N
nainen
Vieras
Ei se ollut mitään, ei mitään. Ja se kuitenkin oli niin paljon, niin liian paljon. Kun kultaisessa pallossa naristiin ammulla, kun suudelmat maistuivat vereltä. Purit minua huuleen, se sattui.
Ei siinä mitään ollut, eikä koskaan tulisi olemaankaan. Kun kultaisessa kuplassa minua räit kasvoihin, ja minä raavin naamaasi rikki.
Mitä sitten, vaikka annoit tulla? Mitä sitten, minähän kerjäsin sitä. Kerjäsin niin, että sinä teit sen, satutit ja melkein tapoit, koska luulin, että olen vain sen arvoinen. Missä sinä olit, kun kuutamo sammui, kun se ajatus loppui ja tuli uusia. Nousin maan povesta, pienenä ja hentona taimena. Ja minä kasvoin. Ja vahvistuin. Ja sinä kastelit minua. Annoit voimaa.
Sitten olin suuri. Olin suuri ja voimakas. Minä en enää pelännyt, en enää kerjännyt. Et enää lyönyt, et koskenut, et rakastanut sillä sairaalla tavalla, jolla halusin, että rakastat. Kuka sen kertoi sinulle, että olenkin jo suuri, suurempi kuin sinä?
Kuulitko sen kuiskauksena sängyn alta? Kuulitko sen pullon suusta höyryävänä hengityksenä? Kiusasiko se sinua illalla kun et saanut unta? Olitko rikki? Sattuiko sinuun?
Olipa kerran elämä, se oli niin, mutta se hävisi. Ei ollut enää, ei enää, ei koskaan sitä ollutkaan. Unohdin sen. Unohditko sinä? Sillä ei minua kiinnosta, mitä sinä unohdit, vai muistatko kaiken.
Hiljaisesti poistui, enkä enää kaivannut. En kaivannut lainkaan. Otin puukon viereeni ja nukuin yöni hyvin. Se oli tyynyni alla, ihan sinua odottamassa, Et sinä tullut, luulen että aavistit sen. Olisin käyttänyt sitä, olisin todellakin. Sillä vihasin sinua, vihasin sinua siitä päivästä asti kun näin sinut. Mutta vihasin myös itseäni, siksi sait jäädä.
Nyt olet poissa, vaikka samalla lailla olet täällä kuin minäkin. Tämä oli viimeinen ajatus sinusta. Tämän jälkeen on vain tyhjää. Tyhjää.