Taaperot/leikki-ikäiset, jotka satuttavat toisia lapsia

[Huohh]

Minulla on pieni lapsi, 2v9kk ja vielä kotihoidossa. Käydään kerhoissa ja taloyhtiössä on paljon lapsia pihalla leikkikaverina. Lapsi osaa ilmaista itseään sanallisesti ja käyttää pitkiäkin lauseita. Osaa kertoa mitä haluaa ja on kohtelias, sanoo kiitos ja tervehtii muita. Tykkää halitella ja pusutella, osoittaa rakkauttaan. Nukkuu ja syö hyvin, kaikin puolin ihana pikkuinen. Mutta!

Vuoden ikäisenä alkoi läpsimään muita kavereitaan. Tämä meni ohi parin kuukauden jälkeen. Kahden vuoden iässä tuli pureminen, mikä meni ohi myös parissa kuukaudessa. Nyt hän on aloittanut uudestaan satuttamaan muita. Onneksi ei pure, mutta tönii, läpsii, puristelee, nipistelee. Joka kerta olen ollut niiin onnellinen, kun satuttaminen on mennyt ohi, mutta itku meinaa päästä, kun alkaa taas uudestaan.

Aiemmin olen laittanut tuon käytöksen vaan pienuuden piikkiin, mutta jotenkin kun lapsi tuntuu ymmärtävän nykyään enemmän, on tämä todella raastavaa aikaa. Mielestäni meillä on "tiukka kuri" ja asiat menevätkin perille...mutta miksi tämä asia ei mene, että toisia ei satuteta Itsellä on kaikenlaiseen väkivaltaan nollatoleranssi, siksi on todella turhauttavaa, kun lapsi satuttaa edelleen.

Satuttaminen harvemmin liittyy suuttumiseen, vaan lähinnä hän käy innostuessaan ja huvin vuoksi nipistelemässä, puristelemassa ja tönimässä.

Haluaisin toivoa tulevaisuuteen. Te kenellä on ollut vastaavanlainen tilanne, minkä ikäisenä nämä jokavuotiset satuttamiskaudet ovat vihdoin menneet ohi? Puremisen aikoihin meillä auttoi kirja, Älä pure, Hilla. Olisiko suositella lastenkirjaa, mikä käsitteli lyömistä yms. satuttamista?

 

[vierailija]

Lapsi on luonnostaan väkivaltaisimmillaan noin 3-vuotiaana joten omassasi ei ole mitään epänormaalia. Hän mitä todennäköisimmin kasvaa kelpo ihmiseksi niin kuin valtaosa 2-3-vuotiaana fyysistä valtaa käyttävistä. Ei muuta kuin kärsivällisyyttä ja sitkeyttä, jatkat samaan nollatoleranssin malliin. Tuon ikäinen ei vielä kummoisia selityksiä ymmärrä mutta niitä pitää silti antaa, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, niin joskus alkaa ymmärtää. Ja tarjota vaihtoehtoisia toimintatapoja tilalle jos tiedät mihin lapsi pyrki.

Mulla oli viimeisin epätoivon hetki kun jo "tavoille oppinut" 3,5-vuotias alkoi päiväkotiin mentyään tuuppia (siellä, ei oikeastaan muualla), ja oli tosi kädetön olo kun mitäs minä sille kotoa tai töistä käsin voin. Mutta se meni ohi.

 

[vierailija]

Kiitos vastauksesta ja noinhan se varmasti on. Jotenkin vaan tulee niin paha olla, kun miettii, että "miksi juuri se minun lapseni, pitää olla se toisten satuttaja" Taloyhtiössä meillä on kuitenkin 10 alle eskari-ikäistä lasta ja osa lapsista on alkanut karttaa lastani puristelun ja tönimisen takia Ja vaikka minkälaista persoonaa täältäkin löytyy, ei satuttavaa käytöstä ole muilla.

Kaikennäköistä olen yrittänyt. Yleensä kiinnitän huomion ensin satutettuun, että onko hänellä kaikki hyvin. Sitten sanomalla tosi tiukasti lapselleni, ettei saa. Sattuu ja tulee paha mieli toiselle. Olen ohjannut myös silittämään satutettua kohtaa ja puhaltamaan pipin pois ja pyytämään anteeksi. Jos ja kun yleensä toiminta jatkuu useamman kerran, ollaan lähdetty sisälle. Yleensä huudon kera, kun haluaisi olla ulkona. Välillä itsellä pinna tiukalla jatkuvasta tuuppimisesta, että ollaan lähdetty heti tilanteesta pois sisälle. Tiedä sitten onko nämä ihan vääriä toimintatapoja?

Harmittaa lapsenkin puolesta niiin kovasti, kun hän odottaa, että kavereita tulisi ulos ja välillä leikkiikin tosi nätisti. Mutta kohta ei ole yhtään leikkikaveria, kun kaikki pelkää ja menee karkuun

 

[vierailija]

Voi että. Onko sitä satuttamista miten usein/jatkuvasti? Tuo mitä teet kuulostaa ihan fiksulta, mutta voi olla että lapsi tarttis sitä hyvän vahvistusta siihen konfliktien väliin, eli aikuista mukaan leikkiin niin olisiko helpompi pysyä hyvillä raiteilla?

Ja mitä tulee tuohon "miksi minun lapseni". Minä olin esikoisen kanssa niitä äitejä jotka ihmetteli että miksei noi muut vaan opeta että ei tuupita, miksei ne vaan vahdi, miten ne antaa lapsen käyttäytyä noin (esim. kailottaa kirjaston satutunnilla). Minulla oli silloin yksi pidättyväinen, rauhallinen, harkitseva lapsi ja pidin itseäni melko hyvänä tapakasvattajana. Sitten sain kuopuksen Hän on äänekäs, vauhdikas, impulsiivinen. Häntä on kasvatettu, itse asiassa päivähoidosta sanovat että näkee että lapselle on opetettu tapoja ja perusteltu ja vaadittu - ja silti se unohtaa. Hänen kanssaan on on jouduttu käymään näitä ei saa ottaa kädestä / ohittaa / tuupata keskusteluja niska hiessä, ja ajan kanssa se tuotti tulosta. Mutta tahtoo sanoa että ehkä tämä vain on asia jossa lapsesi tarvitsee enemmän harjoitusta ja tukea. Jokaisella on niitä, myös niillä rauhallisemmilla jotka esim. harjoittelee rohkeutta hoitaa asioita ja pitää puoliaan. Niin ne on erilaisia.

 

[vierailija]

Niin toimisiko ihan sellainen leikkissä mukana oleminen. Että "minä tuun kanssa tänne mukaan kun meidän Ville joskus tarvii apua että miten kavereiden kanssa leikitään, niin mä tuun tähän mukaan että menee leikit reilusti, okei?". Meillä oli vaihe että pysyttelin käsivarren mitan päässä lapsesta, oli raskas vaihe mutta välttämätön ettei epäonnistuneiden kaveritilanteiden sarja päässyt tavaksi.

 

[vierailija]

Piikille!

 

[vierailija]

On aika usein tapahtuvaa. Jos leikkivät ns. rinnakkaisleikkiä vaikka hiekkiksella, leikki sujuu hyvin, mutta jos yhteisleikkiä, niin se sujuu vaihdellen ja sitten jo pian rutistetaan kädestä niin lujaa, kuin vain pystyy tai ottaa halausotteen ja rutistaa ihan täyttä eikä päästä irti. Yhtä tyttöä käy tönimässä. Selvästi osansa saa samanikäiset, vähän hiljaisemmat, herkästi itkemään alkavat. Poikiin ei juuri koske vaan pyytelee kovasti leikkeihin. Pojat ovat kyllä vuoden pari vanhempia.

Mutta juu, voisi kokeilla enemmän tuota positiivista sanoittamista, kun leikki sujuu ja olla enemmän siinä leikissä mukana ohjaamassa. Kiitos vinkeistä.

 

[vierailija]

Ensiksikin ihanaa, että otat ongelman vakavasti. Olet selvästi ihana vanhempi. Temperamentit lapsilla on vaan niin erilaisia. Itselläni taas on samanikäinen, mutta se ujompi ja herkempi, joka jää toisten tuupittavaksi. Ihana kuulla, että noiden vilkaampien lapsien vanhemmat - tai ainakin sinä - otatte ongelman vakavasti.
Yksi mitä olen joskus lukenut, jota ehkä voisi kokeilla, on lisätä lapsen (siis sen aggressiivisesti käyttäytyvän) positiivista koskettamista. Siis lisää erilaisia silityksiä, helliä kutituksia yms. Ja sitten niin, että se lapsi tekee saman sinulle. Eli harjoitellaan hellää kosketusta. Jossain päiväkotiryhmässä oli kokeiltu, että nujakoivat lapset oli laitettu rinkiin, ja joka päivä sitten silittelivät toistensa selkää siinä rinkulajonossa. Niin että jokainen sekä sai silitystä että oli silitettävänä samaan aikaan. Aggressiivinen kosketus väheni, kun tilalle tuli hellää kosketusta. Voisko tästä olla apua - siis harjoittelisitti sitä kotona? En siis ole ammatilainen - tämmöinen on vaan jostain tarttunut mieleen.

 

[vierailija]

Minä taas olen pahoillani, vaikka minun lapseni välttämättä ei juuri sinun lastasi käynyt tuuppimassa. Tuntuu niin pahalta niiden lasten puolesta, jotka saavat tuntea tämän toisten satuttavan kehitysvaiheen

Me hipsutellaan ja silitellään paljon, etenkin aamusta, kun herätään ja illalla, kun käydään nukkumaan, mutta vois päivälläkin ottaa tällaisen hetken. Ihana idea <3 Ja kiitos kauniista sanoistasi