Täällähän onkin taas elämää! Vaikka aihe ei ole erityisen mieltäylentävä, niin olen iloinen siitä, että näistä jutuista puhutaan edes jossain. Yleensä, kun synnytystraumoista yrittää arjessa jollekulle puhua, niin vastaanotto on suunnilleen tuota osastoa, mitä Masuilija viimeisimmässä viestissään mainitsikin: traumatisoituneen äidin kokemusten vähättelyä. Siitä on harvemmin apua, mutta vertaistuesta sen sijaan on.
Lilyvalley, hurjalta kuulostaa se, että teidän pitäisi jaksaa elää epätietoisuuden kanssa yhdeksän viikkoa. Jos et pääse julkiselle puolelle, niin voisitko käydä esimerkiksi yksityisellä hakemassa mielenrauhaa? Meillä raskautta yritettiin pitkään ja matkan varrelle mahtui myös keskenmeno, ja kun tyttäremme syntymään johtanut raskaus vihdoin alkoi, me kävimme yksityisellä useammassakin ultrassa ihan vain sen vuoksi, että saisimme mielenrauhaa. Sinänsä mikään ei raskaudessa antanut syytä epäilyksiin, mutta historia jätti jälkensä.
Nelli, kertomuksesi toi minulle kylmät väreet, sillä sen verran tutulta tarinasi kuulosti. Itsekin pelkäsin eniten paitsi synnytyskipua, josta en etukäteen voinut tietää, myös sitä, että saisin osakseni epäasiallista kohtelua. Kipua kestin ihan hyvin, mutta sitä kohtelua, jota kätilöltä huono-onnisena sitten sainkin osakseni, en kestänyt, vaan sitä kokemusta olen yrittänyt työstää pian jo yksitoista kuukautta. Hiljalleen on helpottanut, mutta kyllä se trauma sitkeässä elää, kuten sinäkin sanoit. Mutta tosi hieno juttu, että olet viemässä asiaa eteenpäin potilasasiamiehen kautta! Vaikka muistutuksista ja valituksista ei välttämättä yksittäisissä tapauksissa konkreettisia korjaavia seurauksia olekaan, kannattaa kaltoinkohtelusta aina älähtää, sillä mitä enemmän melua, sitä enemmän sairaalan on otettava sitä huomioon. Ja minulle sanottiin ihan suoraan sairaalasta, että kun kerran on valittanut synnytyksiin liittyvistä asioista, niin seuraava synnytys samassa sairaalassa pyritään hoitamaan mallikelpoisesti. Haaveilemme puolisoni kanssa jo toisesta lapsesta ja noihin sanoihin yritän nojata, sillä vaikka raskaus ei pelota, niin synnytys pelottaa kuin tauti.
Lilyvalley, hurjalta kuulostaa se, että teidän pitäisi jaksaa elää epätietoisuuden kanssa yhdeksän viikkoa. Jos et pääse julkiselle puolelle, niin voisitko käydä esimerkiksi yksityisellä hakemassa mielenrauhaa? Meillä raskautta yritettiin pitkään ja matkan varrelle mahtui myös keskenmeno, ja kun tyttäremme syntymään johtanut raskaus vihdoin alkoi, me kävimme yksityisellä useammassakin ultrassa ihan vain sen vuoksi, että saisimme mielenrauhaa. Sinänsä mikään ei raskaudessa antanut syytä epäilyksiin, mutta historia jätti jälkensä.
Nelli, kertomuksesi toi minulle kylmät väreet, sillä sen verran tutulta tarinasi kuulosti. Itsekin pelkäsin eniten paitsi synnytyskipua, josta en etukäteen voinut tietää, myös sitä, että saisin osakseni epäasiallista kohtelua. Kipua kestin ihan hyvin, mutta sitä kohtelua, jota kätilöltä huono-onnisena sitten sainkin osakseni, en kestänyt, vaan sitä kokemusta olen yrittänyt työstää pian jo yksitoista kuukautta. Hiljalleen on helpottanut, mutta kyllä se trauma sitkeässä elää, kuten sinäkin sanoit. Mutta tosi hieno juttu, että olet viemässä asiaa eteenpäin potilasasiamiehen kautta! Vaikka muistutuksista ja valituksista ei välttämättä yksittäisissä tapauksissa konkreettisia korjaavia seurauksia olekaan, kannattaa kaltoinkohtelusta aina älähtää, sillä mitä enemmän melua, sitä enemmän sairaalan on otettava sitä huomioon. Ja minulle sanottiin ihan suoraan sairaalasta, että kun kerran on valittanut synnytyksiin liittyvistä asioista, niin seuraava synnytys samassa sairaalassa pyritään hoitamaan mallikelpoisesti. Haaveilemme puolisoni kanssa jo toisesta lapsesta ja noihin sanoihin yritän nojata, sillä vaikka raskaus ei pelota, niin synnytys pelottaa kuin tauti.