Syömishäiriö

Mä olen sairastunut anoreksiaan ekan kerran 14 vuotiaana ja selvisin siitä kunnialla. Luulin että se oli nuoruuden tyhmyyttä tai jotain muuta sellaista. Ennenluin sairastuin niin en tod ollu edes ylipainoinen (160/54). Tässä vuosien aikana olen muutamia kertoja tahallisesti oksentanu ylimääräiset kalorit pois mitä olen pitänyt jopa normaalina, muuten ei ongelmaa syömisien kanssa paitsi... Havahduin syksyllä olevani kolmen lapsen läski äiti ja alotin dietin, alku meni lupaavasti, söin terveellisesti, liikuin ja voin hyvin. Nyt alkaa kuitenkin syömishäiriö nostella päätään tuolta jostain alitajunnasta. On menny viikko että en ole voinu syödä mitään muuta kuin porkkana ja juusto tikkuja, En voi, ei mene alas... Teen innolla ruokaa ja leivon ja saan vatsani aivan täyteen kun muut syövät. Minua pelottaa!!!!!!! En halua sairastua. Syömishäiriö on kuin huumeet, siihen jää koukkuun, ei pysty lopettamaan. Nvl täti kyseli multa kaikkea ja tajusinhan sitten että onhan sillä mun potilas historia... tunnustia sitten hänelle ja se helpotti. Mun mies ei tiedä tästä, en voi kertoa... Anteeksi ompa sekavaa tekstiä. Onko muita? miten voitte? Oletteko mielestänne kokonaan parantunut?

 

Olen ymmärtänyt niin ettei kyseisestä sairaudesta voi koskaan parantua kokonaan. Otappas itseäsi niskasta kiinni ja mene lääkäriin, ajattele perhettäsi millaista tuskaa tulet heille aiheuttamaan jos et hommaa itsellesi apua ja pian.
:hug: :hug:

 

Mä sairastuin anoreksiaan n 20-vuotiaana ja pahimmillaan olin 165/40. Tiputukseen tai sairaalaan en koskaan onneksi joutunut. Psykologin juttusilla kävin jonkin aikaa ja pikkuhiljaa siitä alkoi paino nousemaan.

Ikäänkuin kompensaatioksi söinkin itseni 80- kiloiseksi. Havahduttuani painooni sain ihan terveellisesti painon tippumaan 64-68 kiloon jossa nyt olen parikymmnetä vuotta pyörinyt. Raskausaikana paino ei pahemmin noussut vaikka söin ihan normaalisti ja esikoisesta vielä makasin 7 viikkoa sairaalassa enkä saanut liikkua.

Nykyään syön niin normaalisti kuin vain voin, ei ehkä voi sanoa, että suhtautumiseni ruokaan on normaali, mutta mielestäni syön terveellisesti. Salaa lapsilta syön kuitenkin karkkia melkein jokapäivä
Tavalla tai toisella olen kokoajan tietoinen paljonko olen syönyt päivän mittaan. Sitä on vaikea selittää sitä ruuan tarkkailua, se on jotenkin tuolla selkäytimessä.

Nyttenkin (67kg) tuntuu, että muutama kilo pitäis saada pois, mutta toisaalta olen oppinut hyväksymään sellaisen kuin olen. Niin hyvin kuin entinen anorekstikko vain voi.

Tämä tarina ei varmaan vastannut ollenkaan kysymykseesi. Sanoisin, että hae apua, jos sinusta tuntuu, ettet pysty itse itseäsi "hallitsemaan"

 

Hae apua hyvä ihminen.Olen sairastanut anoreksian pahimman kautta myös 14 vuotiaana, puolivuotta lastenosastolla milloin tiputuksessa ja milloin nenämahaletkuissa, vuodelevossa, vieraskiellossa, katetrissa eli wc-kiellossa. Sen jälkeen toiset puoli vuotta lasten psyk. osastolla toipumassa ja terapiassa (+valvonnassa tietysti). Ikinä siitä ei parane kokonaan, minä esimerkiksi vieläkin joskus oksentelen liiat pois jne. muuta en osaa sanoa kun sen että HAE APUA! Mulle on sanottu että jos tauti puhkeaa yhtä pahasti kuin 1 kerralla niin, se on menoa! Mieti sitä!

 

mulla puhkes bulimia 17 vuotiaana..silloin oksensin ja olin alipainoinen.sitten rakastuin,menin naimisiin sain lapsia ja nyt viiden vuoden kuluttua huomasin olevani läski,kolmen lapsen äiti ...ja bulimia puhkesi uudelleen täyteen kukoistukseen!!
tällä hetkellä minulla on elämäni kamppailu menossa.. :ashamed: oksennan lähes kaiken minkä syön..ja en edes syö paljoa...riitoja miehen kanssa..terapiaa..lääkitystä...ja lapsetkin pitäisi hoitaa ja kasvattaa tasapainoisiksi ihmisiksi... :ashamed: tunnen valtavaa ahdistusta tilanteestani mutta kehoittaisin sinua menemään hoitoon hyvänä sään aikaan...en toivo tällaista kenellekään... :'(

 

kuinka moni tunnustaa että suhtautuu normaalisti ja terveesti laihduttamiseen? olkaa hyvät ihmiset varovaisia!

 

Mä olen sairastanu anoreksian murrosiässä. Edelleen oksentelen ja painin tämän asian kanssa. Paino ei juuri muutu(168/52-54), syön terveellisesti ja liikun paljon. Silti jokaista suupalaa seuraa morkkis ja oksennus mikäli se on ollu "liian" rasvaista. Tämä on niin yleistä että ei uskois. Minulla on KUUSI syömishäiriöistä ystävää, eikä siis olla tavattu sairauden puitteissa vaan ihan ovat lapsuus/ koulukavereita. Jotenki tuntuu että itse en pidä oksentelua mitenkään epänormaalina, mikä siinä niin pahaa on jos oksentaa esim suklaan ja salaatti pysyy sisällä... on se sairasta, minä tiedän...

 

Meitähän on täällä sit aika paljon, entisiä ja näköjään nykyisiäkin häiriöisiä!

 

Tänään tulee Anorexiasta ohjelma Ben Furmanilta. Minä olen tykänny tota Furmanin ohjelmia kattoa. Ovat hyviä ohjelmia =)
Eli, kaikki te, joita tämä aihe koskettaa tai muuten vain kiinnostaa, niin kattokaahan illalla. :hug:

 

up!