tässäkö tämä nyt sitten oli :(

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja masis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

masis

Vieras
olen 20 vuotias eronnut pienen lapsen äiti. isä ei pysty huolehtimaan lapsesta, eipä sitä enää kiinnostaisikaan. huumeet vei mukanaan. olen masentunut, käyn psykologilla ja syön masennuslääkkeitä. olen vaan niin poikki ja pahoillani kaikesta :(

en jaksa uskoa että joskus helpottaisi. jotenkin saan kyllä aina kuluvan päivän menemään iltaan asti vaikka aamulla urakka tuntuu liian suurelle. päivät kuluvat itkeskellessä kotona, tai itkukurkussa pakollisia asioita hoitamassa.

voi kun olisi edes pieni toivonkipinä mitä kohti sitä jaksaisi ponnistella :(
 
samassa tilanteessa olen minäkin, nyt yritän keksiä mihin päin lasten kanssa tässä elämässä lähettäis... ehkä menen kesätöihin kun nuorinkin on jo 1,5v, sais muuta ajateltavaa. syksyllä vois palata kotiäitiyteen vielä vuodeksi.
koitahan sinäkin keksiä jotain uutta tekemistä, uusia ihmiskontakteja...
 
Hienoa, että olet hakenut apua! Moni ei ymmärrä hakea apua ja siitä sitten murheellisia otsikoita lehtiin.

Yksikään mies ei ole sen arvoinen, että pitäisi pilata elämänsä.

Toivonkipinä: sulla on lapsi, joka kasvaa ja tarvii äitiään. :) Aivan varmasti voit lapsellesi antaa hyvän elämän, jos saat tukea vastaisuudessakin siihen asti, että olet ns. kunnossa.

YH:n elämässä on myös hyviä puolia: saat päättää kaikesta itse! Siis kotiin liittyvistä asioista. =) Et tarvi toisen mielipidettä sisustusta, ruokaa tai muuta ajatellen. :)

Sun tapauksessas voisin sanoa että onnittelut yksinhuoltajuuden johdosta. :flower:
 
Onhan sulla lapsi! Siinä on sun elämälle suurin mahdollinen merkitys. Hoitaa hänet hyvin aikuiseksi asti. Maailma on puolillaan yksinhuoltajia, joten ihan varmasti pärjäät lapsesi kanssa kahdestaan.
Itekin olet vielä niin nuori, että ehdit tehdä mitä vaan ja löytää uuden rakkaudenkin ja kunnollisen isän lapsellesi.
Aina voi ja pitää haaveilla ja yrittää toteuttaa niitä haaveita. Mitkä on sun unelmat? Mitä haluaisit tehdä työksesi, miten elää, missä matkustaa?

Onneksi olet saanut jo apua psykologilta ja lääkäristä.
 
v
kesätöitä olen minäkin ajatellut, voisi helpottaa kun pakottaisi itsensä liikkeelle. harmi että sinäkin tarvot tässä samassa suossa, ei ole helppoa.

viblsp
kiitos, näinhän se olisi. mutta minkätakia sitä vaan haikailisi sen miehen perään! niin paljon paskaa aiheuttanut ettei todellakaan pitäisi olla ikävä! huonoa omaatuntoa kärsin siitä että toin lapsen näin huonoon elämäntilanteeseen. yritetään vaan jaksaa :(
 
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
v
kesätöitä olen minäkin ajatellut, voisi helpottaa kun pakottaisi itsensä liikkeelle. harmi että sinäkin tarvot tässä samassa suossa, ei ole helppoa.

viblsp
kiitos, näinhän se olisi. mutta minkätakia sitä vaan haikailisi sen miehen perään! niin paljon paskaa aiheuttanut ettei todellakaan pitäisi olla ikävä! huonoa omaatuntoa kärsin siitä että toin lapsen näin huonoon elämäntilanteeseen. yritetään vaan jaksaa :(

yritetään yhdessä, se minkä ylitse me nyt päästään kantaa meitä joskus vahvempina eteenpäin... uskotaan näin :hug:
kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?

työkkärissä on niitä harjoittelu paikkoja, jos vaikka kokeilet vähän eri ammatteja, jos löytyis mieluinen homma :)
 
koen nuo perhekahvilat yms vähän ahdistavina. en haluaisi mennä sinne kolmekymppisten superäitien arvosteltavaksi (vaan korvienvälissä,tiedän) mutta kohta kyllä pakko lähtä ulos, ei tästäkään päivästä muuten tule mitään!
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?

Toi asia paranee, kunhan masennus saadaan hallintaan. Mä olen 33 ja muhun iski tuo sama vika, ettei mulla olu hajuakaan mitä haluan, mutta lääkitys+ terapia kerran viikossa, paimpaan aikaan jopa 2 kertaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
koen nuo perhekahvilat yms vähän ahdistavina. en haluaisi mennä sinne kolmekymppisten superäitien arvosteltavaksi (vaan korvienvälissä,tiedän) mutta kohta kyllä pakko lähtä ulos, ei tästäkään päivästä muuten tule mitään!
Ne korvienväliset asiat on itselle niin todellisia! Mutta se että tiedostat jutun, auttaa ja kun tiedät, että se on vaan sun olo, voit silti toimia järkesi mukaan ja koittaa ohittaa sen olon.

 
Alkuperäinen kirjoittaja LisaMarie:
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?

Toi asia paranee, kunhan masennus saadaan hallintaan. Mä olen 33 ja muhun iski tuo sama vika, ettei mulla olu hajuakaan mitä haluan, mutta lääkitys+ terapia kerran viikossa, paimpaan aikaan jopa 2 kertaa.

jos asia on näin, niin siinä tapauksessa olen ollut masentunut 14 vuotiaasta asti. mikä ei olisi kyllä ihmekkään näin jälkeenpäin ajateltuna, siitä suurinpiirtein on alamäki lähtenyt mihin mahtuukin sitten paljon pahaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
Alkuperäinen kirjoittaja LisaMarie:
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?

Toi asia paranee, kunhan masennus saadaan hallintaan. Mä olen 33 ja muhun iski tuo sama vika, ettei mulla olu hajuakaan mitä haluan, mutta lääkitys+ terapia kerran viikossa, paimpaan aikaan jopa 2 kertaa.

jos asia on näin, niin siinä tapauksessa olen ollut masentunut 14 vuotiaasta asti. mikä ei olisi kyllä ihmekkään näin jälkeenpäin ajateltuna, siitä suurinpiirtein on alamäki lähtenyt mihin mahtuukin sitten paljon pahaa.

Jos olet 2-kymppinen, niin se tekee kai hyvin pitkälti 6 vuotta? Mä kävin lääkärissä 7-8 vuotta, ennen kun sain oikean dignoosin ja hoidon. Mula se kyllä oli oma vika; kun läkäriin ei koskan päässy, kun oli tilanne päällä ja ahdistus pahimmillan, mä esitin siellä aina terveempää kun olen.
 
jep, mä olin ihan samanlainen. kestohymy naamalle ja esim neuvolaan näyttelemään. eräs kerta vaan petti pokka kun terkka kysyi kuulumisia ja repsahdin hirveeseen parkuun. lapsesta asti elänyt vaan kulisseissa, enää en vain jaksanut. mutta hyvä että murruin!
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?

Tää kuulosti niin tutulta, ammatinvalintapsykologilla kans joskus käynyt, mutta ei apua. Kannattaa kyl mennä vaikka harjotteluun jonnekin, mie ollut useemmassa paikassa, muttei siltikään vielä mikään oo kolahtanut kunnolla.
Tsemppiä siulle!
 
Mä olen tuolla terapiasa oppinu, et oikeastaan on aika sama (ei ihan, on töitä jotka tuhoaa ihmistä) mitä työkseen tekee, kunhan osaa etsiä sieltä ne mielekkänt asiat ja panostaa niihin. Siis toki on niin yksitoikkoisia töitä, etei joukossa niitä mielekäitä työtehtäviä ole ja iloin on joko vaihdettava alaa itselle sopivampaan tai koitettava vapaa-ajasta ja harrastuksista löytää se mitä oikeasti halua tehdä.
Mä esim. olen niin taivaanrannan malari, että en taida haavemmattiani, vapaa kirjoittaja, koskaan voida toteuttaa työssä.
Läheiset ihmissuhteet ja perhe on kuitenkin ne tärkeimmät asiat suurimmalle osalle ihmisiä ja se mitä mut sanoo itsekunkin tavasta elää on ihan samantekevää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja masis:
mä en ole ikinä unelmoinut mistään... oikeesti :( ei mitään hajua mitä haluaisin tehdä tai olla. ikinä en ole mitään toiveammattia keksinyt, ajelehtinut vaan paikasta toiseen. ammatinvalintapsykologeilla käynyt ilman tulosta. mitä sitä keksisi?

Moikka

Ootko kokeillut nuorille tarkoitettuja työpajoja. Niistä saa kunnon suuntavaa ohjausta mm.ammatinvalintaan, tekemistä, ystäviä ja työmarkkinatukea.
 
mimmoset kotiolot sulla on ollu? tarkotan, että miten kestät sitä, että elämä ei mene aina suunnitelmien mukaan ja asiat voi tehdä omassa järjestyksessä eli elämässä ei ole käsikirjoitusta. miten hyvin kestät sen, että elämässä ei aina saa kaikkea, mitä tahtoo.
 

Yhteistyössä