Synnytyksen jälkeinen masennus

Tällä hetkellä en kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan siitä on aikaa jo 6 vuotta Elin päivä toisensa jälkeen sumuverhossa lapsen ekat kuukaudet varmaan vuodetkin . En puhunut kenellekään masennuksestani enkä väsymyksestäni. Minulla oli harhaluuloja, että lapsi viedään minulta jos tunnustan vajeeni. Hoidin lasta kylmäkiskoisesti ja lapsi oli itkuinen ja kärsi koliikista. Tämä ennestään lisäsi ahdistustani. Tiuskin lapselle ja odotin muutenkin häneltä liikoja. Mutta rakastin ja rakastan edelleen lapsiani aivan kauheasti! JOka päivä lupasin itselleni jaksaa ja olla parempi äiti. Nyt tyttöni on siis 6-vuotias mukava tyttö, mutta on sosiaalisesti arka ja saa kiukkukohtauksia edelleen. Syytän tästä itseäni. Toinen lapsemme on 7 kk ja hänen aikanaan en masennuksesta ole kärsinyt, mutta nämä esikoisen aikaiset kokemukset ovat jostakin syystä nyt nousseet pintaan. Tunnen välillä ahdistusta olenko pilannut tytön lapsuuden. Onko täällä muita synnytyksen jälkeisen masennuksen uhreja? Miten pääsitte eroon masennuksesta ja ennen kaikkea miten lapsenne ovat kehittyneet tuon harmaan kauden jälkeen? Kiitos jos joku vastaa

 

esikoisen syntymän jälkeiseen masennukseen koiettiin hormonaalista hoitoa mikä ei auttanut. Nyt sitten nuorimmaisen jälkeen aloitettiin lääkitys, joka on auttanut. Suosittelen sulle ottamaan yhteyttä lääkäriin.. Kerrot mikä tilanne on ja pyydät lääkityksen. Ja sen vielä voisin muistukseksi sanoa että itse emme ole halunneet tähän sairastua.. sille ei yksinkertaisesti voi mitään itse..

 

Itselläni vähän yli 4kk tyttö ja n kk synnytyksen jälkeen sairastuin kyseiseen tautiin. Omaksi onnekseni oli sukulaiset ja lapsen isä tukena ja sain nopeasti haettua apua. Oli kamalaa kun jopa lapsen hymy sai itkemään ja kaikki mitä tein, vaipan vaihdot ja muut tein vain koska oli pakko.. Olisin halunut vain kadota jonnekkin kuoppaan tai hautautua sänkyyn. sitä ahdistuksen ja itkun määrää. Nyt siis edelleen syön mielialalääkkeitä ja psykologilla kävin kaksi kertaa, ei ollut hyötyä siitä kun lääkkeetkin jo alkoivat vaikuttaa.. Nyt pieniä ylihuolestumis ja siitä johtuvia ahdistuskohtauksia lukuun ottamatta kaikki menee hienosti. Ja onneksi niitä tulee todella harvoin.. lapsi on mitä ihanin ja hänestä huolehtiminen, halailu ym tuntuvat uskomattoman ihanilta.. Paitsi tietysti jos toinen on hieman kräntyllä päällä.. Mutta elämä voittaa, enkä usko että kokemukseni vaikuttaisi lapseeni mitenkään, toivottavasti ei ainakaan..

 

Lääkkeet on tosi hyviä. Ei niiden rinnalla paljon muuta tarvii. Mulla ilmeisesti masennus meni esikoisen ollessa 0,5 v nukkumattomien öiden jälkeen psykkosiksi, joten pyysin miestäni viemään mut johonkin, kun sekin alkoi jotain tajuamaan. En olisi itse edes selvinnyt sinne asti. Muisti meni alun tapahtumista, hyvä niin. Rintoja pumpattiin ja imetyksen äkkilopetus harmitti, mutta eipä ollut vaihtoehtoja. Kun olin vähän toipunut, lapsi pääsi äiti-lapsi -osastolle mun hoiviin ensi vähän sitten enemmän.
Ehkä puoli vuotta tapahtumien jälkeen alkoi olla parempaa, ja jaksaa kotona enemmän, mutta eihän ilman kaikenlaista apua olisi selivtty. Söin noin kaksi vuotta psykoosi- ja masennuslääkkeitä, joiden määrät vähenivät koko ajan ja sitten siis lopetin. Viimeiset varalla- masennuslääkkeen nyt, kun tulin raskaaksi. Nyt ei pelota niin paljon kuin silloin. Hillitön synnytyspelko ja unettomuus pitkään oli ajanut myös osaltaan tuohon sairastumiseen. Täytyy toivoa, että nyt selviän paremmin....Jos en, niin apuahan saa aina! :hug: