Synnytyksestä traumoja?Kohtalotovereita...?

[Kesämansikka]

Minulle synnytys oli elämäni pahin kokemus josta jäi todella paha olla. Kokemus on alkanut uudelleen pyöriä vahvasti mielessä ja tullut uniin nyt kun odotan toista lastamme.

Synnytystä on vaikea kuvailla, mutta minulle se oli kivun & välinpitämättömyyden muodostama sekamelska; synnytys kesti 24 tuntia, ponnistusvaihe 1,5 tuntia ja päättyi erinäisistä syistä hätäsektioon. Kauheinta kivun lisäksi oli hoitohenkilökunta, meidät jätettiin tunneiksi yksin eikä kerrottu missä mennään. Epiduraalia lisättiin väkisin vaikka pyysin jotain vaihtoehtoista kivunlievitystä (epiduraalista tuli jatkuvaa oksentelua kunnes aineen vaikutus loppui). Pediltä en saanut liikkua edes vessaan (syytä ei kerrottu) vaan katetroitiin. Syöminen kiellettiin kokonaan alusta asti. Kätilö kävi oikeastaan vain huoneessa lisäämässä oksitosiinitiputusta, hän ei tukenut millään lailla. 23 tunnin kidutuksen jälkeen huoneeseen tupsahti lääkäri joka kertoi että nyt on tulossa sektio (pahin pelkoni etukäteen) ja töksäytteli asioita (mm. että kuolen todennäköisesti sektioon koska itse vaadin nukutusta).

Sektion jälkeen kamalalta tuntui vielä, että vauva vietiin pois enkä saanut koskea vauveliin. Näin lapseni 4 tuntia myöhemmin osastolla vaikka pyysin useaan otteeseen vauvaa viereeni. Myöhemmin lääkärin piti tulla kertomaan sektiosta mutta hän ei koskaan ilmaantunut paikalle useista soittopyynnöistä huolimatta. Tajusin itse jo sairaalassa, että synnytyksestä jäi minulle todella paha olo ja että sitä pitäisi päästä käsittelemään. Soitin itse laitokselle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen ja minuun luvattiin ottaa yhteyttä. Kului viikko, kului kuukausi eikä yhteydenottoa kuulunut. Seuraavaksi soitettiin puolestani neuvolasta synnärille. Kului taas viikko ja kuukausi. Lopulta neuvolalääkäri laittoi lähetteen ja pääsin vihdoin keskustelemaan tunnin ajaksi 3 kuukautta synnytyksestä. Siitä oli jonkin verran apua, eniten siksi että paikalla oli synnytyksessä mukana ollut lääkäri joka pyysi asiatonta käytöstään anteeksi (ylilääkäri istui vieressä). Silti asia painaa minua yhä, olenko hullu?

Olen toki saanut kuulla monelta taholta, ettei minun pitäisi valittaa koska meillä on terve lapsi ja tottakai olemme siitä onnellisia. Trauma ei ole kuitenkaan oma valinta ja poispyyhittävissä kun niin tahdon.

Onko minulla kohtalotovereita? Miten olette päässeet synnytyskokemuksista yli?

 

[mammammaa]

:wave: Olenkin jo oman tarinani sepostellut tänne.... Käy vielä pelkopolilla kertaamassa asia ajatuksen kanssa ja sano siellä kaikki kainostelematta.

 

[Kesämansikka]

Hei mammammaa ja kiitos vastauksesta! Kerrotko vielä mistä löydän synnytyskertomuksesi? Tää palsta on mulle hieman vieras enkä ainakaan selailemalla silmiini osunut stooriasi...?

 

[mammammaa]

Tuolla niitä on pitkin poikin, katsele mun aloituksia ja OYS-otsikoita

 

[karamellielli]

Sinun synnytyksesi näyttää edenneen vähän samaa rataa kuin omani, paitsi että minulle ei jäänyt traumoja. Sairaalassa oli kova kiire, silloin kun tyttäremme syntyi enkä nähnyt kätilöä juuri ollenkaan. Kivunlievitystä ei ollut tarjolla (anestesialääkärit olivat kaikki leikkauksessa), paitsi ilokaasua, jota en osannut hengittää oikein, kun en tuntenut supistusten välejä. Avautumisvaihe oli suhteellisen nopea alkuun, mutta pysähtyi yhdeksään senttiin ilmeisesti juuri noiden kipujen aiheuttaman jännityksen takia. Sain silti ponnistaa 1½ tuntia ennen kuin pääsin sektioon. Sektion syynä oli avoin tarjonta eli vauva ei olisi mahtunut tulemaan alakautta missään tapauksessa, koska hän ei ollut edes laskeutunut synnytyskanavaan. Kiireen takia kukaan ei ehtinyt tuomaan minulle vauvaani nähtäväksi heräämöön, jossa minäkin kärsimättömästi odottelin muutaman tunnin, että pääsisin perheeni pariin. Onneksi pikkutyttömme oli hyvässä turvassa isänsä sylissä osastolla. Synnytystä hoitanutta kätilöä en ole sen jälkeen nähnyt enkä lääkäriäkään, vaikka ainakin kätilö lupasi tulla juttelemaan kanssani osastolle.

Kuten sanoin, mitään varsinaisia traumoja ei synnytyksestä jäänyt, vaikka myöhemmin ja varsinkin nyt toista lasta odottaessa minua vaivasikin aika tavalla juuri tuo epämääräisyys ja kiire edellisessä synnytyksessä. Täällä päin (K-SKS) on tapana kuulemma kutsua kaikki edellisessä synntyksessä sektioon joutuneet synnytyspelkokeskusteluun, jonne minäkin pääsin. Onneksi. Keskustelussa ollut lääkäri kyseli tarkkaan tuntemuksiani ja mahdollisia pelkoja ja kertoi sen minkä papereiden perusteella kykeni siitä, mikä oli mennyt "vikaan" edellisellä kerralla.

Tuntui hyvältä kuulla, että kokemani välinpitämättömyys johtui siitä onnettomasta kiireestä eikä siitä, että se olisi sairaalan tapa. Sain myös rauhassa mm. sanoa, etten halua samaa kätilöä seuraavaan synnytykseen, koska en pitänyt hänestä (mielestäni hän tiuski minulle silloin harvoin, kun kävi luonani). Lääkäri kirjasi ylös myös sen, etten tuntenut supistusten välejä ja sen, että mahdollinen avoin tarjonta tutkitaan nopeammin, kun seuraavan kerran tulen synnyttämään. Suuri helpotus oli myös se, että lantiossani tms. ei ole mitään vikaa eli voin synnyttää alakautta, jos tämä raskaus etenee normaalisti. Olin kuvitellut, että minussa on jotain vikaa, kun toiset pystyvät synnyttämään avoimessa tarjonnassa olevan lapsen, mutta minä en. Lääkäri kuitenkin selitti, että avotarjontaisiakin on kahta erilaista: toiset vauvat kiertyvät synnytyskanavaan normaalisti, mutta kääntyvätkin loppuvaiheessa uudelleen otsa ylöspäin. Toiset taas jököttävät koko ajan "kattoon katsellen", jolloin on lähes mahdotonta saada vauvaa turvallisesti alakautta ulos. Meille nyt vain sattui tämmöinen jääräpää.

Jos vain voit, mene ihmeessä synnytyspelkokeskusteluun (omasta neuvolastasi saat lähetteen, jos eivät muuten kutsu) ja kerro ihan kaikki "typerimmätkin" ajatuksesi ja pelkosi aiheet. Yritä silti asennoitua niin, että kaikki ei ehkä toisellakaan kerralla mene niin kuin synnytyksessä "kuuluisi mennä" ja pidä kiinni kokemuksestasi. Tiedäthän nyt paremmin mihin olet menossa ja miten sinä haluat synnyttää. Kerro myös miehellesi/tukihenkilöllesi siitä, miten haluat eri tilanteissa toimittavan ja pyydä heitä huolehtimaan siitä, että näin tapahtuu, jos et itse jaksa. Traumasi on varmasti helpotettavissa, olethan uskaltautunut tulemaan uudelleen raskaaksi. Ainakin minun mielestäni oli erittäin antoisaa jutella sairaalan henkilökunnan kanssa ilman supistuksia ja synnytykseen liittyvää sotkua ja huomata, että suurin osa onkin ihan mukavaa ja asiantuntevaa porukkaa ja tekevät varmasti kaikkensa, että synntyttäminen olisi upea eikä pelottava kokemus. Tsemppiä sinulle!

:hug:

 

[Kesämansikka]

Kiitos karkkielli! Hyvä ettei sinulle jäänyt pahaa mieltä synnytyksestä! Parempaa onnea ensikerralla! Aion todellakin tehdä kuten neuvoit eli pyytää pelkopolille aikaa heti ensi neuvolakäynnillä. Menemme myös synnyttämään eri sairaalaan täällä Helsingissä. Se on myös mieheni toive; hänelle jäi myös huonoja muistoja synnytyksestä. Hänet ajettiin heti kotiin (yöllä) vauvan syntymän jälkeen ja sanottiin että voi tulla takaisin vasta seuraavana iltapäivänä. Mieheni myös luuli että minä kuolen synnytykseen lääkärin puheiden perusteella. Nyt osaamme jo vaatia parempaa hoitoa ja toivoa empaattisempaa asennetta hoitohenkilökunnalta. Synnytyksen aikana ehti nimittäin olla 5 kätilöä joten hommassa ei ollut kyse vain yhdestä tylystä kätilöstä. Ilmeisesti meillä kävi vaan tosi huono tuuri.

 

[Bettina]

Hei, kesämansikka!

Missä synnytit? Harmi kun sulla on noin huonoja kokemuksia.

 

[Kesämansikka]

Heippa Bettina! Olin naistenklinikalla!

 

[HuliHumppanpuli]

Moi! Kyllä on jäänyt traumat synnytyksestä tännekin, eikä niitä ole vielä ainakaan mielestä pyyhitty. Synnytyksestä on nyt reilu vuosi ja uusi raskaus on varsinkin nostanut tunteet taas pintaan, vaikka ei ne kovin kauas ole vielä vajonneetkaan.

Mulla ensimmäinenkin synnytys oli tosi kivulias ennen kuin sain epiduraalin. Jossain vaiheessa sen teho loppui ja anestesialääkäriä ei saatu kiinni, että olisi saatu jatkomääräyksiä (ihmettelen nyt, että eikö edes puhelimella!?). Menin uudelleen todella kivuliaaksi ennen lisäannosta. No tästä synnytyksestä on kohta 8 vuotta ja kohtelu oli sentään asiallista.

Mutta sitten tämä toinen synnytykseni.. itku tulee pakostakin, kun sitä muistelen. Alku sujui hyvin ja kaikkea mahdollista kipulääkitystä tarjottiin. Oikein erikseen mainittiin, että muista sitten tarpeeksi ajoissa sanoa, kun haluat puudutuksen. Mentiin aika ajoissa sairaalaan, supistelut olivat vasta alkaneet, mutta vuosin samalla kirkasta verta vähän, niin en uskaltanut kotiinkaan enää jäädä. Olimme käyneet läpi vuosien ja vuosien lapsettomuustutkimukset ja -hoidot, että tähän pisteeseen oltiin päästy. Ikinä en olisi antanut itselleni anteeksi, jos jotain olisi mennyt vikaan, jos olisin jäänyt kotiin tilannetta seuraamaan. Joten lähdimme heti sairaalaan.

Aamuvuoro meni, supisteli säännöllisesti, ei kovin kipeästi, ilokaasulla pärjäsin. Välillä supistusten väli oli kymmenenkin minuuttia. Käytiin kävelemässä käytävillä. Tuntui, että tilanne oli hallinnassa. Sitten vaihtui iltavuoro ja alkoi painajainen. Kätilö ensi töikseen ilmoitti huoneeseen tullessaan (klo15), ettei koko synnytys ole edes käynnissä ja mitään ei tulla tekemään asian vauhdittamiseksi, koska minulla ei ole vielä edes aika synnyttää (viikot 39+1, esikoinen syntyi 39+0). Hän oli selvästi päättänyt, että olen vaan tullut liian aikaisin hakemaan käynnistystä, että pääsisin jouluksi kotiin (jouluun tasan viikko). Ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun sanoin, että supistelut tulevat tiheämmin ja ovat jo aika kipeitä. Kehotti suihkuun. Sanoi, että alamahalla tuntuvat supistukset eivät avaa kohdunsuuta, kiusaavat vaan. Yritin selittää, että missään muualla minulla ei supistelu tuntunut ekassakaan synnytyksessä. Ei auttanut.

Neljältä tultuani suihkusta, johon koin velvollisuudeksi mennä, aloin ekan kerran puhua epiduraalista. Sanoi, ettei voida antaa, kun koko synnytys ei ole edes käynnissä. Käyrältäkin näkyi, että supisteli tiheämpään, mutta kun ne alamaha supparit EIVÄT aukase kohdunsuuta. Aloin olla tuskissani, joka supistus tuntui, kun olisin revennyt keskeltä kahtia (miten tuttua ekasta synnytyksestä!). Kroppani pani hanttiin joka solullaan uuden supistuksen tullessa, enkä todellakaan pystynyt rentoutumaan lainkaan. Kiinnostiko kätilöä, EI. Sanoin, että loppu 4 sentistä 10 senttiin meni nopeasti viimeksikin. Kiinnostiko se, EI. Sen sijaan hän sanoi, että tuo minulle ruuan klo17 ja pistää piikin, joka lopettaa supistukset "minua kiusaamasta", kun ne eivät kerta aukase kohdunsuuta!

Toi ruuan, en todellakaan voinut syödä. Siinä samalla meni sit vesi. Uskoiko kätilö, EI. Sanoi alentuvasti, että sieltä nyt voi muutaki valua. Vesi lorisi pitkin kinttuja. Katsotaan nyt sit kuitenkin, sanoi, no ehkä tämä vettä voi olla, myönsi vastahakoisesti. VAADIN epiruraalia, koska tiesin, että nyt ne supparit vasta alkaaki jyllään. Ei suostunut, toi kipupiikin. Yritti varmaan saada kohdunsuun nopeasti auki, ettei tarvi mokomaa puudutusta alkaa järjestään (tiedän ja tunnen kyseisen kätilön toimitavat). Klo 17.30 tunsin kuolevani joka ikisellä supistuksella. Sain vain itkettyä ja valitettua ääneen. Klo 17.40 mies meni käytävään VAATIMAAN puudutusta. Kätilö tuli verkkaisesti laittamaan tippaa, ei ollut vielä soittanut anestesialääkärille.
Puuduttaja tuli (ihana lääkäri!) klo 18. Eka annos puudutetta saatiin laitettua klo 18.10. Ponnistamaan aloin klo 18.20 ja tyttö syntyi klo 18.37. Että sellainen hyöty siitä puudutteesta sit oli.

Kätilön käytös minua kohtaan oli todella ala-arvoista. Hän ei uskonut mitään mitä sanoin. Kävi huoneessa vain pakosta (ruuhkaa ei ollut), oli todella tyly ja epäasiallinen. Jätti minut yksin niiden kipujeni kanssa, ei olisi voinut vähempää välittää. Ammatillisesti pätevä ihminen ei toimi niin!

Tästä syystä tuleva pelottaa !

 

[karamellielli]

Voi ei, miten tökerö kätilö sinulle on sattunut. :hug: Sano nyt ihmeessä, ettet missään tapauksessa halua samaa huuhkajaa toista kertaa, jos sellainen vaara on olemassa.

 

[HuliHumppanpuli]

\

Voi ei, miten tökerö kätilö sinulle on sattunut. :hug: Sano nyt ihmeessä, ettet missään tapauksessa halua samaa huuhkajaa toista kertaa, jos sellainen vaara on olemassa.

Juu, tarkotus ois mennä jossain vaiheessa pelkopolille puhumaan. Toisen synnytyksen jälkeen vannoin, että kolmatta ei tule alakautta vaan se leikataan! Kaksi ehtoa minulla siihen on edelleen: tämä kätilö EI minuun koske ja puudutus on annettava silloin , kun minusta tuntuu, että sen tarvitsen (ja tietysti, kun anestesialääkäri on vapaana sen antamaan). Toisaalta nyt odotan kaksosia ja helpomminhan siinä sectioon päädytään muutenkin.

Minkäänlaista synnytyskeskustelua ei käyty kummankaan synnytykseni jälkeen ja nyt haluan silläkin pelkopolille, että saan puhuttua sielläkin nämä asiat. Vaikka itkuksihan se menee, kun alkaa muisteleen, mutta toivottavasti saan asian sanottua.

voima :hug: kaikille, jotka kamppailevat synnytyspelon kanssa

 

[mammammaa]

\

Minkäänlaista synnytyskeskustelua ei käyty kummankaan synnytykseni jälkeen ja nyt haluan silläkin pelkopolille, että saan puhuttua sielläkin nämä asiat. Vaikka itkuksihan se menee, kun alkaa muisteleen, mutta toivottavasti saan asian sanottua.

Annahan itkun valua, se helpottaa :hug: Mua nyt hoitava kätilö sanoi, ettei synnytyskeskustelua pitäisi ikinä jättää synnyttäjän vastuulle, jos on ollut pienintäkään hankaluutta synnytyksessä. Toivottavasti tuosta tulee vielä joskus käytäntö...

 

[HuliHumppanpuli]

\

\

Minkäänlaista synnytyskeskustelua ei käyty kummankaan synnytykseni jälkeen ja nyt haluan silläkin pelkopolille, että saan puhuttua sielläkin nämä asiat. Vaikka itkuksihan se menee, kun alkaa muisteleen, mutta toivottavasti saan asian sanottua.

Annahan itkun valua, se helpottaa :hug: Mua nyt hoitava kätilö sanoi, ettei synnytyskeskustelua pitäisi ikinä jättää synnyttäjän vastuulle, jos on ollut pienintäkään hankaluutta synnytyksessä. Toivottavasti tuosta tulee vielä joskus käytäntö...

Niin, siinä tilassa ja siitä selvittyään ei todellakaan ole voimia alkaa vaatia palautekeskustelua, jos siihen ei mitään aloitetta synnytyskätilöltä tule :\|

 

[syysmamma 2005]

Minulla on myös huono synnytyskokemus takana. Menin taysiin synnytyksen käynnistykseen rv39+0 (aloitettiin tableteilla)sovittuna ajankohtana. Lasta epäiltiin todella kookkaaksi, joten sen vuoksi aloitettiin tässä vaiheessa.

Supistuksia alkoikin tulla heti samana päivänä. Supistukset tuntuivat heti aika kivuliailta, yhtään ei helpottanut kätilön kommentti, ettei supistusten kuulu sattua tässä vaiheessa! Ne kun todella sattuivat! Muutenkin kyseinen kätilö oli tosi tökerö! Meni eka päivä ja toinen ja kolmaskin päivä osastolla odotellessa ja supistusten kanssa painiessa, suurta edistystä ei kohdunsuulla ollut tapahtunut, olin vain sentin auki!!! Alkoi jo aikamoinen masennus iskeä! Onneksi sentään kätilöt olivat vaihtuneet moneen kertaan ja mukaviakin oli paljon. Kolmannen päivän jälkeisenä yönä alkoi sitten tapahtua! Supistukset voimistuivat ja olin tosi kipeä! Olin siihen mennessä kokeillut kipuun jo petidiini-piikkiä, tramalia ja jopa aqua-rakkuloita (laittaminen sattui ihan p....leesti) ilman suurempaa apua. Suorastaan rukoilin kätilöä tarkistamaan, että eikö vieläkään olisi tapahtunut edistystä.
Olihan sen verran, että pääsin vihdoin synnytyssaliin. Sanoivat, että aamulla laitetaan oksitosiinitippa, että lähtee synnytys kunnolla käyntiin! Ei muutakuin odottelemaan saliin,että pääsisin tosi toimiin. Yritimme nukkua salissa sairaalan huminassa yhdessä mieheni kanssa (yksin en olisikaan jaksanut tähän asti), sain onneksi hieman nukuttua! Tähän asti olinkin valvonut melkein kolme vuorokautta, en kivuiltani pystynyt ja tyhmä kun olin en osannut vaatia unilääkettä! :ashamed:

Aamusella sain käydä suihkussa ja syödäkin vähän,ennen tipan laittoa! Sen jälkeen olinkin melkein kahlittu sänkyyn piuhojen sekaan! Tipan avulla alkoi tulla ihan hirmuisia supistuksia parin min. välein, kestoltaan olivat n.5min. Imin ilokaasua minkä kerkesin! Lääkeannosta lisättiin pikku hiljaa koko ajan, etteivät supistukset rupea hiipumaan. Parin tunnin kuluttua lääkäri tuli tarkastamaan tilannetta ja olin melkein 4cm auki, puhkaisivat kalvot ja laittoivat lapsen päähän piuhan! Sen jälkeen valmisteltiin epiduraaliin, sen pian sainkin! Auttoi todella hyvin, ihanaa! Pari tuntia rentouduin, eikä supistukset tuntuneet pahalta, sitten alkoi taas tuntua pahalta! Aivan hirveä paine alapäässä, kätilö tarkistamaan tilannetta (oli muuten aivan ihana vanhempi kätilö ja kätilöopiskelija). Olin kuulemma 5cm auki, joten ei vielä lupaa ponnistaa
Lisää epiduraalia, auttoi n. tunnin ja taas aivan kamala olo, kyllä ilokaasu maittoi! Paine oli ja pysyä kaameana. Sain vielä lisää epiduraalia mikä ei enää auttanut! Lääkäri tuli välinpitämättömän oloisena katsomaan tilannetta, ei ollut edistynyt yhtään! Tuli sellainen olo, kuin minussa olisi jotain vikaa! :'(

Kohdunsuun tilanne oli pysynyt samana jo 7 tuntia, eikä enää tuntunut kivalta ajatus edes synnyttää. Kätilön ja minun sekä mieheni pyydettyä moneen kertaan leikkausta, lääkäri vihdoin päätti leikata!
Ei tarvinnut tehdä hätäsektiota, vauvalla oli kaikki hyvin koko ajan. Monen tunnin tuskan jälkeen, tyttö vihdoin syntyi leikkaussalissa, eikä ollut mikään jättiläinen (3,9kg, 52cm) vaan ihana tytön tyllerö! =)
Leikkauksen jälkeen selvisi syykin, ettei avautunut normaalisti! Tyttö oli avotarjonnassa, naama edellä tulossa, joten ei olisi ilmeisesti mahtunut! Halaus kaikille, joilla huonoa kokemuksia! :hug:

Haluaisin lisää lapsia, mutta ajatus toisesta synnytyksestä hirvittää, vaikka lääkäri lohduttikin, että seuraavalla kerralla leikataan helpommin! Eipä tuo sektiosta toipuminenkaan kovin kivutonta ja helppoa ole, varsinkaan kun sain vielä infektion kaiken päälle! Jouduin kaiken kaikkiaan olemaan 9 päivää sairaalassa. Olin todella helpottunut kun pääsimme vihdoin takaisin kotiin!
Että tälläinen kokemus...