Kuullostaa tutulta...Esikoisen synnytystä en osannut pelätä ollenkaan, vaikka omaankin mielestäni alhaisen kipukynnyksen. Esikoinen ei sitten meinannutkaan tulla..tai ei sillä ainakaan kiire ollut, kun 1½vuorokautta makasin synnärillä supistuksien kourissa.. Sain epiduraalin 6h ennen syntymää kun lääkäri päätti käynnistää synnytyksen, se vei kivut pois ja ihana kätilöni suositteli mulle pudendus-puudutusta (välilihan puudutus, laitetaan just ennen ponnistamista) eikä 54miuutin ponnisteminen sattunut ollenkaan .
Kuopusta odotellessa tuli kauhee pelko joka ei meni välillä aina pois ja taas muutaman viikon päästä aloin pelätä. Kun lapsivesi meni yöllä kesken unien, olinkin niin rauhallinen, että miehen piti toppuutella "että alas vaimo tulla sieltä, eikös pitäis jo mennä?" kun istuskelin kaikessa rauhassa keittön pöydän ääressä ja mietin onko esikoiselle kaikki tarpeellinen esillä kun täti tuli sitä hoitamaan. Pakotin miehen nukkumaan sairaalassa ja vetelin ite ilokaasua nelisen tuntia tyytyväisenä
Aamulla kasilta (kun kaikki anestesia lääkärit on tietenkin varattuja kun leikkaussalit alottaa toimintansa) päätin pyytää epiduraalin koska alko olla jo tuskasta ja kun ei ollut vapaana yhtään anestesia lääkäriä sain sen kohdunkaulan puudutuksen jonka laitto sattui ihan pirusti eikä itse puudutuksesta ollu apua tippaakaan. Tunnin makasin tuskissani ja sit sain epiduraalin ja vajaan tunnin päästä (onneks) tajusin pyytää kätilön paikalle (tuli "kakkahätä" ja ajattelin ettei tää VOI olla VIELÄ lapsi, kun viime kerrallakin epiduraalista meni 6h lapsen syntymään) mutta sehän se siellä oli jo tuloillaan...taas sain (omasta pyynnöstä) pudenduksen ja parin minuutin ponnistuksella pikkuinen näki päivän valon.
Ja rehellisesti sanottuna olin niin energinen ja voimissani että kätilöt joutu pakottamaan makaamaan, kun olisin vaan seisoskellu ja ihaillu uutta tulokasta kun sitä pestiin yms.
Ihania kokemuksia :heart: