Jos oli Kilsikalla kaunis ja rauhallinen viikonloppu, niin sitä se ei suinkaan ollut täällä.
Torstain/perjantain aikana kaatui vettä tuollaiset rapiat seitsemänkymmentä ja kaksi milliä.
Tiet poikki monin paikoin ja pellot joutsenlampina.
Perjantai- iltana sade muuttui rännäksi ja sitä on vieläkin, tämän päivän tihkusateesta huolimatta joinkin paikoin jäljellä. Ja "likaa, lokaa lotkuu maa..." kuten jossain runossa mainitaan.
Nämä sulan maan ensilumet eivät minua kovin paljon innosta, sillä ne ovat aina enemmän ja vähemmän lyhytaikaisia.
Mutta joo, tänään saimme taas vanhemman pojan lapset vieraiksemme. Toinen viiden, toinen kolmen vuoden ikäinen. Kummallakin tuntuu, että sitä turboruuvia on löysätty hiukan sääntöjenvastaisesti. Eli että vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei pidä puuttuman.
Tihkusateesta ja tuulesta huolimatta lähdimme pikku happihypylle. Onneksi nämä eivät ole mitään sokerimuruja, joten sulamista ei tarvinnut pelätä. Kaikki hiukankin riitteiset kuralätäköt ryvettiin ja joka kivelle piti kiivetä. Oli sitä menoa oikein ilo katsella.
Parin tunnin riehuminen metsässä on kuitenkin tuon kokoisille melko raskas urakka, sillä pehmeä sammalpeite upottaa lähes polvea myöten. Kotiin tultaessa meno oli jo kokolailla hillitynpää.
Koska nälkäkin jo alkoi hiukkasen kurnia, päätimme emännän kanssa tehdä sellaisen uhkayrityksen, että laittaisimme purtavaa ihan koko sakilla. Ja pennuthan olivat ihan pähkinöinä kun sen kuulivat. Pannut, puukot, hellat ja uunit ovat heiltä kotona vielä kiellettyjen hedelmien listalla.
Enkä kyllä kovin suuresti ihmettele, miksi näin on, sillä tuon ikäisten keskittymiskyky ei viittä minuuttia kauemmaksi yllä. Ison siskon laitellessa haikkusoosia emännän ohjaamana, pesi ja pilkkoi pikkuveli minun valvonnassani uuniperunoita. Kaikki sujui ihan siedettävästi siihen asti, kun alettiin tehdä perunoitten öljykastiketta. Hetken aikaa toivoin, että olisin sittekin syntynyt mustekalaksi, sillä kaksi kättä ei meinannut alkuunkaan riittää tuon innokkaan pikkukokin hillitsemiseen.
Kutakuinkin kunnialla siitäkin selvittiin ja pikkaisen huokaisin helpotuksesta, kun nuorimies läjäytti uunin luukun perunoiden perässä kiinni.
Samassa olinkin jo taas kovan edessä, kun soosinteosta vapautunut isosisko hyökkäsi puukko tanassa kimppuuni. Siis toisinsanoen lähinnä salaattia varten pilkottavan suippokaalin kimppuun.
Taas jouduttiin lähtemään ihan perusjutusta, eli siitä, miten sitä veistä pitää käsitellä, ettei viipaloi itseään kaalin sijaan.
Ipanoitten innostus oli vallan liikuttavaa katsltavaa. Vaikka ohjeet ja kiellot tuntuivatkin unohtuvan saman tien, oli molempien otteissa sellainen pieni kilpailun meininki.
Kun sitten pikkuneiti vielä halusi ja sai kattaa pöydänkin, oli kaikki yhtä juhlaa heille.
Ja ihan syötävät sapuskat siinä oli syntyneetkin.
Syömisen jälkeen huusholliin laskeutui vähäksi aikaa sellainen rauha ja hiljaisuus, ettei olisi luullut että täällä mitään vaahtosammuttimen mittaisia olisi ollenkaan ollutkaan.
Ja nyt he ovat taas menneet, taas kuuluu iloisen ja innostuneen puheenkimotuksen sijaan vain sateen ropina kattoon ja tuulen ajottainen huokailu.
Syksyn äänet.