Taas vaan itken

[papam]

En kestä tätä oloa, halusin eron miehestä mutten tajunnut miten pahalta tää voi tuntua, olla erossa lapsista. Joka kerta itken täällä kun lapset menee isälleen ja syyllistän itseäni. Ajattelen että olen hylännyt lapseni vaikka tiedän ettei ollut muuta mahdollisuutta kuin ero. Olisin valmis palaamaan takaisin huonoon suhteeseen lasten takia, ihan milloin tahansa se vain ei taida olla mahdollista.
Isä ottaa lapset joka viikko 2-3 päiväksi. Lapsilla on varmasti kivaa isin kanssa eikä pitäis olla syytä huoleen, silti pelkään että jos en enää ikinä näe niitä.. ja jouduin jo olemaan hetken sairaslomalla kun murruin ihan täysin. Pelkään ettei tää ole enää ihan normaalia, mutta miksi mennä enää lääkäriinkään kun luultavasti saisin vain masislääkereseptin! Että rupeisin suruun syömään sitten pillereitä. Toisaalta olisi ehkä helpompaa, kun ei tuntis kaikkea niin voimakkaasti mutta enpä tiedä..

 

[Birgitte]

Jos reagoit noin voimakkaasti, voisiko olla, ettet kuitenkaan luota ex-mieheesi koko sydämestäsi? Toinen vaihtoehto on, ettei elämässäsi ole mitään muuta sisältöä kuin lapset ja sen takia takerrut heihin. Kannattaisi lähteä rakentamaan omaa elämää niin, että sinulla on muitakin ihmisiä ja asioita elämässäsi. Jotain muutakin tärkeää, johon voit keskittyä silloin, kun lapsesi ovat isällään.

 

[papam]

Kyllä mulla on muutakin elämää, mutta kun hetkeksisikn pysähdyn tai olen yksin, älytön suru valtaa mielen. Jossain kohtaa olinkin huolissani siitä miten mies lasten kanssa jaksaa mutta se on puhuttu selväksi joten ei pitäis olla sellaista huolta mutta ehkä se on jäänyt alitajuntaan.

 

["Vieras"]

Ei masennuslääkkeitä tartte pelätä. Toki suru hellittää ajan mittaan suremalla.