Synnytystraumaan vertaistukea?

Täällähän onkin taas elämää! Vaikka aihe ei ole erityisen mieltäylentävä, niin olen iloinen siitä, että näistä jutuista puhutaan edes jossain. Yleensä, kun synnytystraumoista yrittää arjessa jollekulle puhua, niin vastaanotto on suunnilleen tuota osastoa, mitä Masuilija viimeisimmässä viestissään mainitsikin: traumatisoituneen äidin kokemusten vähättelyä. Siitä on harvemmin apua, mutta vertaistuesta sen sijaan on.

Lilyvalley, hurjalta kuulostaa se, että teidän pitäisi jaksaa elää epätietoisuuden kanssa yhdeksän viikkoa. Jos et pääse julkiselle puolelle, niin voisitko käydä esimerkiksi yksityisellä hakemassa mielenrauhaa? Meillä raskautta yritettiin pitkään ja matkan varrelle mahtui myös keskenmeno, ja kun tyttäremme syntymään johtanut raskaus vihdoin alkoi, me kävimme yksityisellä useammassakin ultrassa ihan vain sen vuoksi, että saisimme mielenrauhaa. Sinänsä mikään ei raskaudessa antanut syytä epäilyksiin, mutta historia jätti jälkensä.

Nelli, kertomuksesi toi minulle kylmät väreet, sillä sen verran tutulta tarinasi kuulosti. Itsekin pelkäsin eniten paitsi synnytyskipua, josta en etukäteen voinut tietää, myös sitä, että saisin osakseni epäasiallista kohtelua. Kipua kestin ihan hyvin, mutta sitä kohtelua, jota kätilöltä huono-onnisena sitten sainkin osakseni, en kestänyt, vaan sitä kokemusta olen yrittänyt työstää pian jo yksitoista kuukautta. Hiljalleen on helpottanut, mutta kyllä se trauma sitkeässä elää, kuten sinäkin sanoit. Mutta tosi hieno juttu, että olet viemässä asiaa eteenpäin potilasasiamiehen kautta! Vaikka muistutuksista ja valituksista ei välttämättä yksittäisissä tapauksissa konkreettisia korjaavia seurauksia olekaan, kannattaa kaltoinkohtelusta aina älähtää, sillä mitä enemmän melua, sitä enemmän sairaalan on otettava sitä huomioon. Ja minulle sanottiin ihan suoraan sairaalasta, että kun kerran on valittanut synnytyksiin liittyvistä asioista, niin seuraava synnytys samassa sairaalassa pyritään hoitamaan mallikelpoisesti. Haaveilemme puolisoni kanssa jo toisesta lapsesta ja noihin sanoihin yritän nojata, sillä vaikka raskaus ei pelota, niin synnytys pelottaa kuin tauti.

 

Toi on ihan pöyristyttävää toimintaa sairaalalta, että synnyttäjä saisi, tietyissä sairaaloissa, asiallista kohtelua vasta kun on valitus taustalla! Kyllä kohtelun pitäisi olla asiallista jo ihan ekalla kerralla...

Negatiivisia tunteita täytyy saada kokea sekä purkaa ihan puhtaalla omallatunnolla silloin, kun joku on niitä loukannut ja häikäilemättömästi käyttänyt hyväkseen sitä haavoittuvaa ja puolustuskyvytöntä tilaa, jossa synnyttävä nainen on! Tässä ketjussa kirjoittavat, uskoakseni kaikki, tuntevatkin negaatioita juuri kätilöä tai lääkäriä kohtaan eikä omaa lastaan kohtaan. Lapsihan on kaikkeen syytön ja viaton. Ja usein lapsikin on joutunut kärsimään synnytystilanteessa, vaikka olisi siitä täysin toipunutkin esim. jos ponnistusvaihe on venähtänyt törkeän pitkäksi (kuten meille kävi ja vain ja ainoastaan törpön kätilön ja lääkärin syytä kaikki) tai jonkin muun syyn takia, vauvahan reagoi sinne kohtuun jos on jotakin ylimääräistä stressiä äidillä yms. Ja viimeistään kotona, jos äiti masentuu hoitohenkilökunnan törkeästä käytöksestä ja siitä johtuvista kauhun tunneista synnytyksen aikana, niin vauva kyllä aistii sen ja tilanteesta kärsii. Puolisokin voi kärsiä. On saattanut myös pahoittaa mielensä kätilön tai lääkärin tökeröstä käytöksestä joko itseään tai vaimoaan kohtaan. Kauhun hetkiä saattanut kokea myös. Uhreja voi olla lopulta siis aika monta, jos synnytys menee jollain tavalla pieleen hoitavan tahon tekemisten ja sanomisten takia. Kyllä siitä voi ja saa olla suuttunut. Kokemusta voisi verrata henkisen puolen pahoinpitelyyn. Trauma jää vaikka selviät hengissä. Pelon ja kauhun jälkeen tulevat esiin viha ja kostonhalu sekä lopulta suru. Samaan aikaan ne onnentunteet ja suuri rakkaus pienestä lapsesta, ilonkyyneleet siitä,että kaikki selvisivät hengissä vaikka olisi voinut käydä toisinkin...silloin kun ne laitteet alkoivat piippaamaan ja huone täyttyi ihmisistä ja härdellistä...

Se on siksi vaan turhauttavaa, kuten edellä mainitsinkin, että valituksista huolimatta ei välttis mitään tapahdu, mutta jospa valittamisella saisi edes hiukan tökittyä takaisinpäin sitä mielipahaa, jota on itse joutunut kokemaan, sitä pelkoa ja kauhua lapsen ja oman hengen puolesta...etenkin lapsen! Ja purkaa sitä ulos olematta kuitenkaan lähimainkaan niin tökerö kuin se p**ka kätilö! Sallittakoon se siis. Ja olisihan se mahtavaa, että kukaan ei joutuisi kokemaan samaa, ainakaan samassa sairaalassa ja saman henkilön taholta...En kutsuisi sitä kuitenkaan kostoksi, vaikka se kyllä kieltämättä toisi jonkinlaista tyydytystä siihen tunnehelvettiin, jota 1-2 ihmistä ovat aiheuttaneet äärimmäisen herkällä ja haavoittuvaisella hetkellä. Ennemminkin se on ihan oikeutettu palautteen anto, negatiivinen sellainen. Moni valittaa saamastaan huonosta kohtelusta kaupassa, ravintolassa tms. missä ovat maksavia asiakkaita. Kyllä tottavie valittaa saa varsinkin silloin, kun joku pelleilee ihan sumeilematta synnyttävän äidin mielenterveydellä! Että tässäpä oma mielipiteeni ja terveiseni heille jotka väheksyvät tätä aihetta, koskaan kun ei tiedä kuka tällekin foorumille eksyy naljailemaan...

Työstää tätä todella saa, ehkä läpi koko elämän. Toivon kuitenkin, että sen saa muovailtua sellaiseksi, jotta sen kanssa pystyy elämään eikä se estä suunnittelemasta perheenlisäystä. Kyllä tämä aihe on kuulkaa yksi vakavimmista ja törkeimmistä hoitovirheistä, mitä sairaalamaailmasta tulee mieleen. Vaiettu asia, kun ilmeisesti moni synnyttäjä kokee jotenkin sen omaksi syykseen tai vain huonoksi tuuriksi, joka pitää niellä ja unohtaa. Pitää tosiaan olla tyytyväinen ja onnellinen, että lapsi lopulta syntyi elossa ja terveenä ja toipui rankasta kokemuksesta EIKÄ ONNEKSI muista siitä mitään. Täytyy jotenkin luottaa siihen, että tästä kaikesta pääsee jotenkin yli. Kauhea henkinen taakka on annettu kannettavaksi, mutta silti maailman ihanin lapsi sylissä, joka saa kaikki murheet unohtumaan <3

Tämä kirjoittaminenkin auttaa hetkellisesti, kun voi tuulettaa tunteita. Itselläni on jaksoja, ettei nää asiat ole päällimäisenä mielessä eikä ne ahdista. On niin paljon muutakin tekemistä ja ihana iloinen lapsi, joka täyttää arjen <3 Vähän ennen kuukautisia tunteet ja ahdistus taas nousevat pintaan ja muutaman päivän vellovat mielessä. Liittyvät siis hormoonitoimintaan jotenkin. Päivällä niitä pystyy pakenemaan, mutta yölläpä ei.

Jaksamisia kaikille kohtalotovereille ja kannustan kyllä tekemään valituksen jos suinkin jaksatte. Itsekin vielä olen alkutekijöissään sen kanssa, mutta aion viedä eteenpäin, ennemmin tai myöhemmin. Sen voi tehdä ajan päästäkin, ei heti tarvitsekaan. Ei kukaan voi vaatia, että sellaisen rytäkän jälkeen olisi edes kykenevä laatimaan jotain järkevää kirjallista tuotosta. Ottaa aikaa toipua ja jäsentää asiat mielessään. Moni yrittää jatkaa vaan elämää ja unohtaa . Jossainkohtaa, kun synnytyksestä on kulunut aikaa, lapsi kasvaa, kroppa on toipunut aikoja sitten ja siltikin asiat edelleen nousevat ahdistavina mieleen, niin voi kyllä sanoa, että trauma on jäänyt ja sille pitänee tehdä jotakin...

 

Hirmu suuret pahoittelut ikävää kohtelua saaneille Itselläni ei onneksi vastaavaa kokemusta ole, mutta halusin muistuttaa potilaan oikeuksista, jotka on siis ihan määritelty jossakin laissa. Eli potilaalla on aina oikeus tietää mitä toimenpiteitä hänelle tehdään ja oikeus kieltäytyä niistä. Synnytyksessä voi vaatia kätilön vaihtamista, jos tämä ei muuten toteudu. En siis todellakaan peräänkuuluta sitä, että synnytyksessä pitäisi saada valita haluamansa palvelut ja nyrpistellä kätilön väärän väriselle tukalle, mutta potilaan itsemääräämisoikeutta ei ole kenelläkään oikeus loukata.

Tässä mielestäni tukihenkilön rooli on todella merkittävä. Hän pystyy näkemään tilanteen ulkoapäin, eikä ole hormonihuuruissa, väsymyspöhnässä tai synnytysregressiossa. Hän on se, jonka pitää vaatia muutosta tilanteeseen, jos synnyttäjän itsensä heikot viestit eivät mene läpi. Siksi kenenkään miehen/tukihenkilön ei pitäisi lähteä synnytystilanteeseen keskustelematta kunnolla etukäteen synnyttäjän kanssa, mitä tämä haluaa. Tukihenkilönkin pitää valmistautua tilanteeseen. Aina ei valitettavasti riitä se, että pitää kädestä kiinni.

 

Tähän on nyt ihan pakko vastata.
Itselläni on kaksi synnytystä takana ja kolmas odotettavissa helmikuussa. Ensimmäinen synnytys jätti hirveät traumat, lähinnä pitkän ponnistusvaiheen ja kätilöiden kohtelun vuoksi. Lapsi autettiin imukupilla ulos kun sydänäänet olivat laskeneet joka supistuksen aikana puolen tunnin ajan (tästä en muuten tiennyt ennen kuin olin erikseen pyytänyt kaikki synnytystä koskevat dokumentit jälkikäteen itselleni). Välittömästi syntymän jälkeen vauva vietiin salista pois, ehdin nähdä vilaukselta sinisen vauvan. Kukaan ei kertonut minulle mitään vauvan tilasta. Istukan synnyttyä kätilö alkoi tikkaamaan minua ja koko sen tunnin, jonka tikkaus kesti tunsin joka ikisen piston ja langan vedon, eikä kätilö suostunut lisäämään puudutusainetta. Sitten vaihtui vuoro ja jäin hetkeksi yksin saliin, kunnes uusi kätilö tuli kysymään haluanko suihkuun, tottakai halusin! No, kätilö poistui salista ja tuli jonkin ajan päästä huutamaan että et sitten mennyt suihkuun... Niin, olin synnytyksen aikana saanut epiduraalin, synnytys oli kestänyt pitkälti yli vuorokauden, olin ponnistanut 1,5tuntia, minua oli tikattu ilman toimivaa puudutusta tunnin ajan, luulin vauvani kuolleen, sillä vieläkään kukaan ei ollut puhunut halaistua sanaa vauvasta ja minun olisi pitänyt pystyä yksin suihkuun?! Jepp.

Lopulta, kolme tuntia vauvan syntymän jälkeen kätilö tuo kapaloidun vauvan viereeni ja tiuskaisee Et sitte nukahda!
Siihen jäin ihmettelemään että mikäköhän tai kenenköhän vauva tämä onkaan...?
Lopulta sitten päästiin osastolle ja nukkumaan.

Kirjoitin melkoisen palautteen sairaalaan heti kun olin arkistoista saanut synnystäni koskevat paperit ja kävin sitten juttelemassa osaston ylihoitajan ja tikanneen kätilön kanssa tapahtuneesta. Sitä viimeistä kätilöä en suostunut tapaamaan.
Toista lasta odottaessani päätin että minua ei enää sidota sänkyyn eikä huumata lääkkeillä, siltä se todella tuntui. Kävin myös niin sanotusti pelkopolilla ja käskin kirjoittaa isolla paperiin etten halua selkäydinpuudutteita eikä sillä yhdellä kätilöllä ole mitään asiaa lähellekään minua, vaikka olisi maan viimeinen kätilö.
Toinen synnytys olikin sitten aivan huippukokemus! Tosin jouduin tuumaamaan kätilölle aika kovasti etten todella halua mitään lääkkeitä ja kerron jos niitä tarvin. Sydänääni- ja supistusanturit irrottelin itse kun ne olivat olleet puolituntia paikallaan eikä ketään kuulunut kun soitin kelloa. Sen jälkeen niitä ei käytetty enää, koska ei ollut mitään perustelua seurata vauvan sydänääniä muutoin kuin dopplerilla.

Tämän kolmannen toivottavasti pääsen synnyttämään toiseen, pienenpään sairaalaan.. Mutta eiköhän ne vanhat paperit löydy jos päädyn kuitenkin samaan sairaalaan kuin kahden aiemman kanssa.

Pitkä teksti varmaan tuli, mutta sen verran tiivistyksenä vielä, että omaan synnytyskokemukseen ja kohteluun sairaalassa voi vaikuttaa, mutta se vaatii voimaa ja tahtoa. Tämä on hemmetin väärin, sillä jokaista synnyttäjää pitäisi kohdella hyvin ja synnyttäjän toiveiden mukaisesti, kunhan se ei vaaranna vauvan tai äidin terveyttä. Turha lääketieteellinen puuttuminen ja synnyttäjien sitominen sänkyyn on valitettavasti arkipäivää suomalaisissa synnytyssairaaloissa edelleen, ja etenkin niissä isommissa yksiköissä.

 

Löysin tämän keskustelun, taas kerran netistä synnytystraumaan vertaistukea etsiessäni. Jos tänne vielä eksyy keskustelua lukemaan jo viestejään lähettäneitä, tai uusia tapauksia, niin minä olisin erittäin mielelläni mukana kasaamassa jonkinlaista vertaistukiryhmää. Omasta trauman aiheuttaneesta synnytyksestäni on kulunut aikaa jo yli puolitoistavuotta, eikä se jätä minua vieläkään rauhaan. Keskustelut & terapiat on kokeiltu, ja nyt näitä tarinoita luettuani minusta tuntuu, että nimenomaan jutusteluista samanlaisia fiiliksiä läpikäyvien äitien kanssa voisikin olla paljon enemmän hyötyä.

Jos siis muita kiinnostuneita vertaistukiryhmää pystyttämään löytyy, niin laittakaa vaikka yksityisviestiä minulle! Emme valitettavasti varmastikaan ole viimeisiä synnytystrauman saaneita, joten olisi ihanaa saada aikaa jonkinlainen kontaktivalmius niille, joille tämä aihe on tulevaisuudessa ajankohtainen. Ettei muilla menisi yhtä kauan kuin itselläni tämän trauman kanssa painiessa...

 

Mulla on viimeisimmästä (ja VIIMEISESTÄ) synnytyksestä yli kaksi vuotta ja edelleenkin koko tapahtuma painaa mieltä. Alkuun kaikki oli ok ja kätilökin ihan mukava. Iltavuroon tullut kätilö oli ihminen, jonka kanssa en vaan tullut toimeen. Hän ikäänkuin vähätteli kaikkea sanomaani ja tuntemaani. Synnytyksestä tuli lopulta helvetillinen. Lapsi (liki viisikiloinen) olikin virhetarjonnassa, eikä laskeutunut kunnolla. Synnytys oli käynnistetty ja sain kiitos oksitosiinitipan ihan hirveitä, lähes tauottomia supisuksia tuntikausia. Lopulta olin sen 10 cm auki ja onnistustarve oli hirvittävä ja supistuksia tuli edelleen kokoajan ja silti en olisi saanut ponnistaa koska pää oli "spinan yläpuolella". En ole ikinä ennen enkä ikinä sen jälkeen toivonut kuolemaa, mutta ajelehtiessani jossain tajuttomuuden rajamailla siinä järkyttävässä kivussa ja ahdingossa ajattelin, että kuolemakin olisi parempi kuin tämä. Ja oikeastaan luulinkin kuolevani, sillä kipu oli jotain niin repivää ja hirvittävää.

Kun vauva tunteja myöhemmin oli vihdoin valmis syntymään, ei minulla ollut enää voimia ollenkaan. Lojuin siinä eritteiden keskellä ja tajusin alapääni olevan aivan "levällään". Lapsi kiskottiin ulos imukupilla ja minä sain toisen asteen repeämät ja koko alapää oli niin turvoksissa, että en olisi uskonut sellaista voivan olevankaan. Vauva oli luojan kiitos kunnossa pienen "virvoittelun" jälkeen.

Lääkäri olisi ommellut repeämät, mutta tämä kätilö sanoi, että hän voi ne kyllä ommella. Toimenpie oli jäätävän kivulias. Muistan huutaneeni suora huutoa ja pyörryin kaksi kertaa. Kätilö oli ärtynyt ja käski rauhoittumaan, sillä puudutteiden vuoksi minuun ei kuulemma voinut sattua. Toimenpiteen jälkeen minut raahattiin kätilön ja jonkun toisen henkilön voimin vessaan. Sanoin, että mulla roikkuu nyt joku side tuolla jalkojen välissä ja muistan sen hyytävän kauhun kun tajusin, että ei siellä mitään muuta roiku kuin oma alapääni.

Lääkäri, joka oli aivan ihana ja empaattinen kävi juttelemassa kanssani osastolla useita kertoja. Kätilö ei tullut, vaikka se on sairaalassa tapana.

Toivuin fyysisesti yllättävän hyvin, vaikka ensimmäiset viikot olivat kamalia. Mutta se psyykkinen puoli. En koskaan unohda niitä tuskan, kauhun ja paniikin hetkiä ja tunnetta, että kuolen siihen paikkaan. en unohda rikki revittyä muodottomaksi turvonnutta alapäätäni ja sitä kipua kun ylimielinen kätilö tikkasi repeämiä kasaan. Ja ei, en aio synnyttää enää ikinä.

 

Olen ollut pitkään poissa täältä hektisen elämäntilanteen takia. Hetkellisesti piti oma trauma siirtää sivuun ja keskittyä arjen muihin haasteisiin. Nyt on tilanne kuitenkin sellainen, että eteenpäin pitäisi saada tätäkin asiaa ja otin asian (jälleen) puheeksi, nyt uuden asuinpaikkamme neuvolassa. Aivan ihana ja ammatillinen hoitaja otti asian hoitaakseen tavalla jota kukaan muu ei ole ennen tehnyt. Hän kertoi minulle mitä pitää tehdä ja miten lähteä asiassa liikkeelle.

Toisinaan itselläni on olo, että annan asian olla kun en sille kerran mitään voi eikä kukaan voi sitä tapahtunutta muuksi muuttaa, mutta samalla on myös vahva tunne siitä, että ei tämä tähän jää. Ajoitain mieleen palaa, kuin eilinen, se tilanne jolloin tuntui todellakin väkivallan uhriksi joutumiselta, kuten tuolla aiemmin onkin asia ilmaistu. Jouduin käymään läpi helvetin ja lapseni joutui kokemaan kovia myöskin, vaikka syntyikin täysin terveenä lopulta. Mieheni koki epätoivon hetkiä kun ei pystynyt minua auttamaan ja seurasi vierestä, kuinka tympeä kätilö ja lääkäri tekivät tyhjäksi minun kokemukseni ja tunteeni, niskojaan nakellen. Jättivät tylysti hoitamatta työnsä ja lopulta sen hoiti loppuun joku muu. Tilanne oli siis sellainen, että ilman apua minulle ja vauvalle olisi voinut käydä huonosti. Jouduimme kärsimään kauan ennenkuin sitä apua lopulta seuraava vuoroon tullut ihminen ymmärsi antaa. Tämä ei jää tähän! Vannoin sen silloin ja vannon sen edelleenkin!

Kovasti voimia ja tsemppiä teille muillekin. Kurja tosiaan lukea näitä juttuja,mutta toisaalta on hyvä tietää, että meitä on muitakin. Tähän asiaan perustuvan yhdistyksen perustaminen ei olisi ollenkaan huono ajatus. Tarvetta varmasti olisi ja meitä synnytyksessä traumatisoituneita on varmasti paljon. Kaikki ovat hajallaan eikä kyseiseen asiaan suunnattuja foorumeita ole olemassa kovin montaa. Olisi hyvä, jos olisi tähän aiheeseen keskittynyt kanava, johon ihmiset voisivat kokoontua etsimään vertaistukea. Minusta vahvasti tuntuu siltä,että tämä trauma ei täysin poistu koskaan, mutta sen kanssa on voi oppia elämään.