A
apua
Vieras
Mä en tiedä mitä ihmettä tekisin. Olen viimeisilläni raskaana, esikoisen jälkeen minulla oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus. (Nyt myöhemmin vasta vahvistettu kertomani perusteella) Mies tietää siitä ja tajusi kyllä myöhemmin, ettei silloinen jatkuva itku ja huono itsetunto ollut ns. normaalia. Nyt sainkin lähetteen depressiohoitajalle vähän niin kuin ennalta ehkäisevästi.
Kerran olen siellä käynyt ja koin käynnin ihan hyväksi, toinen kerta sovittiin ensi viikolle. Mies ei kysynyt sanallakaan miten siellä meni ja kun aloin siitä kertomaan, niin heti alkuun tokaisi, että hän ei ole sitten mihinkään terapiaan menossa. Kerroin siis, että olin sanonut hoitajalle, että mielestäni me emme keskustele tarpeeksi. Ja se on pitkälti miehestä kiinni.
No eihän miehen ole tarkoituskaan tuohon osallistua, mutta ihmetyttää se, että ei tunnu olevan kiinnostunut missä mun ajatukset kulkee. Kerroin kyllä senkin, että hoitajan testin mukaan en ole tällä hetkellä masentunut, enemmänkin on pelko siitä tulevasta eli jos masennus uusii (ehkä pahemmin) .
Nyt sitten olen tässä parina iltana taas itkenyt silmät päästäni kaikesta mahdollisesta. Koko raskausajan olen itkenyt enemmän tai vähemmän, mutta en osaa sanoa, että missä se normaalin raja menee ja kieltämättä tulevaisuus ja kiinnostus yhtään mihinkään on vaikeeta. Kyllähän nämä mielialat heittää, mutta taas tuntuu, että vastaisin testiin erilailla kuin viime viikolla eli on selvästi enemmän alakuloisuutta ilmassa. Pahinta tässä kuitenkaan ei ole mun omat tuntemukset vaan se miten mies vähättelee niitä. Antaa itkeä yksinään eikä edes kysy miksi itken eli taas on tultu tähän, että on ihan normaalia, kun mä itken jatkuvasti ja vähän joka asiasta. Tänään suhtautuminen olikin sitten kaikkea muuta...ensimmäinen mitä sen suusta tuli, kun näki mun itkevän oli pieni naurun tyrskähdys! Seuraavaksi jotain "ei herranjumala...taas" Sitten, kun ei saanut vastausta johonkin aivan asiaan liittymättömään kysymykseen tiuski vain, että olen lapsellinen ja sanoi esikoisellemme (2v) että kysy sä äidiltä, jos se vaikka sulle vastaisi.
Eniten mua tässä ahdistaa just tuo esikoinen, ei sen pitäis joutua katselemaan jatkuvaa surua ja itkua. Mutta vielä vähemmän noin, että isä vielä hoitaa kommunikoinnin sen kautta mulle.
Pitkä teksti, toivottavasti joku osaisi neuvoa. Toisaalta pelkkä kirjoittaminenkin helpotti.
Kerran olen siellä käynyt ja koin käynnin ihan hyväksi, toinen kerta sovittiin ensi viikolle. Mies ei kysynyt sanallakaan miten siellä meni ja kun aloin siitä kertomaan, niin heti alkuun tokaisi, että hän ei ole sitten mihinkään terapiaan menossa. Kerroin siis, että olin sanonut hoitajalle, että mielestäni me emme keskustele tarpeeksi. Ja se on pitkälti miehestä kiinni.
No eihän miehen ole tarkoituskaan tuohon osallistua, mutta ihmetyttää se, että ei tunnu olevan kiinnostunut missä mun ajatukset kulkee. Kerroin kyllä senkin, että hoitajan testin mukaan en ole tällä hetkellä masentunut, enemmänkin on pelko siitä tulevasta eli jos masennus uusii (ehkä pahemmin) .
Nyt sitten olen tässä parina iltana taas itkenyt silmät päästäni kaikesta mahdollisesta. Koko raskausajan olen itkenyt enemmän tai vähemmän, mutta en osaa sanoa, että missä se normaalin raja menee ja kieltämättä tulevaisuus ja kiinnostus yhtään mihinkään on vaikeeta. Kyllähän nämä mielialat heittää, mutta taas tuntuu, että vastaisin testiin erilailla kuin viime viikolla eli on selvästi enemmän alakuloisuutta ilmassa. Pahinta tässä kuitenkaan ei ole mun omat tuntemukset vaan se miten mies vähättelee niitä. Antaa itkeä yksinään eikä edes kysy miksi itken eli taas on tultu tähän, että on ihan normaalia, kun mä itken jatkuvasti ja vähän joka asiasta. Tänään suhtautuminen olikin sitten kaikkea muuta...ensimmäinen mitä sen suusta tuli, kun näki mun itkevän oli pieni naurun tyrskähdys! Seuraavaksi jotain "ei herranjumala...taas" Sitten, kun ei saanut vastausta johonkin aivan asiaan liittymättömään kysymykseen tiuski vain, että olen lapsellinen ja sanoi esikoisellemme (2v) että kysy sä äidiltä, jos se vaikka sulle vastaisi.
Eniten mua tässä ahdistaa just tuo esikoinen, ei sen pitäis joutua katselemaan jatkuvaa surua ja itkua. Mutta vielä vähemmän noin, että isä vielä hoitaa kommunikoinnin sen kautta mulle.
Pitkä teksti, toivottavasti joku osaisi neuvoa. Toisaalta pelkkä kirjoittaminenkin helpotti.
