P
p.omppis
Vieras
Ajattelin aloittaa tämän ketjun, jos vaikka löytäisin vertaistukea. Kaikilla tutuilla kun tuntuu olevan alati tyytyväiset pikkuiset..
Meillä on 7kk ikäinen vauva, joka kärsi ensimmäiset 3kk pahasta koliikista. Hän huusi aamusta iltaan suoraa huutoa Se oli oikeasti todella, todella raskasta, olin aina jo iltapäivään mennessä aivan puhki. No, kun 3kk kohdalla alkoi koliikki helpottaa, paljastui koliikkia huutavan vauvan alla todellinen temperamenttipakkaus. Huuto seuraa pienistä asioista, jos joku ei vauvaa miellytä, kuten vaikkapa juuri vähän väärä asento (tuntuu, että kallistuskulman on sylissä oltava millilleen oikea
), tai mikä tahansa, mistä vauva ei satu pitämään. Huuto ei yleensä ole pientä kitinää, vaan ilmoitus epämukavuudesta kyllä näkyy ja kuuluu.
Toki koliikin myötä vauva on tottunut kanniskeluun, joten hän viihtyisi ainoastaan sylissä (nyt on pikku aikoja alkanut viihtyä lattiallakin). Ja ei sekään riitä, eli paikallaan vauva sylissä ei oikeastaan voi istuskella, vaan koko ajan pitäisi olla liikettä ja hytkettä sekä aktiviteettia johonkin suuntaan. On välillä henkisesti raskasta, kun ei itse saa päivän aikana lepohetkeä lainkaan, edes että joisi sen yhden kahvikupin rauhassa. Tai jos joskus lähdemme jonnekin kauppaan tms., joutuu vauvaa kantamaan sylissä.. Rattaissa viihtyy ainoastaan ulkosalla jos ne ovat koko ajan liikkeessä..
Tiedän, että on kauhean väärin ja turhaakin ajatella näin, mutta silti olen useammin kuin kerran miettinyt, että miksi muilla on tyytyväiset ja helpot vauvat, kun taas minun vauvani ei ilman erityistoimenpiteitä ole hetkeäkään tyytyväinen.
Pidin vauvalle 6kk iässä unikoulun, sillä hän heräsi noin tunnin kahden välein rinnalle läpi yön. Poden syyllisyyttä, että pidin unikoulun, koska niin monet ovat sitä vastaan.. Toisaalta toteutin unikoulun hyvin pehmeillä periaatteilla (vauvaa ei jätetty lainkaan yksin itkemään), ja olin itse jo niin väsynyt, että olin todella vähän parempien unien tarpeessa..
Olen ollut alusta saakka hyvin paljon vauvan kanssa yksin. Asun nykyään miehen perässä muuttaneena pienellä paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ystäviä juuri lainkaan. Kaupungissa 25km päässä olisi muutama, mutta sinnekin on vaikea lähteä, kun meillä ei ole kuin yksi auto ja mies tarvitsee sitä päivät. Eli minä, joka aiemmin olen ollut kovin sosiaalinen ihminen, istuskelen nykyisin kaikki päivät kotona viihdyttämässä vauvaa mitä erilaisimmilla keinoilla. Tiedän, että jos en olisi _aina_ kiinni vauvassa, vaan saisin joskus lepohetkiä, jaksaisin paljon paremmin.
Vauva on ollut todella paljon kahdestaan minun kanssani. Mies on aika vähän kotona nykyään. En tiedä onko vauva sen takia niin tottunut olemaan vain minun hoidossani, vai mistä johtuu, mutta isän vauvaa hoitaessa vauva saattaa olla aluksi tyytyväinen, mutta yhtäkkiä hän alkaa huutaa suoraa huutoa niin, että saattaa jopa oksentaa, eikä häntä saa rauhoittumaan millään keinoin kukaan muu minä. En siis voi olla edes 10min poissa ilman, etteikö vauva karjuisi pää punaisena kotiin tullessani. Välillä vauva on pari tuntia hoidossa mummolassaan, siellä mummo työntelee häntä vaunuissa, että saan hetken levätä. Mutta onhan se henkisesti todella raskasta, että kotona ollessa vaihtoehdot ovat joko että hoidan itse vauvaa kellon ympäri, tai sitten kuuntelen, kun vauva huutaa isänsä sylissä pää punaisena kyyneleet silmissä. Ei oikein houkutteleva vaihtoehto sekään.
Ja tarkennuksena vielä, tottakai vauva on minulle maailman rakkain, hän vain on niin suuritarpeinen, että imee minusta viimeisetkin mehut. Milloinkahan tämä helpottaa...?
Meillä on 7kk ikäinen vauva, joka kärsi ensimmäiset 3kk pahasta koliikista. Hän huusi aamusta iltaan suoraa huutoa Se oli oikeasti todella, todella raskasta, olin aina jo iltapäivään mennessä aivan puhki. No, kun 3kk kohdalla alkoi koliikki helpottaa, paljastui koliikkia huutavan vauvan alla todellinen temperamenttipakkaus. Huuto seuraa pienistä asioista, jos joku ei vauvaa miellytä, kuten vaikkapa juuri vähän väärä asento (tuntuu, että kallistuskulman on sylissä oltava millilleen oikea
), tai mikä tahansa, mistä vauva ei satu pitämään. Huuto ei yleensä ole pientä kitinää, vaan ilmoitus epämukavuudesta kyllä näkyy ja kuuluu.Toki koliikin myötä vauva on tottunut kanniskeluun, joten hän viihtyisi ainoastaan sylissä (nyt on pikku aikoja alkanut viihtyä lattiallakin). Ja ei sekään riitä, eli paikallaan vauva sylissä ei oikeastaan voi istuskella, vaan koko ajan pitäisi olla liikettä ja hytkettä sekä aktiviteettia johonkin suuntaan. On välillä henkisesti raskasta, kun ei itse saa päivän aikana lepohetkeä lainkaan, edes että joisi sen yhden kahvikupin rauhassa. Tai jos joskus lähdemme jonnekin kauppaan tms., joutuu vauvaa kantamaan sylissä.. Rattaissa viihtyy ainoastaan ulkosalla jos ne ovat koko ajan liikkeessä..
Tiedän, että on kauhean väärin ja turhaakin ajatella näin, mutta silti olen useammin kuin kerran miettinyt, että miksi muilla on tyytyväiset ja helpot vauvat, kun taas minun vauvani ei ilman erityistoimenpiteitä ole hetkeäkään tyytyväinen.
Pidin vauvalle 6kk iässä unikoulun, sillä hän heräsi noin tunnin kahden välein rinnalle läpi yön. Poden syyllisyyttä, että pidin unikoulun, koska niin monet ovat sitä vastaan.. Toisaalta toteutin unikoulun hyvin pehmeillä periaatteilla (vauvaa ei jätetty lainkaan yksin itkemään), ja olin itse jo niin väsynyt, että olin todella vähän parempien unien tarpeessa..
Olen ollut alusta saakka hyvin paljon vauvan kanssa yksin. Asun nykyään miehen perässä muuttaneena pienellä paikkakunnalla, jossa minulla ei ole ystäviä juuri lainkaan. Kaupungissa 25km päässä olisi muutama, mutta sinnekin on vaikea lähteä, kun meillä ei ole kuin yksi auto ja mies tarvitsee sitä päivät. Eli minä, joka aiemmin olen ollut kovin sosiaalinen ihminen, istuskelen nykyisin kaikki päivät kotona viihdyttämässä vauvaa mitä erilaisimmilla keinoilla. Tiedän, että jos en olisi _aina_ kiinni vauvassa, vaan saisin joskus lepohetkiä, jaksaisin paljon paremmin.
Vauva on ollut todella paljon kahdestaan minun kanssani. Mies on aika vähän kotona nykyään. En tiedä onko vauva sen takia niin tottunut olemaan vain minun hoidossani, vai mistä johtuu, mutta isän vauvaa hoitaessa vauva saattaa olla aluksi tyytyväinen, mutta yhtäkkiä hän alkaa huutaa suoraa huutoa niin, että saattaa jopa oksentaa, eikä häntä saa rauhoittumaan millään keinoin kukaan muu minä. En siis voi olla edes 10min poissa ilman, etteikö vauva karjuisi pää punaisena kotiin tullessani. Välillä vauva on pari tuntia hoidossa mummolassaan, siellä mummo työntelee häntä vaunuissa, että saan hetken levätä. Mutta onhan se henkisesti todella raskasta, että kotona ollessa vaihtoehdot ovat joko että hoidan itse vauvaa kellon ympäri, tai sitten kuuntelen, kun vauva huutaa isänsä sylissä pää punaisena kyyneleet silmissä. Ei oikein houkutteleva vaihtoehto sekään.
Ja tarkennuksena vielä, tottakai vauva on minulle maailman rakkain, hän vain on niin suuritarpeinen, että imee minusta viimeisetkin mehut. Milloinkahan tämä helpottaa...?
