Taapero vieroksuu isäänsä...

Heippa!

Painiskelen sellaisen ongelman kanssa, että en tiedä mitä minun kuuluisi tehdä...

Meillä on melkein 2 1/2-vuotias tyttö ja hän on viime aikoina alkanut vieroksumaan isäänsä. Välillä jos sanon tytölle, että menehän käymään isäsi luona, niin tyttö itkien sanoo, ettei halua mennä isin luo. Kerran kävi semmonen tapaus, että tyttö odotti jo ruokapöydässä lautanen edessään ja isi ehtikin pöytään ennen äitiä, niin tyttö aloitti taas itkemisen. Kun ollaan koko perhe kotona, niin tyttö kulkee koko ajan minun perässä, välillä täytyy saada pitää kädestä kiinni ja äidin syli on nykysin kovin suosittu paikka.

Tähän en valitettavasti voi sanoa, että isä olisi muutenkaan kovin osallistuvainen, mutta kyllä tyttö sentään ennen on halunnut käydä välillä isänsäkin sylissä. Isä ei myöskään ole kovinkaan pitkäpinnainen eli jos ja kun tyttö alkaa itkemään jotain asiaa, niin isä välittömästi tiuskaisee, että nyt hiljaa. Joten väkisinkin tulee mieleen, että pelkääkö tyttö isäänsä...???

Onko kellään muulla tällaista tilannetta ja jos on ollut, niin miten siitä selviää? Alkaa meinaan olemaan minullekin aika rankkaa, kun en saa hetken rauhaa, kun ollaan koko perhe kotona. Sitten kun ollaan tytön kanssa kahdestaan, niin homma pelaa.

Isän mielestä minä olen liian lepsu tytön kasvattamisen suhteen, mutta eiköhän se riitä että perheessä on yksi "huutava" vanhempi. Jos toiselta sitten edes saa sitä hellyyttä ja lohdutusta. Isä kun ei lohduta, jos lapsi itkee... :'(

Tämä asia vaan paheni, kun oltiin tytön kanssa viikko poissa. Eli tämän jälkeen tyttö roikkuu aina vaan enemmän ja enemmän minun lahkeessa kiinni. Välillä kirjaimellisesti...

Toivon todella, että tämä on vain ohimenevää, koska olen jo miettinyt, että pitääkö mun mennä juttelemaan asiasto jollekin lapsipsykologille...???

Isän kanssa on aika turha puhua asiasta, koska eihän hän omasta mielestään tee mitään väärää. Fyysisesti isä ei koskaan satuttaisi lastaan, mutta onhan tyttö saattanut säikähtää isän kovaa ääntä niin kovin, että "pelkää" niitä hetkiä kun on isänsä kanssa kahdestaan. Vai mitä ihmettä tämä oikein on???

Kiitoksia mahdollisista vastauksista!!!

 

Enpä osaa oikein neuvoa, mutta tuli mieleen kysyä, että onko tyttö koskaan ollut isänsä kanssa kaksistaan (siis ilman sinua) kotona tai muualla, esim. mummolassa tai kaupassa tms? Olisiko apua siitä, että isä veisi tytön johonkin kivaan paikkaan? Puistoon tai torille jätskille tai vastaavaa? Vai eikö isä halua sellaiseen ryhtyä? Saatko sinä koskaan itse käydä ilman tyttöä missään? Jos et niin puhu miehellesi, että haluat käydä vaikka hierojalla tai jossain omissa menoissa ilman tyttöä joskus ja tyttö olisi silloin kahdestaan isän kanssa. Jos vaikka heillä sitten olisikin ihan kivaa yhdessä kun pääsevät välillä olemaan kaksistaan.

 

Hei kohtalotoveri! Meidän poika (2 v. 1 kk) on ihan samanlainen "mammanpoika". Isä ei kelpaa mihinkään. Minä tosin olen hoitovapaalla, joten en yhtään ihmettele, että hän on niin äitinsä perään. Tosin isäkin haluaisi osallistua pojan kanssa puuhasteluun, mutta tuntee itsensä tosi torjutuksi, kun poika huutaa vain "Ei isi!".

Helpotusta tähän äitiin takertumiseen olen huomannut saatavan siten, että minä - äiti - lähden vain kotoa pois esim. asioille, jolloin isä ja poika joutuvat/saavat olla kahdestaan. Aina sen jälkeen isän seura on kelvannut hieman paremmin.

Yksi yhdistävä tekijä sinulla ja minulla on muutenkin. Mielestäni mieheni myös on kova komentamaan poikaansa. Ei niinkään määrällisesti vaan äänensä voimakkuudella. Olen yrittänyt selittää hänelle, ettei ehkä heti ensimmäisenä kannata karjaista niin kovaa, että poika ihan pelästyy. Eikö kannattaisi ensin komentaa hieman rauhallisemmin ja vasta sitten tarvittaessa koventaa ääntään. Valitettavasti neuvoni ei ole mennyt perille, joten se saattaa tietysti myös olla se tekijä, miksi poika ei niin tykkää isänsä seurasta.

 

Hei,

Itse meinasin aloittaa samasta aiheesta ketjun! Meillä on vuoden ikäinen poika ja on nyt jo jonkun kuukauden ollut täysin mammanpoika. Isä on aina ollut osallistuva, käy lähes päivittäin pojan kassa ulkona ja leikkii. Silti, kun isä menee pojan kanssa iltapesulle alkaa sydäntäsärkevä huuto ja nukkumaan laitossa sama juttu. Tuntuu tosi kurjalta itseltä, kun en tiedä mitä oikein pitäisi tehdä?? Neuvolassa ja ystävät ovat olleet sitä mieltä, että kyllä se poika tottuu kunhan isä vaan laittaa nukkumaan ym. Kun ei vaan tunnu tottuvan! Isä oli just kuukauden lomalla ja tilanne ei juurikaan parantunut, vaikka olivat yhdessä tosi paljon. Ei sekään tunnu oikealta, että se olen aina minä joka olen ympäri vuorokauden pojan kanssa ( olen hoitovapaalla)! Isä kumminkin haluaa olla poikansa kanssa. meillä mies on myös aika kovaääninen, vaikkakaan ei kyllä huuda eikä karju lapselle. Muuten vaan on kovaääninen. Olen yrittänyt sanoa, että jos vähän hiljempaa vois puhua ja olla vähän rauhallisemmin... On kuin seinille puhuisi. Toki ei se välttämättä syynä ole. Ei tästä apua ap:lle ole, mutta kohtalotovereita löytyy. :hug:

 

Suuri kiitos asiallisista vastauksista! Eilisilta kotona meni taas niin kauan hyvin, kunnes isä tuli kotiin harrastuksistaan, niin sitten alkoi "pakoilu" ja pieni kiukuttelu. Aikaisemminkin illalla olin sanonut tytölle, että jos hän menisi isin kanssa suihkuun, kun isi tulee, niin eipä suostunut menemään, vaan itkien vastasi, että haluaa äidin kanssa suihkuun...

Vastauksena tuohon, että olenko koskaan ollut ilman tyttöä missään, niin kyllä olen. Olen käynyt katselemassa alennusmyyntejä, lenkillä, kylässä, jumpassa, elokuvissa yms. Ja kyllä heillä silloin menee kuulemma ihan hyvin. Mulla on vaan semmonen olo, että tyttö ei oikein edes uskalla kiukutella isänsä kanssa, kun tietää, että saa heti kiukkuisen kiellon. Onko se sitten hyvä vai paha asia, niin tiedä häntä...

Eilen yritin myös isän kanssa keskustella, että onko jotain kenties tapahtunut, kun hän ei kelpaa tytölle enää lainkaan vai mistä ihmeestä tämä johtuu. Mutta ei hän osannut sanoa mitään.

Mutta kuten Kauris 71 kirjoitti, niin isä pakostakin tuntee olonsa varmaan aika torjutuksi, kun lapsi vaan itkee eitä... Ja tuntuuhan se minustakin pahalta.

Sen verran vielä meidän lähtökohdista, että asuimme tytön kanssa ensimmäiset puolitoista vuotta kahdestaan ja muutimme isin kanssa saman katon alle vasta tuossa noin 7 kuukautta sitten. Mutta alku meillä meni tosi hyvin, tyttö tottui tilanteeseen hyvin, että isi olikin yhtäkkiä koko ajan saman katon alla, niin ihmettelen, että miksi vasta nyt? Näin monen kuukauden jälkeen?

Jos joku haluaa vielä kommentoida, niin kaikki ajatukset luetaan mielenkiinnolla läpi.

Mukavaa päivänjatkoa!

 

Aika tutulta kuulostaa. Itsekin olen huolissani poikani suhteesta isäänsä. Poika on todella paljon äitinsä perään, vaikka ovat isän kanssakin kaksistaan aina välillä, kun käyn jumpassa tms. Poika ei koskaan valitse isäänsä tekemään yhtään mitään eikä isä itse asiassa kelpaa edes sylissä pitämään tai ruokaa antamaan, jos äiti on läsnä. Kun en ole paikalla, asiat kuulemma hoituvat.

Mieheni on minusta ihan liian ankara kaksivuotiaallemme. Epäilee, että toinen tekee tahallaan kaikkea typerää. Asiasta kuin asiasta seuraa jokin minusta suhteeton rangaistus, esim. leikkikalun turhan kovakourainen pois ottaminen kädestä ja tietenkin lapsen itku. Itse varoittaisin ainakin ensin ja olisin muutenkin tilanteessa rauhallisempi. Voi olla, että olen vastavuoroisesti sitten turhankin lepsu.

Minusta kaksivuotiaalle ei huudeta, vaan asiat voi hoitaa muulla tavalla. Kaksivuotiaan käsitys- ja empatiakyky tuskin riittävät siihen, että ymmärtäisi, miksei toisen päälle saa heittää hiekkaa tai töniä. Mieheni epäili eilen, että pojasta kasvaa tätä menoa nuorisorikollinen. Muutenkin pojassa on usein "jotain vikaa" ja mies miettii, että ei muut voi olla tuollaisia. Minusta hän käyttäytyy ihan samalla tavalla kuin muutkin ikäisensä.

Olen jo pitkään miettinyt, missä vika piilee eli miksei mies osaa laskeutua ajatusmaailmassaan pienen tasolle. Hän tulee suht "normaalista" perheestä, mutta minusta se on jollain tasolla tunneköyhä ja huutaminen on ollut hänen kotonaan normaali tapa toimia. Ehkei hän vaan ole oppinut kotonaan mallia empatiaan, tiedä häntä.

Tekee pahaa katsoa, kuinka muut isät leikittävät lapsiaan mielellään ja viettävät aikaa lapsen kanssa, mieheni ei tee sitä koskaan ainakaan oma-aloitteisesti. Tekee ennemmin jotain muuta, laittaa vaikka ruokaa.

Mutta "mukava" kuulla, että kohtalotovereita on. Ehkä miehellänikin on vielä toivoa...Hän ei ole mikään paha ihminen, mutta lapsen kanssa olemisessa on vielä paljon tekemistä.

 

Pakko vielä kommentoida Pompelmon tekstin luettuani. Kuulostaa niin tutulta. Miehet eivät näemmä kovin hyvin tosiaankaan osaa laskeutua 2-vuotiaan tasolle. Minunkin mieheni keksii jotain tosi typeriä "rankaisukeinoja", jos poika tekee jotain kiusaa. Esimerkiksi jos poika vaikkapa hakkaa päällään isää, isä rankaisuksi sanoo ottavansa kaikki pojan lelut pois. Siis haloo? Miten 2-vuotias osaisi yhdistää tekonsa tuohon rankaisuun? Minun mielestäni asioilla pitäisi olla joku looginen syy-seuraus-suhde, mutta eihän noilla asioilla ei ole keskenään mitään tekemistä. Mutta se nyt onkin ihan minun oma mielipiteeni... Miestä on paha mennä mitään neuvomaan. Se kun kasvattaa omilla, varmaan kotonaan opituilla, keinoillaan.

Neuvolassa keskustelin terveydenhoitajan kanssa tästä "isän vieroksumisesta" ja hän antoi ohjeeksi vain antaa pojan ja isän olla kahdestaan useammin. Eli äidin täytyy lähteä välillä vain omiin harrastuksiin tms. jotta he saavat enemmän kahdenkeskistä aikaa. Täytynee tässä sitten ruveta ilmoittautumaan työväenopiston iltakursseille...

 

Esimerkiksi jos poika vaikkapa hakkaa päällään isää, isä rankaisuksi sanoo ottavansa kaikki pojan lelut pois. Siis haloo? Miten 2-vuotias osaisi yhdistää tekonsa tuohon rankaisuun? Minun mielestäni asioilla pitäisi olla joku looginen syy-seuraus-suhde, mutta eihän noilla asioilla ei ole keskenään mitään tekemistä. Mutta se nyt onkin ihan minun oma mielipiteeni... Miestä on paha mennä mitään neuvomaan. Se kun kasvattaa omilla, varmaan kotonaan opituilla, keinoillaan.

Minun mieheni otti kerran kaikki pojan pikkuautot pois rangaistukseksi jostain ja laittoi ne kaapin päälle. Poika ei edes muistanut niiden olemassaoloa, kunnes viikon päästä kerroin miehelle, että voisi varmaan pikkuhiljaa ottaa ne pois sieltä kaapin päältä ja palauttaa pojan lelukoriin...

Fiksuja nuo miehet, ei voi muuta sanoa.

 

Suuri kiitos vielä lisävastauksista. Oli jotenkin helpottavaa huomata, että muillakin on samankaltaisia ongelmia. Eilinen päivä meni jo vähän paremmin, tyttö leikki hieman isänsä kanssa, joten josko tämä tästä vähän helpottaisi ajan kanssa. Ajattelin nyt ainakin viikon loppuun asti katsoa tilannetta ja ensi viikolla sitten "tarttua toimeen" jos edelleen tilanne jatkuu suht samana.

Tai sitten vaan ylireagoin, kun tuntuu välillä, että muukin elämä kaatuu päälle, niin vähän reagoi liikaa kaikkiin asioihin.

Hyvää jatkoa kaikille! =)