Ero siitä tuli. Vielä 3 vuotta erosta mies kuvittelee että minä ja lapsi olemme hänen omaisuuttaan.

Kuulostaa kamalalle, ero täysin ymmärrettävä.

 

["aloittaja"]

Helpotti.

Me luotiin suhdetta yhdessä vauvan kanssa. Tunsimme kyllä mieheni kanssa entuudestaan,mutta emme seurustelleet. Vahinko kävi ja päätimme lyödä hynttyyt yhteen. Vauva oli vaativa ja rahatilanne todella tiukilla.

Edelleen yhdessä ollaan. Kolmatta vuotta. Ja toinen lapsi tulossa.

Kiva kuulla. Meillä tulee nyt 6 vuotta täyteen yhdessäoloa kohta... kai tässä joku 7 seurusteluvuoden kriisikin voi kolkutella....

 

[Meilläkin]

[QUOTE="aloittaja";28523956]Kiitos tsempeistä. Itsekkään en ole ihan tyytyväinen miehen panostukseen lapsen hoidossa, vaikka nyt viime aikoina on kyllä paljon parantunut se puoli. Vauva ottaa nyt paljon enemmän isään kontaktia ja heille on viimein muodostumassa myös tiiviimpi suhde. Alussa kun minä ja vauva oltiin keskenään aika tiivis yksikkö, ja mies koki jäävänsä ulkopuolelle. En kyllä ole ominut vauvaa, mies itse pysytteli takavasemmalla, joka minua taas puolestaan on ärsyttänyt.

Ja ehkä tuo tasapaino perhe-elämän ym välillä on meilläkin hakusessa...[/QUOTE]

Alussa mies jää väkisinkin vähän taka-alalle, varsinkin jos äiti imettää. Itse huomaan myös, että isän on helpompi olla vauvan kanssa, kun poika jo "tekee" jotain. He voivat yhdessä vaikka käydä keinumassa tai isi voi pyöräillä lapsi kyydissä. Meillä ainakin hankalaa oli vain se oleminen, mitä ihan pikkuvauva-aika on.

Ja kyllä mullakin on ero mielessä käynyt, mutta järjellä kun ajattelee, niin meillä on kaikki kuitenkin hyvin. Täytyy uskoa parempaan ja tehdä töitä sen eteen!

 

[todellakin]

Aivan helvettiä ekan lapsen eka vuosi. Se oli hyvä kolumni, jossa todettiin, että alle 4-vuotioden lapsien vanhempien eroaminen pitäisi olla lailla kielletty ( tietenkin tietyin poikkeuksin). Moni on vaan niin väsynyt ja elämää hakee uusia uria, että tilanteet kärjistyy kotona.

 

[demdem]

Meillä oli (on) suht helppo vauva, mutta parisuhdetta vauvavuosi koetteli silti. Lapsi siis nyt kohta 11kk.
Ehdittiin seurustelemaan puoltoista vuotta ennen raskautta mutta muutettiin yhteen vasta 1kk lapsen syntymän jälkeen.
Suurimpia ongelmia on ollut sopeutumisessa ns. itsenäiseen elämään. Mies on 20 ja minä 17v. Piti opetella kodinlaittoa, kotitöiden jakamista ja vauvanhoitoa samaan aikaan, siinä tuli vähän liikaa kerralla. Nyt jos päättäisin, muuttaisimme hyvissä ajoin raskauden aikana yhteen!
Vauvan ollessa about puolivuotias riitelimme aivan hirveästi, se oli kamalaa. Oli talvi, minä olen aina alakuloisempi talvisin. Emme päässeet lähtemään oikein mihinkään ja oli kireä tunnelma kotona. Mietin kyllä eroa vakavasti. Samaan aikaan miehellä alkoi joululoma jonka aikana saimme onneksi sovittua useita asioita ja suhde parani reilusti.
Siitä se parisuhteen kulta-aika sitten alkoi. Nyt menee aikas hyvin jo!

 

[dddd]

Meidän lapset 4 ja 2 vee ja nykyään menee jo ihan hyvin taas. Kiitos sen, että nuorimmainen alkaa pikkuhiljaa tajuta että yöllä nukutaan.

Meidän suhteelle oli siis suurin onglema se jatkuva väsymys, mikä sitten purettiin kiukuttelemalla toisille. Me tajusimme kyllä kuvion mutta minkäs teet. Väsyttää ja turhauttaa ja siihen pieneen/pieniin sitä ei voi purkaa. Silloin tulilinjalla on se perheen toinen aikuinen. Varsinkin tämä toinen lapsi, joka oli todella huono nukkumaan, sai meidät ihan sekaisin.

Meillä ei ikinä ole ollut ongelmia siinä etteikö isä olisi ihan yhtä osallistuva vanhempi tai tajuaisi hoitaa kotia siinä missä minäkin. Jos tuohon väsymyksen päälle olisi vielä tosiaan ollut tuollainenkin ongelma, niin lusikoitten jako olisi ollut varmasti hyvin lähellä.

Mutta siis nyt menee ihan hyvin taas. Kolmatta ei tule koska meidän parisuhde ei varmastikaan sitä kestäisi.

 

["Vieras"]

Miksi kysyt niiltä, joille vuosi oli hankala? Hehän ovat niitä, joilla ei ole kovin hyviä konsteja siihen. Eikös kannattaisi kysellä niiltä, joille vauvavuosi ei ollut rankka, ja miten he toimivat, jotta se ei ollut rankka...

 

["aloittaja"]

[QUOTE="Vieras";28524065]Miksi kysyt niiltä, joille vuosi oli hankala? Hehän ovat niitä, joilla ei ole kovin hyviä konsteja siihen. Eikös kannattaisi kysellä niiltä, joille vauvavuosi ei ollut rankka, ja miten he toimivat, jotta se ei ollut rankka... [/QUOTE]

Vertaistuki. Toki vinkkejä voi tulla myös muilta, mutta olen huomannut että esim. kaverit joilla on ns. helppo vauva, ei tajua sitä mitä elo on esim. koliikkivauvan kanssa, tai vauvan kanssa joka herää jopa 15 krt yössä. Ne neuvot ei aina ole ihan realistisia olleet...

 

["aloittaja"]

Alussa mies jää väkisinkin vähän taka-alalle, varsinkin jos äiti imettää. Itse huomaan myös, että isän on helpompi olla vauvan kanssa, kun poika jo "tekee" jotain. He voivat yhdessä vaikka käydä keinumassa tai isi voi pyöräillä lapsi kyydissä. Meillä ainakin hankalaa oli vain se oleminen, mitä ihan pikkuvauva-aika on.

Ja kyllä mullakin on ero mielessä käynyt, mutta järjellä kun ajattelee, niin meillä on kaikki kuitenkin hyvin. Täytyy uskoa parempaan ja tehdä töitä sen eteen!

Totta.

Mulla noi eroajatukset on kyllä tosi äkkipikaisia, kun tulee joku riita ja kina viidettä kertaa samana päivänä, ajattelen mielessäni että nyt pakkaan kimpsut ja kampsut ja ukko voi tehdä mitä lystää ja ja... usein se kuitenkin unohtuu yhtä nopeaa kuin on tullutkin. Väsymys ja turhautuminen se suurin ongelma on...

Olen kyllä kuullut tuon neuvon että erota ei pitäisi ennenkuin pikkulapsi aika on ohi, enkä minä nyt kovin tosissani eroamassa ole ollutkaan. Silti se ajatus mieleeni pulpahtelee, kai sitä epätoivoisesti yrittää saada muutosta aikaan nyt heti. Vaikka oikea ratkaisu on antaa kaikelle aikaa..

 

[jo monesti tämän kertonut]

[QUOTE="Vieras";28524065]Miksi kysyt niiltä, joille vuosi oli hankala? Hehän ovat niitä, joilla ei ole kovin hyviä konsteja siihen. Eikös kannattaisi kysellä niiltä, joille vauvavuosi ei ollut rankka, ja miten he toimivat, jotta se ei ollut rankka... [/QUOTE]

Tuohan on vähän niin kuin kyselisi laihdutusvinkkejä syntymälaihoilta eikä ollenkaan niiltä joilla on ollut ongelmia ylipainon kanssa, mutta ovat saaneet ne ongelmat (pysyvästi) ratkaistuksi.
Se että on jotain ongelmia ei ole aina oma syy tai kyse taitamatomuudesta/laiskuudesta/tyhmyydestä. Se että ei ole ongelmia ei läheskään aina johdu taitavuudesta vaan usein pelkästä hyvästä tuurista. Se puolestaan että onnistuu pääsemään ongelmien yli ja saa ne ratkaistua on merkki (paitsi tuurista myös) taitavuudesta ja sinnikyydestä.

 

["Vieras"]

Olisi kyllä ollut itsellekkin hyvät neuvot kalliiit miten selvitä vauvavuodesta harmonisesti. Meidän vauva oli ns vaativa. Nukkui huonosti ja väsymys kärjistyi puolisolle kiukuttelemiseen. Ero oli usein mietinnässä, lähinnä miehen puolelta. Itse en pitänyt sitä minään ratkaisuna. Ero olisi mielestäni hankaloittanut asioita eikä ollut paras ratkaisu vauvan kannalta. Hakeuduimme perheneuvolaan mistä ei kyllä ollut kauheasti apua. Nyt kun lapsi on jo kolme vuotias, ovat asiat ihan hyvin. Eihän parisuhde ole kuitenkaan ennallaan niin kuin ennen lasta. Yksi kriiisi olikin se, että parisuhde muutti hieman muotoaan ja emme voineet olla enää vain mies ja nainen vaan ennen kaikkea äiti ja isä.

 

["Hups"]

Mun ohje on, että älä eroa, jollei ole väkivaltaa tms.

Meillä oli kamala vauva-aika. Totaalikoliikki, mies ei TODELLAKAAN kestänyt huutoa, vaan oli naama norsunvitulla aina kun lapsi huusi. Mies hoiti kyllä kodin ärtyneenä, tykkäsi vauvasta mutta osasi olla vain kun vauva oli hiljaa. Ei todellakaan hoitanut yöheäämisiä tai aamuheräämisiä.

Jos olisin jaksanut olisi eronnut. Onneksi en jaksanut. Osittain siksi, että tiesin ettei mies antaisi yksinhuoltajuutta, enkä olisi voinut jättää vauvaa isälle hyvällä mielellä vessareissua pidemmäksi ajaksi. Kun lapsi kasvoi niin isäkin kasvoi. Lapsi kasvatti miehestä isän.Kävin työmatkoilla yms., jolloin jäivät kaksin. Tänäpäivänä 3,5v lapsella on kaksi tasaveroista vanhempaa. Tekee todellakin ainakin 50% vanhemmuuden ja kodin töistä. Jää kotiin flunssapotilaan kanssa, ottaa mukaan menoihinsa, harrastaa jne. Mies jaksaa kiukkuja, hoitaa yölläkin osansa jos tarve. Parisuhde on ihana, kaikilla on hyvä olo.

 

["koi"]

[QUOTE="Hups";28524141]Mun ohje on, että älä eroa, jollei ole väkivaltaa tms.

Meillä oli kamala vauva-aika. Totaalikoliikki, mies ei TODELLAKAAN kestänyt huutoa, vaan oli naama norsunvitulla aina kun lapsi huusi. Mies hoiti kyllä kodin ärtyneenä, tykkäsi vauvasta mutta osasi olla vain kun vauva oli hiljaa. Ei todellakaan hoitanut yöheäämisiä tai aamuheräämisiä.

Jos olisin jaksanut olisi eronnut. Onneksi en jaksanut. Osittain siksi, että tiesin ettei mies antaisi yksinhuoltajuutta, enkä olisi voinut jättää vauvaa isälle hyvällä mielellä vessareissua pidemmäksi ajaksi. Kun lapsi kasvoi niin isäkin kasvoi. Lapsi kasvatti miehestä isän.Kävin työmatkoilla yms., jolloin jäivät kaksin. Tänäpäivänä 3,5v lapsella on kaksi tasaveroista vanhempaa. Tekee todellakin ainakin 50% vanhemmuuden ja kodin töistä. Jää kotiin flunssapotilaan kanssa, ottaa mukaan menoihinsa, harrastaa jne. Mies jaksaa kiukkuja, hoitaa yölläkin osansa jos tarve. Parisuhde on ihana, kaikilla on hyvä olo.[/QUOTE]

Mä niin kompaan! Ja tää on kuin meidän elämästä. Onneksi sitä oli niin väsynyt, ettei jaksanut edes tulosta avioerokaavaketta.

 

[täällä sama meno]

En voi muuta sanoa, ku "ihanaa" lukea näitä. On ku suoraan omasta suusta!

Erityisesti tunnistan tuon äkkipikaisuuden tunteen, et nyt eroan ja kuitenkaan ei eroa halua ja pelkää, että on ollut toiselle liian kamala ja se haluaa eron.