elämä on
Sanotaan että elämä on, niin on, mutta millainen se on.
Menin nuorena naimisiin pojan kanssa josta pidin paljon ja tiesin hänet kunnolliseksi nuoreksi mieheksi, ja ulkonäkökin miellytti.
Huumorintajuinen ja kaikkea muutakin kivaa.
En kuitenkaan olisi ollut valmis avioitumaan hänen kanssaan vuoden jälkeen, jonka olimme kihloissa, mutta siihen aikaan olisi ollut iso kynnys purkaa kihlaus ilman "syytä"!
Minun syyni olisi ollut ainoastaan se, etten tuntenut häneen juuri minkäänlaista seksuaalista halua.
Olisinko voinut sitä edes unissani sanoa sulhaselleni.
En, koska häpesin ja ajattelin että taidan olla omituinen ja jotenkin sairas.
Ei niistä asioista yleensäkään puhuttu kenenkään kanssa, ainakaan noin perusteellisemmin.
Niinpä menimme naimisiin, saimme lapsia ja elämä on sujunut päällisin puolin hyvin.
Tiedän etten ole "kylmä"..sain sen kokea muutama vuosi sitten ohimenevän tuokion...jota muistelemalla elän ja voin jatkaa elämääni ilman tunnontuskia.
Olen kai minäkin ansainnut ne ihanat järjenvievät hetket edes kerran.
Kyllä meillä naidaan ja pidetään toisiamme hyvänä ja voin sanoa ettei minua inhota, jos ei pahemmin huvitakaan.
Olen kuitenkin hengessä mukana niin paljon kuin kykenen, uskoisin ettei miehelläni ole suurempaa valittamista.
Silti mietin minkälainen oma(toki miehenikin) elämä olisi ollut jos vakka olisi kantensa valinnut..luulempa että intohimo on yksi avioliiton tarkeä perusta.
Ymmärrän myös sen ettei kaikkea voi saada.
Vaakakupissa painaa todella paljon:rehellisyys, kaikinpuolinen luottamus, terveet elämäntavat, hyvä toimeentulo j.n.e.
Nuorille sanoisin kuitenkin..jos huomaatte ettei sitä kipinää ole edes seurustelun alussa tai kuluessa, tuskin sitä tulee olemaankaan. Miettikää kun vielä voitte.
Minä jatkan näin.
Menin nuorena naimisiin pojan kanssa josta pidin paljon ja tiesin hänet kunnolliseksi nuoreksi mieheksi, ja ulkonäkökin miellytti.
Huumorintajuinen ja kaikkea muutakin kivaa.
En kuitenkaan olisi ollut valmis avioitumaan hänen kanssaan vuoden jälkeen, jonka olimme kihloissa, mutta siihen aikaan olisi ollut iso kynnys purkaa kihlaus ilman "syytä"!
Minun syyni olisi ollut ainoastaan se, etten tuntenut häneen juuri minkäänlaista seksuaalista halua.
Olisinko voinut sitä edes unissani sanoa sulhaselleni.
En, koska häpesin ja ajattelin että taidan olla omituinen ja jotenkin sairas.
Ei niistä asioista yleensäkään puhuttu kenenkään kanssa, ainakaan noin perusteellisemmin.
Niinpä menimme naimisiin, saimme lapsia ja elämä on sujunut päällisin puolin hyvin.
Tiedän etten ole "kylmä"..sain sen kokea muutama vuosi sitten ohimenevän tuokion...jota muistelemalla elän ja voin jatkaa elämääni ilman tunnontuskia.
Olen kai minäkin ansainnut ne ihanat järjenvievät hetket edes kerran.
Kyllä meillä naidaan ja pidetään toisiamme hyvänä ja voin sanoa ettei minua inhota, jos ei pahemmin huvitakaan.
Olen kuitenkin hengessä mukana niin paljon kuin kykenen, uskoisin ettei miehelläni ole suurempaa valittamista.
Silti mietin minkälainen oma(toki miehenikin) elämä olisi ollut jos vakka olisi kantensa valinnut..luulempa että intohimo on yksi avioliiton tarkeä perusta.
Ymmärrän myös sen ettei kaikkea voi saada.
Vaakakupissa painaa todella paljon:rehellisyys, kaikinpuolinen luottamus, terveet elämäntavat, hyvä toimeentulo j.n.e.
Nuorille sanoisin kuitenkin..jos huomaatte ettei sitä kipinää ole edes seurustelun alussa tai kuluessa, tuskin sitä tulee olemaankaan. Miettikää kun vielä voitte.
Minä jatkan näin.