Ä
"äitee"
Vieras
hyviä puolia myös isommastakin lapsesta?
Tästä pienestä nyt löytää vaikka mitä, kun hän on vasta vauva. Suloinen sellaisenaan
)
Mutta jotenkin koen valtavaa syyllisyyttä, kun en aina huomaa hyviä puolia isommasta lapsesta - jo koululaisesta. Syynä se, että hän osaa kyllä olla kiltistikin, mutta osaa myös tehdä kaikenlaisia metkuja ja kepposia. Sen myötä on hävinnyt monen hyvän asian huomaaminen hänessä.
Tuntuu - ikävältä tätä on sanoa - jotenkin helpottavalta kun isompi on isänsä kanssa jossain pikku reissussa näin iltaisin koulun jälkeen. Saa olla kaikessa rauhassa vauvan kanssa kotona ilman isomman lapsen päätöntä menoa ja kovaäänistä höpötystä. Hänellä kun on ADHD, niin se tekee omat kommervenkit käytökseen.
Vielä palaan tuohon syyllisyysteemaan. Vettä myllyyn lisää eniten äitini. Jos menen hälle vähänkin mainitsemaan tästä pienemmästä miten ihana hän onkaan - mainitsematta samalla isommasta lapsesta jotain mukavaa. Niin heti äitini tokaisee, että niin se isompikin on ihana. Mukavaa, että äitini osaa huomata hyvän myös isommassa, mutta toisaalta se herättää syyllisyyden tunteet minussa. Minä en aina osaa huomata ja kuitenkin on pakko vain äidin sanoja toistella, että " juu juu, on se isompikin aivan ihana tapaus " - vaikkei kyllä läheskään siltä aina tunnu tässä arjen keskellä.
Tuntuu, että muutenkin suhde on erilainen tähän toiseen lapseen. Koen, että tein pelkästään virheitä tuon ensimmäisen ollessa pieni. En ollut jotenkin tasapainossa itseni kanssa ja pahan mieleni purin liian herkästi pieneen lapseen. Nyt koen, että mielen tasapaino on hyvä. Tuntuu myös, että isompi lapsi on siksi nyt mikä on, koska en aikanaan ollut hyvä äiti hänelle. Miehellekin olen asiaa purkanut tässä useastikin, mutta ei hän ota asiaa kuuleviin korviinsakaan. Hänestä lapsen käytösongelmat johtuvat vain ja ainostaan ADHD:sta + autismista, ei mistään muusta.
Tästä pienestä nyt löytää vaikka mitä, kun hän on vasta vauva. Suloinen sellaisenaan
)Mutta jotenkin koen valtavaa syyllisyyttä, kun en aina huomaa hyviä puolia isommasta lapsesta - jo koululaisesta. Syynä se, että hän osaa kyllä olla kiltistikin, mutta osaa myös tehdä kaikenlaisia metkuja ja kepposia. Sen myötä on hävinnyt monen hyvän asian huomaaminen hänessä.
Tuntuu - ikävältä tätä on sanoa - jotenkin helpottavalta kun isompi on isänsä kanssa jossain pikku reissussa näin iltaisin koulun jälkeen. Saa olla kaikessa rauhassa vauvan kanssa kotona ilman isomman lapsen päätöntä menoa ja kovaäänistä höpötystä. Hänellä kun on ADHD, niin se tekee omat kommervenkit käytökseen.
Vielä palaan tuohon syyllisyysteemaan. Vettä myllyyn lisää eniten äitini. Jos menen hälle vähänkin mainitsemaan tästä pienemmästä miten ihana hän onkaan - mainitsematta samalla isommasta lapsesta jotain mukavaa. Niin heti äitini tokaisee, että niin se isompikin on ihana. Mukavaa, että äitini osaa huomata hyvän myös isommassa, mutta toisaalta se herättää syyllisyyden tunteet minussa. Minä en aina osaa huomata ja kuitenkin on pakko vain äidin sanoja toistella, että " juu juu, on se isompikin aivan ihana tapaus " - vaikkei kyllä läheskään siltä aina tunnu tässä arjen keskellä.
Tuntuu, että muutenkin suhde on erilainen tähän toiseen lapseen. Koen, että tein pelkästään virheitä tuon ensimmäisen ollessa pieni. En ollut jotenkin tasapainossa itseni kanssa ja pahan mieleni purin liian herkästi pieneen lapseen. Nyt koen, että mielen tasapaino on hyvä. Tuntuu myös, että isompi lapsi on siksi nyt mikä on, koska en aikanaan ollut hyvä äiti hänelle. Miehellekin olen asiaa purkanut tässä useastikin, mutta ei hän ota asiaa kuuleviin korviinsakaan. Hänestä lapsen käytösongelmat johtuvat vain ja ainostaan ADHD:sta + autismista, ei mistään muusta.
