vierailija88
Samaistuuko kukaan siihen häpeään, että on huutanut synnytyksissä?
Tai siihen, että ärsyyntyy kun katsoo telkkarista synnytysohjelmaa, jossa toinen on kuin kakalla kävisi. Vähän ähistään ja siinä se, ärsyttävän helppoa.
Tai ärsytys kommenteista, että oikealla hengityksellä kipu poistuu ja kokemus on voimauttava, että täytyy vain löytää se alkunainen ja sisäinen voima?
Tai vihan ja häpeän tunteet kommenteista, että entisajan naiset synnyttivät hiljempaa, koska eivät olleet saaneet väärää kuvaa telkkarista?
Olen itse synnyttänyt neljä kertaa. Kaksi ns. helppoa ja voimauttavaa synnytystä ja kaksi kamalaa. Joten tiedän, että synnytykset ovat erilaisia kuin lasten persoonallisuudet.
Tiedän myös, että häpeä ja kateus ovat turhia! mutta koen silti vahvasti, että niistä lapsellisesta tunteistani on vain niin hemulin vaikea päästää irti.
Koen, että huutaa saa ja se ei minusta yhtään huonompaa tee (ponnistusvaiheeni ovat olleet aina alle 7 minuuttia, eli ei se huuto haitannutkaan ole) ja samalla häpeän ettei oma alkunaiseni nyt tällä kertaa herännyt helpottamaan oloa enkä korrektisti ähissyt hiljaa vauvaa maailmaan. Voihan tunteiden tuskat ja naurettavuus!
Voikohan näiden kahden rajumman synnytyksen aiheuttama trauma saada aikaan näitä tunteita? toinen oli nopea ja raivoisan tuskainen ilman kipulääkkeitä. Toinen pitkä ja vasta lopussa järisyttävän kipeä. Kuin joku olisi sahannut jalkaani poikki ja samalla hakannut vasaralla alaselkää. Oma kontrolli mihinkään hävisi, kun kipukynnys ylitti tietyn pisteen. Ilman näitä kokemuksia varmaan itsekin puhisisin höpöhöpöä voimauttavan hengityksen tehosta ja sisäisen alkunaisen osaamisesta joka tulee, jos vain luottaa itseensä ja löytää sisäisen tulensa.
Kätilöt ovat aina olleet onneksi ammattimaisia, heitä ei ole huuto haitannut ja työ ollut aina todella kiitettävää. Mutta siis, samaistuuko kukaan vai olenko vain ainoa lapsellisen ajatusmallin vanki?
Tai siihen, että ärsyyntyy kun katsoo telkkarista synnytysohjelmaa, jossa toinen on kuin kakalla kävisi. Vähän ähistään ja siinä se, ärsyttävän helppoa.
Tai ärsytys kommenteista, että oikealla hengityksellä kipu poistuu ja kokemus on voimauttava, että täytyy vain löytää se alkunainen ja sisäinen voima?
Tai vihan ja häpeän tunteet kommenteista, että entisajan naiset synnyttivät hiljempaa, koska eivät olleet saaneet väärää kuvaa telkkarista?
Olen itse synnyttänyt neljä kertaa. Kaksi ns. helppoa ja voimauttavaa synnytystä ja kaksi kamalaa. Joten tiedän, että synnytykset ovat erilaisia kuin lasten persoonallisuudet.
Tiedän myös, että häpeä ja kateus ovat turhia! mutta koen silti vahvasti, että niistä lapsellisesta tunteistani on vain niin hemulin vaikea päästää irti.
Koen, että huutaa saa ja se ei minusta yhtään huonompaa tee (ponnistusvaiheeni ovat olleet aina alle 7 minuuttia, eli ei se huuto haitannutkaan ole) ja samalla häpeän ettei oma alkunaiseni nyt tällä kertaa herännyt helpottamaan oloa enkä korrektisti ähissyt hiljaa vauvaa maailmaan. Voihan tunteiden tuskat ja naurettavuus!
Voikohan näiden kahden rajumman synnytyksen aiheuttama trauma saada aikaan näitä tunteita? toinen oli nopea ja raivoisan tuskainen ilman kipulääkkeitä. Toinen pitkä ja vasta lopussa järisyttävän kipeä. Kuin joku olisi sahannut jalkaani poikki ja samalla hakannut vasaralla alaselkää. Oma kontrolli mihinkään hävisi, kun kipukynnys ylitti tietyn pisteen. Ilman näitä kokemuksia varmaan itsekin puhisisin höpöhöpöä voimauttavan hengityksen tehosta ja sisäisen alkunaisen osaamisesta joka tulee, jos vain luottaa itseensä ja löytää sisäisen tulensa.
Kätilöt ovat aina olleet onneksi ammattimaisia, heitä ei ole huuto haitannut ja työ ollut aina todella kiitettävää. Mutta siis, samaistuuko kukaan vai olenko vain ainoa lapsellisen ajatusmallin vanki?