Synnytyksen jälkeinen psykoosi.. Kuinka suhtautua???

[Huono äiti]

Meillä on pieni vauva, saman ikäinen kuin tutuillamme... koko raskausajan kuuntelin tuttuni juttuja siitä kuinka asiat PITÄÄ tehdä näin ja näin oppikirjojen mukaan. Itse koko ajan sanoin että mennään tilanteen mukaan jolloin minut jo silloin leimattiin tulevaksi huonoksi äidiksi. Tuntui että tutullani meni jo silloin överiksi niiden kirjojen kanssa.

Lapset syntyivät ja totta kai heillä meni kaikki oppikirjojen mukaisesti, meillä taas ei tai ainakin oltiin menossa huonoon suuntaan. Itkin jatkuvasti kuinka huono äiti olin. Ja totta kai kun imetys ei onnistunut niin olin kamalista kamalin äiti. Kun taas heillä mentiin täysimetyksellä vaipattomasti heti alkuun :/ Vähän ajan päästä mulle alko tulla keskellä yötäkin tekstareita siitä kuinka huono äiti olin ja kuinka huono parisuhde mulla on ja kuinka mä olen kaiken pahan alku ja juuri. Tyttäreni ja mieheni pärjäisivät paremmin ilman minua. Olihan tehnyt kaiken väärin. Kaikki mun "puolustelut" meni kuuroille korville, kunhan selittelin huonouttani.

Eilen sain kuulla että tutullani on todettu synnytyksen jälkeinen psykoosi. Ja kaikki ei heillä todellakaan ollut mennyt suunnitelmien mukaisesti. Toisaalta tunnen helpottuneisuutta, ehkä ne olivat vain sairaan ihmisen puheita. Oliko meillä kuitenkin hyvä perhe-elämä mitä piti lyödä lyttyyn... Nyt oon pari päivää ollu aikamoisessa myllerryksessä. Toisaalta sattuu kamalasti ne asiat mitä mulle on sanottu ja miten mua on haukuttu, toisaalta olen helpotunut, toisaalta pahoillani toisten puolesta. Kuinka tuollaisen jälkeen voi kohdata toisen? Kohtaaminen ei ole nyt ihan ajankohtaista mutta jossain vaiheessa kuitenkin.

Onko muilla kokemusta? Kai tuo pätee samalla lailla kaikkiin mt-tapauksiin..

 

[rtee]

Psykoosi on vakava mielenterveydenhäiriö, jossa ihminen menettää todellisuudentajunsa, ei erota omaa itseä muista, saa aistiharhoja. Oletko nyt ihan varma, että kyseessä oli psykoosi eikä masennus?

 

["a p"]

psykoosi

 

["vieras"]

Mun äiti on sairastanut psykooseja aina raskaudesta lähtien ja oli todella rankkaa mulle kun olin lapsi/teini. Meitä sisaruksia on 3 mutta jotenkin mä vanhimpana olin aina äidin silmätikkuna. Sain aina kuulla miten huono lapsi olen, huone on sotkuinen vaikka olin just siivonnut, en osannut mitään, olin tyhmä, ruma, laiska ym. ja sain jopa kuulla että mä olen sairas. Kerran äiti yritti tappaa mut. Joskus 15-vuotiaana ymmärsin että äiti oli sairas ja opin jo suodattamaan kaikki noi puheet ja ymmärsin että vika ei ollut minussa ja että mä en tehnyt mitään väärin. Mä hoidin kodin ja sisarukset ja äiti sekoili ja reissas sairaaloissa. En ole mitenkään katkera äidille, vaan surullinen äidin puolesta ja pelottaa myös että mulle käy samalla tavalla (mikä on erittäin epätodennäköistä).

Sun pitäis nyt yrittää ymmärtää että tuttusi on sairas ja että se on sairaus (ja harhat) mikä puhuu. Jos vaan pystyt, yritä olla tukena vaikka helppoa se ei.ole. Mä olen omien kokemusteni ansiosta pystynyt hakemaan apua äidille ja parille kaverille ja olemaan tukena. Toinen vaihtoehto (varmasti monille mieluisampi kun on helpompi) on katkaista välit.

 

[elämänkulkija]

Eiköhän teidänkin suhde joskus kuntoon tule, vaikeudet voi jopa vahvistaa..ei tuo välttämättä katastrofi ole, vaan hyvin vaikea elämäntilanne, josta selvitään. Tietenkin sanat on sattuneet sinuun, aivan varmasti. Mut mitä jos katsoisit ja kuuntelisit niitä sanoja sairauden läpi? Kuulisit niiden taakse? Hänellä oli hätä ja paniikki ja ties mikä mäsennuksen tai spykoosin sumu siinä, ei ihme jos tulee sanottua sekoja asioita. Jos ja kun hän siitä tervehtyy, voitte rakentaa suhdetta uudelle, avoimemmalle ja kypsemmälle perustalle. Se mikä ei tapa, vahvistaa... Mitä jos lähettäisit kortin sairaalaan toivottaen hänelle hyvää toipumista? Kaunis ele voisi auttaa teitä molempia. Se voisi osoittaa hänelle, että ovi luoksesi on vielä auki ja että hänellä on tukija. Ihan varmasti hänelläkin on vaikea kohdata sinut, kun hän selviää siitä -mikä-nyt-onkaan-raskauden-jälkeinen-sekavuus- tilasta ja tajuaa, mitä on sulle sanonut. Viestillä voit osoittaa, että ymmärsit tilanteen. Olisithan itse voinut olla samassa tilanteessa! Elämä meitä täällä heittelee miten sattuu, mutta ei anneta valtaa epätoivolle ja katkeruuksille! Voimia sinulle, ole armollinen itsellesi, ja usko teidän omiin tapoihin hoitaa asiat ja lapset, älä vertaile liikaa. Kyllä se hössötys vähänee kaikilla, kun elämän- ja lastensaamiskokemusta karttuu... Mun yhdellä ystävällä oli kans tuo raskauden jälkeinen psykoosi, ja kaikki luuli että nuori äiti meni ikuisiksi ajoiksi sekaisin (luuli olevansa mm. Neitsyt Maria ja Jumala jne.), mutta se meni ohi ja nyt heillä on jo toinen ihana lapsi. Aviomies oli onneksi rauhallinen ja tuki koko ajan. Että läheisiä siinä tarvitaan, jotka uskoo eikä luovuta.
En tiedä olisko tuossa just sitä vaarallista suoritus-ja kilapiluyhteiskuntameininkiä taustalla...Varmaan. Mutta turhaa vertailua, turhaa stressiä, ei-elämää... Relatkaahan kaikki!

 

["vieras"]

Synnytyksen jälkeinen psykoosi on tosi vakava sairaus, kuten mikä tahansa psykoosi. Silläpä ap, sun pitäisi suhtautua niihin kaverin puheisiin kuten mieleltään sairaan ihmisen puheisiin suhtaudutaan: ymmärtäen. Hän ei ole ollut oma itsensä silloin, hän on ollut erittäin vakavasti sairas. Varsinkin toi tekstarit keskellä yötä kohta sen kertoo.

Varmasti on vaikeaa kun läheinen sairastuu mieleltään, varsinkin kun silloin sitä ei välttämättä tajua. Nyt kuitenkin tajuat mistä kaverin käytös johtui. Sussa ei ole ollut mitään vikaa. Kukaan ei ole täydellinen, kellään ei mene oppikirjojen mukaan. Koita siis antaa anteeksi kaverillesi.

Kun kaverisi tervehtyy hän ei ehkä halua tai uskalla pitää sinuun yhteytttä sen jälkeen. Tuollainen sairastuminen on edelleen jossain määrin tabu. Omana mielipiteenäni sanon ettei sun pitäisi hylätä tuttuasi jos olette ennenkin viihtyneet yhdessä.

 

["a p"]

Kiitos näistä... Joiltain osin ajattelen itsekin näin mitä sanoitte.. Hän on sairas ja ne olivat sairaan ihmisen puheita. Kuitenkin mielessä on ne äitiyden ensiaskeleet kun itse koki aina välillä olevansa epäonnistunut jossain ja joku heitti ne kasvoilleni ja käänsi oikein veistä haavassa.. Ja kuinka monta kertaa olen omissa hormonihuuruissani itkenyt vaan..

 

["vieras"]

[QUOTE="a p";23182750]Kiitos näistä... Joiltain osin ajattelen itsekin näin mitä sanoitte.. Hän on sairas ja ne olivat sairaan ihmisen puheita. Kuitenkin mielessä on ne äitiyden ensiaskeleet kun itse koki aina välillä olevansa epäonnistunut jossain ja joku heitti ne kasvoilleni ja käänsi oikein veistä haavassa.. Ja kuinka monta kertaa olen omissa hormonihuuruissani itkenyt vaan..[/QUOTE]

Sama oli mulla silloin lapsena/teininä, siis itkin aika paljon. Murrosiässä kun tunteet myllersi ja oli alemmuudentunne. Nytkin itkettää kun avauduin. Voi tosin johtua raskaudesta.

 

[rtee]

Sinun pitää parhaasi mukaan ymmärtää ja tukea ystävääsi. Psykoosi on todella vakava sairaus, ei ystäväsi ole näitä asioita tehnyt ja sanonut, vain sairaus. Hänellä on todellakin voinut todellisuudentaju heiketä ja on voinut nähdä tai kuulla harhoja. Eli syy ei todellakaan ole hänessä vaan hänen mielensä on ollut aivan sekaisin sairauden takia. Yritä unohtaa asiat ja ajatella, että ne olivat sairauden aiheuttamia. Ystäväsi kaipaa tukea, jos aikoo selvitä vakavasta sairaudestaan. Tuossa tilanteessa monet ystävät saattavat kadota, älä sinä katoa.

 

["vieras"]

Vielä lisään... Äitini ei muistanut jälkeenpäin mitä oli tehnyt ja kun kerran kysyin yhdestä jutusta (en siis tajunnut ettei muista), hän purskahti itkuun, sanoi ettei muista ja alkoi pyydellä anteeksi ja syytteli itseään. Päätin sitten etten mainitse asioista koska en halua sairasta ihmistä syyllistää.
Ap:lle vielä iso hali ja voimia! :heart:

 

["vieras"]

[QUOTE="a p";23182750]Kiitos näistä... Joiltain osin ajattelen itsekin näin mitä sanoitte.. Hän on sairas ja ne olivat sairaan ihmisen puheita. Kuitenkin mielessä on ne äitiyden ensiaskeleet kun itse koki aina välillä olevansa epäonnistunut jossain ja joku heitti ne kasvoilleni ja käänsi oikein veistä haavassa.. Ja kuinka monta kertaa olen omissa hormonihuuruissani itkenyt vaan..[/QUOTE]

Todella ikävää. Välttämättä ei kannata olla tekemisissä huonosti käyttäytyvien ihmisten kanssa, johtui se sitten vaikkapa sairaudesta tai ei.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";23182883]Todella ikävää. Välttämättä ei kannata olla tekemisissä huonosti käyttäytyvien ihmisten kanssa, johtui se sitten vaikkapa sairaudesta tai ei.[/QUOTE]

Tyypillinen asenne! Miten ihmiset voi ajatella noin? Ajattele jos sut sairauden takia hylättäis!

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";23182883]Todella ikävää. Välttämättä ei kannata olla tekemisissä huonosti käyttäytyvien ihmisten kanssa, johtui se sitten vaikkapa sairaudesta tai ei.[/QUOTE]

Jollain tapaa mä tällä hetkellä ymmärrän tänki ajattelu tavan. Olinhan hänee tietoisesti ottanut jo vähän etäisyyttä näiden juttujen aikana. Tietämättäni sairaudesta (vaikkakin ajatellen ettei kaikki ole "kotona"). Tää nainen ja nää jutut sai mut tuntemaan itteni niin huonoksi semmoisella hetkellä kun itsekin olin todella epävarma muutenkin. Ja jollain tapaa oon vihainen etten ehkä pystynyt nauttimaan niistä hetkistä niin kuin mun olis kuulunu. Ihan kun se olis vieny jotain multa. Ehkä itsekästä ajatella mutta sain mä niin paljon kuraa niskaani.

 

["vieras"]

Jotekin sinun asenteestasi paistaa, ettei kaikki ole kunnossa sinullakaan. Ihan kuin sinun ja muiden ihmisten välillä ei olisi selkeitä rajoja, vaan muut pääsevät vaikuttamaan omiin ajatuksiisi ihan liikaa. Se on usein merkki myös mielenterveyshäiriöistä. Tyypillistä vaikeista olosuhteista tulleille.

 

["niinpä"]

On todella helppo sanoa miten pitäis elää ihmisen kanssa joka on ollut psykoosissa. Oma siskoni sairastui n. viisi vuotta sitten ja jälleen tällä viikkolla se laukeis uudestaan
Jaksoin ymmärtää n. kolmevuotta sen jäkeen ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun katkaista välit. Olin niin uupunut ja väsynyt niihin juttuihin. ( Jossain vaiheessa sovittiin kyllä asiat)
Huomaa että täälläkin tiedostetaan että se on vakava sairaus....mutta te jotka arvostelette siitä että ei ole ollut tukena...teillä ei varmastikkaan ole kukkaan tuttu sairastunut psykoosiin, koska muuten ette arvostelisi noin kärkkäästi:/
Saapa nähdä kuinka nyt käy

 

["vieras"]

Eiköhän synnytyksen jälkeinen psykoosi ja skitsofrenia kuitenkin ole eri asioita.

 

[hä?]

[QUOTE="vieras";23182963]Eiköhän synnytyksen jälkeinen psykoosi ja skitsofrenia kuitenkin ole eri asioita.[/QUOTE]

Kellä skitsofrenia?

 

["vieras"]

Kellä skitsofrenia?

Niinpän siskolla. Toistuva psykoosi on yhtä kuin skitsofrenia ellei ole maanista psykoosia ym.

 

[just joo]

[QUOTE="vieras";23182992]Niinpän siskolla. Toistuva psykoosi on yhtä kuin skitsofrenia ellei ole maanista psykoosia ym.[/QUOTE]

Nyt sä leikit psykiatria. Mun tädillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja ollut 10 psykoosia, ei skitsofreniaa. Älä tee niitä oletuksia!

 

["vieras"]

Nyt sä leikit psykiatria. Mun tädillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja ollut 10 psykoosia, ei skitsofreniaa. Älä tee niitä oletuksia!

Et ilmeisesti osaa lukea.

 

[rtee]

Totuushan on se, että muut ihmiset voivat vaikuttaa meihin vaan sen verran minkä annamme heidän vaikuttaa. Ap voit itse päättää, ettet anna ystäväsi sanomisien enää masentaa sinua. Varsinkin nyt kun tiedät sen johtuvan sairaudesta. Hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen ei usko kaikkea mitä toiset hänestä sanovat. Ja todellakaan en minäkää kannusta olemaan tukena jos samanlainen käytös jatkuu. Mutta synnytyksen jälkeisestä psykoosista paranee huomattavasti useammin kuin "tavallisesta" psykoosista joten älä ap vielä hylkää ystävääsi. Todennäköisesti hän tulee joka päivä olemaan vielä oma ihana itsensä.

 

[täällä tietoa siitä]

www.duodecimlehti.fi/web/guest/etusivu?p_p_id=dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku&p_p_action=1&p_p_state=maximized&p_p_mode=view&p_p_col_id=column-1&p_p_col_count=1&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku__spage=%2Fportlet_action%2Fdlehtihakuartikkeli%2Fviewarticle%2Faction&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_tunnus=duo91651&_dlehtihaku_view_article_WAR_dlehtihaku_p_auth=

 

["vieras"]

Tuskin kannattaa ihan saman tien hylätä. Varmaan aika rankka kokemus toipua tuollaisesta ja myös siitä häpeästä, kun tajuaa mitä on tapahtunut.

 

["Annika"]

Niin. Se on se sairaus mikä puhuu rumia ja pahoittaa läheisten mielet. Ei se ihminen itse. Sen mä ymmärrän hyvin että sille ihmiselle tekee silti mieli olla vihainen mutta omalle vihalle ei lopulta kuitenkaan voi antaa periksi, ei se ihminen itse sairauttaan itselleen valinnut. Taitais nää mielen sairaudet olla häntäpäästä jos jonku sairauden itselleen joutus valkkaamaan. Ihan siitä syystä että tietoa tälläkään vuosituhannella ei vielä paljon ole siitä miten ja miksi jollekin joku laukeaa ja jollekin ei. Toivottovasti vielä jonain päivänä tietoa on enemmän, silloin ne ei valtaosalle enää olis näin pelottavia että mieleen tulee jopa läheisen hylkääminen siksi että hän sairastuu. Ihminen pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää.

Mun äiti on sairastanut vuodesta 1996 lukuisia eritasoisia psykooseja ja viettänyt suljetuilla osastoilla viikoista kuukausiin per hoitojakso. Ekan psykoosin aikaan oli ite viittä vaille 16 vee. Rankkoja hetkiä ne kun tajuaa että taas on sairaus saanut yliotteen. Pelko, huoli, viha, suru... ne kaikki jyllää kyllä mielessä. Mulla on jotenki nyt parin viime vuoden aikana helpottanut kun olen kyennyt hyväksymään sen että äiti on sairas. Eikä se sairaus mene pois koskaan kokonaan. Olen kaivanut tietoa ja parhaillaan opiskelen alaa.

Ota etäisyyttä tuttavaasi mutta älä hylkää. Hän on varmasti peloissaan ja tarvitsee ympärilleen kaiken mahdollisen tuen selvitäkseen arjessa taas. Lohdullista on ettei synnytyksen jälkeinen psykoosi ole läheskään niin herkkä uusimaan kuin muut psykoosit. Voimia sulle ja tutullesi.

 

["tuntematon"]

Samanlaisia kokemuksia täälläkin..eli synnytettyäni lapseni sain nykyään ex anopin taakakseni. se ryntäsi 500km päähän meidän luokse arvostelemaan kuinka lastani hoidan. tunsin oloni muutenkin täysin voimattomaksi, väsyneeksi ja tuntui et eristäydyin muista kun todellisuudentajuni oli kadonnut. kauppaan menokin tuntui paniikin omaiselta enkä tiennyt mikä oikeen vaivas tunsin itseni tosi huonoksi äidiksi vaikka lapseni hoidin hyvin kuin mahdollista. silti ex anoppini varjosti elämääni ja halusi vaikuttaa kaikkiiin silloisiin asioihimme ja sainkin kuulla että oli soitellut kaikille sukulaisilleni kuinka huono äiti hänen mielestään olin ja esitti mulle kuinka hyvän miniän on saanut. masennuin itse täysin kun mies joi päivät eikä ollut kotona. eli lopetin syömisen ja painoinkin kahden kuukauden jälk synnytyksestä 45kg. Mikään ei tuntunut miltään en tuntenut surua iloa en mitään ajattelin et en jaksais elää jos tää olis koko ajan tälläista. Onneks vanhempani hakivatkin meidät huonost suhteest pois sieltä lähelle omaa perhettä ja sukulaisia. Masennus tai psykoosi mikä nyt onkaan kesti sen jälkeen viel puol toista vuotta kunnes päätinkin hakea apua ammattilaiselta. Eli narsistisesta suhteesta ylipääsy lapsen kanssa yksin oleminen ja ilman apua nostan hattua ketkä ei tarvitse apua. Itse nyt en koe enää todellisuudentajun menetystä joka kesti n kaksi vuotta. Kokemuksena voin sanoa et kannattaa hakea apua ja elämän ilo siel viel tulee!