Meillä suvusta on tullut ns. kaapista ulos yks, jos toinen henkilö. Nyt on sitten ollut keskustelussa tapetilla tasa-arvoinen avioliito ja adoptio oikeus. Minua on nyt lähipiiriä läheltä seuranneena ruvennut ahdistamaan ajatus, esim. omien lapsieni mahdollisesta päätymistä adoptioon sukupuolinetraaleille henkilöille jos minulle tai isännälle sattuisi jotain todella pahaa ja odottamatonta. Toki tiedän, että se ei ole tällä hetkellä mahdollista Suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta entäs tulevaisuudessa?
Toki tiedän, että heillä varmaan olisi ihan normaalit potenttiaaliset mahdollisuudet kasvattaa tavallinen veronmaksaja siinä kun heteropariskunnillakin, mutta menneisyyteni kokemus antaa aihetta epäilyyn.
Minulla oli lähipiirissäni -70 luvulla kolmen tyttären äiti, joka yks kask muutti toisen naisen luo. Se aiheutti käsittämättömän ympäristöpaineen näitä noin -+ 10v tyttöjä kohtaan. Vain läheiset sukulaistytöt ja ihan lähimmät perhetyttäret jäivät näiden tyttärien kaveriksi. Yläasteella se jatkuva kiusaaminen vanhempien takia oli jopa sietämätöntä. Heitä pidettiin älyllisesti jopa huononpina kuin muut, niin toisten nuorien ja jopa aikuisten ihmisten suhteen. Ainut konsti olikin muuttaa aivan muualle ja mahdollisimman isoon keskukseen. Kolmesta tyttärestä on kasvanut normaaleja perheellisiä veronmaksajia, mutta yksi heistä on kommentoinut nuoruutensa myllerrystä sanoin. Olisi saanut äiti jättää päätöksensä vähän myöhenmälle vaiheelle, oli se kokemuksena sen verran rankkaa 14v tytölle. Ei omien vanhenpien suhteen , vaan ympäristön. Kaksi heistä on joutunut turvautumaan terapiaan noin 20v, kun kuormitus on huipentunut vielä omiin parisuhde-,koulutusongelmiin ja paineisiin.
Toinen ahdistukseni aihe tulee sitten näiden ns. avarakatseisten ja tasa-arvoisten sukupuolineutraalejen suusta. He rinnastavat ja pitävät heteropariskuntia saman arvoisina kuin he itse ovat, mutta moittivat poikkeuksetta kielteisen mielipiteensä ilmaisevista hetoropariskunnista rasismista ja syrjinnästä. Kun ottaa puheen aiheeksi sitten vaikka moniavioisen kulttuurin jollain aavikon laidalla, he kieltäytyvät keskustelemasta asiasta tai moittivat yleensä miehiä sukupuolialistamisesta. Hetkinen miten ihmeessä voi sitten tuomita jopa tuhansia vuosia kestäneestä kehityksestä tai ylipäätään millä kriteereillä heitä voi moittia vastuullisen käyttäytymisen puutteesta. Kuka pystyy määrittelemään puolueettomasti heidän maailman katsomuksen vääräksi tai kieroutuneeksi. Käsittääkseni he eivät syyllisty ikinä aviorikkomukseen tai salaile rakkaimmiltaan elämän totuuksia. Toki itselle ei toinen nainen keittiössä sovi, mutta jos nyt pitää avarakatseisesti ajatella en tuomitse moniavioisuuttakaan, kunhan siihen ei pakoteta.
Kun kysyin työmaallani miten itse kukin päättäisi kenelle adoptio oikeuden soisi, jos olisi pakko päättää kyseisestä asiasta, ainakin siinä tilanteessa lapset olisivat menneet kaikki hetero koteihin. Kun esitin kysymyksen minne lapset menisivät, jos vaihtoehtoina olisi moniaviolliset tai sukupuolinetraalit perheet, vastauksen antaminen oli vaikeanpaa ja sijoittelussa oli suurta hajontaa.
Onko tulevaisuudessa pakollinen päätös lasta tehdessä ikäänkuin laatia se viimeinen testamentti lapsistaan ja ikäänkuin samalla materiaallistaa se oma lapsi. Pelottava ajatus.
On jonkin verran ollut artikkeleja siitä, kun se vanhenmuus ei tuntunutkaan auvoiselle, kun se nyytti tuleekin perheeseen. Mutta adoptiossa tuntuu olevan sellainen käsitys ja ilmapiiri, että sellainen ei ylipäätään ole mahdollista. Epäonnistunut adoptio on tabu ja siitäkään ei olla valmiita keskustelemaan, miten sitten olisikin näiden sukupuolineutraalejen kohdalla?
Näistä asioista on tullut minulle lievät kauhuskenaariot, varsinkin kun tällähetkellä tuntuu politikoilla olevan enenmän poliittiset intressit päätöksen teossa, kun yhteiskuntarauhan ylläpitäminen.
Olen uusi täällä foorumilla ja lukihäiriöinen, elikkä pahoittelen myöskin kirjoitusvirheitäni.
Toki tiedän, että heillä varmaan olisi ihan normaalit potenttiaaliset mahdollisuudet kasvattaa tavallinen veronmaksaja siinä kun heteropariskunnillakin, mutta menneisyyteni kokemus antaa aihetta epäilyyn.
Minulla oli lähipiirissäni -70 luvulla kolmen tyttären äiti, joka yks kask muutti toisen naisen luo. Se aiheutti käsittämättömän ympäristöpaineen näitä noin -+ 10v tyttöjä kohtaan. Vain läheiset sukulaistytöt ja ihan lähimmät perhetyttäret jäivät näiden tyttärien kaveriksi. Yläasteella se jatkuva kiusaaminen vanhempien takia oli jopa sietämätöntä. Heitä pidettiin älyllisesti jopa huononpina kuin muut, niin toisten nuorien ja jopa aikuisten ihmisten suhteen. Ainut konsti olikin muuttaa aivan muualle ja mahdollisimman isoon keskukseen. Kolmesta tyttärestä on kasvanut normaaleja perheellisiä veronmaksajia, mutta yksi heistä on kommentoinut nuoruutensa myllerrystä sanoin. Olisi saanut äiti jättää päätöksensä vähän myöhenmälle vaiheelle, oli se kokemuksena sen verran rankkaa 14v tytölle. Ei omien vanhenpien suhteen , vaan ympäristön. Kaksi heistä on joutunut turvautumaan terapiaan noin 20v, kun kuormitus on huipentunut vielä omiin parisuhde-,koulutusongelmiin ja paineisiin.
Toinen ahdistukseni aihe tulee sitten näiden ns. avarakatseisten ja tasa-arvoisten sukupuolineutraalejen suusta. He rinnastavat ja pitävät heteropariskuntia saman arvoisina kuin he itse ovat, mutta moittivat poikkeuksetta kielteisen mielipiteensä ilmaisevista hetoropariskunnista rasismista ja syrjinnästä. Kun ottaa puheen aiheeksi sitten vaikka moniavioisen kulttuurin jollain aavikon laidalla, he kieltäytyvät keskustelemasta asiasta tai moittivat yleensä miehiä sukupuolialistamisesta. Hetkinen miten ihmeessä voi sitten tuomita jopa tuhansia vuosia kestäneestä kehityksestä tai ylipäätään millä kriteereillä heitä voi moittia vastuullisen käyttäytymisen puutteesta. Kuka pystyy määrittelemään puolueettomasti heidän maailman katsomuksen vääräksi tai kieroutuneeksi. Käsittääkseni he eivät syyllisty ikinä aviorikkomukseen tai salaile rakkaimmiltaan elämän totuuksia. Toki itselle ei toinen nainen keittiössä sovi, mutta jos nyt pitää avarakatseisesti ajatella en tuomitse moniavioisuuttakaan, kunhan siihen ei pakoteta.
Kun kysyin työmaallani miten itse kukin päättäisi kenelle adoptio oikeuden soisi, jos olisi pakko päättää kyseisestä asiasta, ainakin siinä tilanteessa lapset olisivat menneet kaikki hetero koteihin. Kun esitin kysymyksen minne lapset menisivät, jos vaihtoehtoina olisi moniaviolliset tai sukupuolinetraalit perheet, vastauksen antaminen oli vaikeanpaa ja sijoittelussa oli suurta hajontaa.
Onko tulevaisuudessa pakollinen päätös lasta tehdessä ikäänkuin laatia se viimeinen testamentti lapsistaan ja ikäänkuin samalla materiaallistaa se oma lapsi. Pelottava ajatus.
On jonkin verran ollut artikkeleja siitä, kun se vanhenmuus ei tuntunutkaan auvoiselle, kun se nyytti tuleekin perheeseen. Mutta adoptiossa tuntuu olevan sellainen käsitys ja ilmapiiri, että sellainen ei ylipäätään ole mahdollista. Epäonnistunut adoptio on tabu ja siitäkään ei olla valmiita keskustelemaan, miten sitten olisikin näiden sukupuolineutraalejen kohdalla?
Näistä asioista on tullut minulle lievät kauhuskenaariot, varsinkin kun tällähetkellä tuntuu politikoilla olevan enenmän poliittiset intressit päätöksen teossa, kun yhteiskuntarauhan ylläpitäminen.
Olen uusi täällä foorumilla ja lukihäiriöinen, elikkä pahoittelen myöskin kirjoitusvirheitäni.
