Tajusin yhden asian "parhaasta ystävästäni".

["tuuli"]

Minulla on ollut vaikeaa, kaikenlaista vastoinkäymistä. Osa enemmän vakavia ja osa vähemmän, mutta on ollut huono jakso ja oma jaksaminen on ollut tosi vähäistä. Vieläkin on sellaisia asioita, jotka ahdistaa aivan suunnattomasti enkä tiedä miten niiden kanssa tulee menemään, hyvin vai todella huonosti.

Tajusin eilen, että tämä mun "paras ystäväni" joka on ollut sitä jo kohta 15 vuotta, ei ole juurikaan kysellyt että miten menee tai miten jaksan. Ei ole kiinnostunut keskustelustakaan.

Sitten tajusin sen, että tää asia ei loukannutkaan mua ollenkaan. Tajusin, että koko tänä aikana olen saanut tukea toisilta ihmisiltä, ystäviltä. Tajusin senkin, että jos mulla menisi todella huonosti, niin tämä "paras ystävä" ei olis se kenelle mä soittaisin ensimmäisenä. En tiedä olisiko toisenakaan, jos kolmantenakaan.

Se on jännää, että kuinka tottuneesti sitä pitää sitä "parasta ystävää" edelleen parhaana ystävänä, vaikka todellisuus saattaa olla jotain ihan muuta. Hänkin sanoo minulle, että olen hänen paras ystävänsä, se sielunsisko. Mutta ei se ainakaan näy minun mielestäni meidän väleissämme. Sitä on kai vain niin tottunut siihen ajatukseen, että tämä ihminen tässä on se kaikkein tärkein ja rakkain ja parhain ystävä, vaikka asiat ovat muuttuneet.

 

["vieras"]

Paljon tekstiä, vähän asiaa.

 

["tuuli"]

Kai se sit on vähän asiaa, kun ymmärtää että entinen paras ystävä on entinen paras ystävä

 

[hr]

no ooksä kysyny siltä parhaalta ystävältä, et miten se voi ja jaksaa? jos sillä ittelläänkin on murheita, mut ei oo kertonu kun et oo kysyny..

 

["jjjj"]

pane sitä.

 

["yks vain"]

Ymmärrän, hän voi silti olla ystäväsi, eikö? Mulla on lapsuudenystävä ja meillä on tosi vahva side, olen ajatellut että me ollaan tarkoitettu yhteen tässä elämässä.
Kuitenkin olen pettynyt välillä aika raskaasti, en uskalla nykyään soittaa hänelle vaikka olo olisi kuinka paha. Luottamuspula?

 

["vieras"]

Tiedän tunteen. Joskus vaan elämä ajaa erilleen läheisetkin ihmiset. Ja joskus omat vaikeudet saa huomaamaan, ketkä oikeesti on sun ystäviäs. Mun läheinen ystävä sanoi mun avioeron aikana, että voitasko sopia, ettei puhuta tästä yhdestä ihmisestä enää (siis mun ex-miehestä) ja pari muuta kaveria huudahtivat, että eihä tuo mikään kaveri edes ole, kun ei halua sua kuunnella, he kuuntelevat niin kauan kun jaksat purkaa, sitä varten ystävät on <3

 

["tuuli"]

no ooksä kysyny siltä parhaalta ystävältä, et miten se voi ja jaksaa? jos sillä ittelläänkin on murheita, mut ei oo kertonu kun et oo kysyny..

Olen kysellyt. Ja olen ollut tukemassa, kun hänellä oli vaikeaa. Nyt en enää muutamaan viikkoon ole kysellyt, koska tuntui että minä olin aina se joka oli kyselemässä että mitä kuuluu ja miten voit. Eikä tähän liity mitään katkeruutta nyt, sitähän mä just mietin. Että kun aikaisemmin tää olis voinut tuntua musta pahalta, mutta nyt se oli vaan sellainen toteamus. Että mulla on muita ihmisiä jotka on tulleet tärkeämmäksi ja niin taitaa olla hänelläkin

 

[Janna]

Mulle tuli mieleen, että hän ei halua tunkeilla liikaa. Jos sä haluat puhua jostakin asiasta, niin sun on otettava se esille. Eri asia, jos hän lopettaa keskustelun tykkänään.

Mun on ainakin vaikea joskus lukea ihmisiä, että mistä puhua ja odotan pientä vinkkiä, että saako jostakin kipeästä asiasta edes ohimennen mainita. Jos toinen ei ota onkeensa, niin helposti ajattelen, että hän haluaa jutella muusta kuin siitä kriisistä, mikä on ollut jo pitempään päällä. Mulla on myös näitä kavereita, joiden pitää "lämmetä" muutama tunti ennen kuin voi alkaa puhua jostakin isosta, negatiivisesta asiasta.

 

[Carpe diem!]

Aamusydämellä ohjelmassa käsiteltiin narsismia, itsekeskeisyyttä, ihmisten hyväksikäyttöä, empatian puuttumista.

Linkki ohjelmassa käsiteltyyn aiheseen. Jonka lopussa on linkki Narsistien uhrien tuki ry:n sivustolle.

Valaisevia lukuhetkiä.

http://aamusydamella.yle.fi/node/130

---

 

[Mummeliisa]

Minun paras ystäväni on todellakin sielunveli, osa minua monella tasolla. Rakastan ja vihaan häntä aivan eri tavalla kuin ketään muuta maailmassa . Lähimmäksi pääsevät luullakseni ne tunteet, mitkä minulla olisi itseäni kohtaan, mikäli pystyisin siirtymään itseni ulkopuolelle itseäni katsomaan.

Olemme siis osa toisiamme, se mitä toisistamme puuttuu. (Emme toki romanttisesti tai seksuaalisesti vaan ksye on pikemminkin persoonasta tai "sielusta")
Hänen vaimonsa on taipuvainen uskomaan sielunavellukseen ja on vakuuttunut että joskus monta elämää sitten M ja minä olimme yksi sielu, joka sitten jonkinlaisesta kosmisesta vahingosta hajosi seuraavassa elämässä kahteen ihmiseen.
Minä en tuollaiseen oikein usko, mutta pidän sitä silti hyvänä metaforana kuvaamana keksinäisiä suhteitamme.

Vaikeina aikoinani tämä "paras ystäväni" on kyllä ollut lähellä ; avuttomana, kärsimättömänä, ärtyneenä, kaikki väärät asiat sanoen eli siis kaikkea muuta kuin tukena.
En silti koe, että se vähentäisi sitä pohjimmaista yhteyttämme.

Ehkä siis teilläkin jotenkin noin?

 

["tuuli"]

Mulle tuli mieleen, että hän ei halua tunkeilla liikaa. Jos sä haluat puhua jostakin asiasta, niin sun on otettava se esille. Eri asia, jos hän lopettaa keskustelun tykkänään.

Mun on ainakin vaikea joskus lukea ihmisiä, että mistä puhua ja odotan pientä vinkkiä, että saako jostakin kipeästä asiasta edes ohimennen mainita. Jos toinen ei ota onkeensa, niin helposti ajattelen, että hän haluaa jutella muusta kuin siitä kriisistä, mikä on ollut jo pitempään päällä. Mulla on myös näitä kavereita, joiden pitää "lämmetä" muutama tunti ennen kuin voi alkaa puhua jostakin isosta, negatiivisesta asiasta.

Ei oikeastaan ole tästä kyse Tiedän kyllä mitä tarkoitat.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun näin käy, mutta enää minua ei haittaa se vaikka hän ei ole minun tukenani. Sama ilmiö on kyllä tapahtunut aikaisemminkin, eli se että minulla on tilaa hänen elämässään, silloin kun hänellä menee huonosti tai minulla menee hyvin. Aikaisemmin se loukkasi minua, mutta nyt ei. Hän on ehkä muutenkin sen tyyppinen, ettei hän ole oikeastaan sellainen olkapäätyyppi, ja toisaalta "unohtaa" vanhat kaverit kun tulee uusi miesystävä tai jotain.

Olen onnellinen siitä, että minulla on nyt sellaisia ihmisiä lähellä, joihin voin luottaa ja jotka voi luottaa minuun. Enkä mä enää aseta mun sen entisen parhaan ystävän ystävyydelle odotuksia. Mä tiedän, että meidän välit on nyt tällaiset, ne ehkä taas lähenee sitten joskus jos hän eroaa tai parisuhde vakiintuu tai jos minulla menee helpommin. Meillä on aika vähän yhteisiä asioita, en oikein osaa edes sanoa että mitä, joku kemia ilmeisesti kuitenkin

Erityislaatuinen kaveri hän varmasti tulee olemaan, mutta kyllä se aika on tällä hetkellä ajanut ohi meidän sydänystävyydestä

 

["tuuli"]

Vaikeina aikoinani tämä "paras ystäväni" on kyllä ollut lähellä ; avuttomana, kärsimättömänä, ärtyneenä, kaikki väärät asiat sanoen eli siis kaikkea muuta kuin tukena.
En silti koe, että se vähentäisi sitä pohjimmaista yhteyttämme.

Ehkä siis teilläkin jotenkin noin?

Ei oikeastaan. Kaunis ajatuksena kylläkin. En koe, että hän olisi ollut lähellä tai läsnä. Siinä se ehkä onkin.

En minä usko, että tämä ystävyys tähän jää, tietenkään, onhan meillä pitkä historia. Muutenkin on niin jännä ajatella tätä kaikkea etäältä. Että mikä se on oikein ollut alunperin tai mikä se on edelleen, se juttu joka teki meistä parhaita ystäviä, että toinen sanoo että olen ainoa sydänystävä (hänellä on kyllä paljon ystäviä ja kavereita). Olemme hyvin erilaisia, kuitenkin jotenkin niin samanlaisiakin vaikken osaa sanoa että millä tavalla.

Vaikka eihän mun tarvi sitä arjessa edes miettiä, että onko joku nyt ystävä, hyvä ystävä vai kenties paras ystävä. Tajusinpa vaan eilen, että ehkäpä nämä asiat ovat muuttuneet ajan myötä.

 

["vieras"]

Mun paras ystäväni on ollut ystäväni ihan pikkulapsesta asti. Asumme nyt melko kaukana toisistamme, joten olen huomannut, että arkipäivän sattumuksista tulee herkemmin kerrottua lähellä asuville hyville ystäville. Sen sijaan jos jotain todella vakavaa tai jotain erittäin henkilökohtaista on sydämellä, niin viesti lähtee tälle parhaalle ystävälle. Siksi, että meillä on todella pitkä yhteinen historia ja osaamme niin hyvin vieläkin lukea toistemme viestejä, että 1) ei tule väärinymmärryksiä 2) on täydellinen luottamus toiseen (ja siihen että tulee ymmärretyksi) 3) tietää että saa aina tukea, vaikkei kanssakäyminen ole enää jokapäiväistä, eikä välttämättä joka viikkoistakaan. Ei tarvitse selitellä eikä selittää, kun muutama sanakin riittää.
Hyviä ystäviä on useampiakin ja ajallisesti tulee oltua enemmän toisten ystävien kanssa, mutta keneenkään ei ole tullut yhtä läheistä ja sanatonta ystävyyttä.

 

["tuuli"]

[QUOTE="vieras";22084207] Sen sijaan jos jotain todella vakavaa tai jotain erittäin henkilökohtaista on sydämellä, niin viesti lähtee tälle parhaalle ystävälle. Siksi, että meillä on todella pitkä yhteinen historia ja osaamme niin hyvin vieläkin lukea toistemme viestejä, että 1) ei tule väärinymmärryksiä 2) on täydellinen luottamus toiseen (ja siihen että tulee ymmärretyksi) 3) tietää että saa aina tukea, vaikkei kanssakäyminen ole enää jokapäiväistä, eikä välttämättä joka viikkoistakaan. Ei tarvitse selitellä eikä selittää, kun muutama sanakin riittää.[/QUOTE]

No tämän mä juuri tajusin, että tämä "paras ystävä" ei ole sellainen, johon tukeutuisin kun tapahtuu jotain vakavaa. Vaan sillä tilalla on muita ihmisiä.

 

["yks vain"]

Minun paras ystäväni on todellakin sielunveli, osa minua monella tasolla. Rakastan ja vihaan häntä aivan eri tavalla kuin ketään muuta maailmassa . Lähimmäksi pääsevät luullakseni ne tunteet, mitkä minulla olisi itseäni kohtaan, mikäli pystyisin siirtymään itseni ulkopuolelle itseäni katsomaan.

Olemme siis osa toisiamme, se mitä toisistamme puuttuu. (Emme toki romanttisesti tai seksuaalisesti vaan ksye on pikemminkin persoonasta tai "sielusta")
Hänen vaimonsa on taipuvainen uskomaan sielunavellukseen ja on vakuuttunut että joskus monta elämää sitten M ja minä olimme yksi sielu, joka sitten jonkinlaisesta kosmisesta vahingosta hajosi seuraavassa elämässä kahteen ihmiseen.
Minä en tuollaiseen oikein usko, mutta pidän sitä silti hyvänä metaforana kuvaamana keksinäisiä suhteitamme.

Vaikeina aikoinani tämä "paras ystäväni" on kyllä ollut lähellä ; avuttomana, kärsimättömänä, ärtyneenä, kaikki väärät asiat sanoen eli siis kaikkea muuta kuin tukena.
En silti koe, että se vähentäisi sitä pohjimmaista yhteyttämme.

Ehkä siis teilläkin jotenkin noin?

Mulla on samaa ystävän kanssa, en usko kyllä sielun hajoamiseen, mutta mulla on tunne että minä ja ystäväni olemme "sopineet" että tässä elämässä olemme yhdessä, siis ennen syntymää olemme sopineet tai sitten se vaan kuuluu sielujen suunnitelmiin. Ehkä olemme eläneet ennenkin yhdessä. Meillä on vaan niin vahva yhteys ja kaiken lisäksi olemme kaukaisia sukulaisia.. ja tietysti lapsemmekin ovat sitten kaukaista sukua toisilleen.

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="yks vain";22084435]Mulla on samaa ystävän kanssa, en usko kyllä sielun hajoamiseen, mutta mulla on tunne että minä ja ystäväni olemme "sopineet" että tässä elämässä olemme yhdessä, siis ennen syntymää olemme sopineet tai sitten se vaan kuuluu sielujen suunnitelmiin. Ehkä olemme eläneet ennenkin yhdessä. Meillä on vaan niin vahva yhteys ja kaiken lisäksi olemme kaukaisia sukulaisia.. ja tietysti lapsemmekin ovat sitten kaukaista sukua toisilleen.[/QUOTE]

Tuo viimeinen lause on mielenkiintoinen.
Minäkin koen ystäväni lapset tavallaan myös "omiksi" lapsikseni eli koen samantyyppistä vastuuta kuin omistani.
Keskenään lapset kokevat toisensa lähinnä serkuksiksi ja mitään biologista sidettä ei siis oikeasti ole.

 

["yks vain"]

Tuo viimeinen lause on mielenkiintoinen.
Minäkin koen ystäväni lapset tavallaan myös "omiksi" lapsikseni eli koen samantyyppistä vastuuta kuin omistani.
Keskenään lapset kokevat toisensa lähinnä serkuksiksi ja mitään biologista sidettä ei siis oikeasti ole.

Joo, mä koen kans ystäväni lapsen hyvin läheiseksi ja itse asiassa mulla on ollut aina hyvin läheinen suhde ja tunne koko ystäväni lapsuudenperheeseen, he olivat naapureita kun olin lapsi ja nuori. Se on sellainen tunne jota ei pysty selittämään. Toisten naapureiden kanssa ei ollut samaa lainkaan. Ja ystäväni isosisko sanoi kerran tuon saman mulle että on aina tuntenut läheiseksi meidät Ja vaikka kukaan ei asu enää meidän naapurissa siellä kotipaikkakunnalla, se sama tunne elää. Ja ystäväni äiti on erittäin rakas, myös mulle, nyyh...