Minulla alkoi oirehtimaan paniikkihäiriö jo lapsena. Olin erittäin rohkea, utelias ja sosiaalinen lapsi, mutta sitten yhtäkkiä se iski. Olin monen kirjekaveri joten olin asioinut postitoimistossa todella paljon, mutta yhtäkkiä en vain jostain syystä millään uskaltanut mennä postiin viemään serkkuni kirjettä postitoimistoon. Äitini luuli tietysti, että kyse oli lapsen uhmasta ja laiskotuksesta, mutta muistan vieläkin kuin eilisen sen tunteen, kun mieli taisteli siitä, että halusin viedä sen kirjeen, mutta en vain jostain syystä uskaltanut vaikka tiesin, ettei siinä ollut mitään sen ihmeellisempää kuin aiemmillakaan kerroilla. Olin älykäs ja hyvä koulussa, mutta kun teini ikä saapui alkoi kaikki mennä päin mäntyä ja näin jälestäpäin olen tajunnut, että se johtui juuri paniikkihäiriöstä ja siitä aiheutuvasta ahdistuksesta. Minusta piti tulla alunperin argeologi ja biologi. Olin haaveillut ja pyrkinyt niihin jo lapsesta lähtien lukien valtavasti tietoa. Suorastaan sairaalloisesti. Sen sijaan aloin hakea helpotusta alkoholista, koska se sai minut rohkeammaksi, mutta estojen puute toi myös mukanaan lisää ongelmia. Mm. abortin, huonoja miessuhteita, irtosuhteita, jne.... Luojan kiitos, en koskaan saanut mitään tauteja tai eksynyt kokeilemaan huumeita vaikka parhaillaan join viikko tolkulla, kun hoidin ahdistustani juomalla lisää. Jätin lukionkin kesken kakkos luokalla, mutta sitten parin vuoden tauon jälkeen ja työharjoitteluissa olon jälkeen minuun iski jostain halu muuttaa elämäni ja lopettaa itsesäälissä rämpiminen. Rehtorin itse kutsumana aloitin lukion uudelleen ja suoritin sen myös loppuun huurraa huutojen ja Sisu pussi stipendin kera, mutta sekään polku ei ollut aivan kivuton. Kolmosluokalla paniikkihäiriö iski jälleen. Aloin taas lääkitä sitä alkoholilla ja parhaillaan näin harhoja laskuhumalassani. Pelastukseni oli ehkä sekin, että minut ohjattiin terapiaan ja asuin pikkusiskoni kanssa samalla kämpässä. Terapiassa sain kuulla ensimmäisen kerran, että tuollainen paniikkihäiriö on todella olemassa ja siihen on olemassa apua eikä sen kanssa tarvitse pärjätä yksin ja se on yleisempää kuin kuvitellaan. Olisin saanut lääkityksenkin, mirtazapiinin, mutta halusin ensin kokeilla, että nyt kun tiesin mikä oli kaiken takana, että opinko hallitsemaan ja ennalta ehkäisemään paniikkihäiriötä itse ja alkuun hoitomuodoksi otin pelkän terapian. Jotenkin opin hallitsemaan ja estämään kohtauksien pahentumisen itse ja osaan nykyisin pysähtyä sekä henkisesti, että fyysisesti, jos tunnen, että paniikki on iskemässä ja ahdistun. On olemassa hetkellisiä ahdistuksia sekä pidempiä jaksoja jotka on ehkä vaikeampikin huomata, koska ne kehitty pikku hiljaa ja salakavalasti, mutta kun antaa itselleen armoa ja aikaa toipua niistä niin on jo voittanut pahimman. Osaan hakea apua, jos sitä tarvitsen ja osaan tulkita omia oireitani ja ns. kotihoitaa niitä. Olin todella huojentunut, kun avomieheni uskalsi paljastaa minulle, että myös hänellä on paniikkihäiriö ja ollaan heitettykin huumoria, että panikoidaan sitten yhdessä ja auttaa paljon molempia, kun osaa tulkita toistakin, että kulta tarvitsee nyt kädestä pitelijää ja jo se helpottaa.
Olen tuntenut mieheni teinistä lähtien juuri niissä bileporukoissa pyörittiin enkä koskaan olisi uskonut, että myös hänellä on paniikkihäiriö, mutta olen erittäin ylpeä, että hän miehenä uskalsi kertoa siitä minulle avoimesti. Nyt meillä on vuoden vanha uusio perhe ja ihanat alle kouluikäset pojat ja odotetaan onnellisena kolmatta. Joskus edelleen iskee pientä paniikkia esim kaupassa, mutta oikealla taktiikalla pääsen sen yli ja tiedän, että kotona minua odottaa mies jolle voin kertoa miten iski paniikki kassalla ja hän rutistaa viimeisetkin tärinät hellällä halauksellaan ja sanoo, että ymmärrän mistä puhut..
<3 Neuvoni siis on, että jos tuntuu ettet hallitse paniikkihäiriötä hae avoimesti apua siihen. Jokainen meistä jännittää joskus ja jos joku ei ymmärrä paniikkihäiriötäsi voit kertoa, että se on vähän niin kuin sinun normaali jännityksesi, mutta kerrot sen sadalla. Meitä on useampi kuin uskoisikaan!
).